Transpyrenea - osa X

...Jatkuu.

Nukuin melkein 4 tuntia. Olo oli hieman parempi kun kampesin itseni avaruuslakanan alta. Otsalamppua en ollut edes riisunut. Sitä ei siis tarvinnut kaivaa ”tyynyn alta” kuten aiemmin. Paikat olivat jumissa epätasaisella alustalla nukkumisesta. Ihan parasta paikkaa en ollut jaksanut etsiä ennen nukkumaan menoa. Kävin nopeasti kyykyllä ja keräsin tavarat. Oli kiva päästä liikkeelle. Jäykät paikat alkoivat heti vetreytyä ja jalkojen särky loppui. Reppu oli kohtuullisen ikävä nostaa selkään. Painoon olin toki jo tottunut mutta kyljissäni oli ollut jo jonkin aikaa hiertymät. Niitä tuskin kukaan pystyi välttämään. Hiertymien kanssa kyllä pystyi elämään, vaikka vähän sattuikin. Edelleen kolme kuukautta kisan jälkeen kyljissäni on tummat arvet muistuttamassa repusta.

Ehdin katsomaan auringonnousua seuraavalle harjanteelle. En ollut saanut lepoa tarpeeksi ja taukoa pitäessä torkahtelin samalla kun söin suklaata. Komeita hevosia laidunsi harjanteen lähellä olevan vuoristomajan lähettyvillä. Juttelin niille helpottaakseni oloani. Harjanne oli viimeinen yli 2000m metrin kohta. Vaikka matkaa oli vielä pitkästi, lopun merkit olivat ilmassa. Aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan maalia tosissaan. Mieliala nousi!

Alamäki oli brutaali. 1600m vertikaalia 12km:n matkalla ei enää tässä vaiheessa mennyt kevyesti rallatellen. Laakson pohja ei meinannut millään lähestyä. Pystyin onneksi jonkin verran myös juoksemaan, joten ihan raahautumista eteneminen ei ollut. Auringonnousu oli jälleen huikaiseva. Vuoren seinämään oli louhittu hienon näköinen ura vaeltajille. Vaikka olo oli heikko, nautin maisemista ja reitin hienoista yksityiskohdista.

Viimeiset kilometrit ennen kylää kävelin tien laitaa. Juoksuinto oli kadonnut. Olin ajatuksissani, enkä ensin tajunnut juoksijan ohittavan minua. Havahduin Julian iloiseen tervehdykseen. Olin nähnyt hänet viimeksi kisan kolmantena aamuna, jolloin nautimme samassa paikassa aamiaisen. Nyt oli jo kymmenen vuorokautta lähes täynnä. Nautimme yhdessä aamiaisen nytkin. Pienen kylän ainoa kahvila oli onneksi auki. Olin todella ihmeissäni siitä, miten tuoreelta hän näytti. Uskomatonta. Oma olo oli karmea mutta hänen iloinen vaikka vähän kyyninen olemus helpotti vähän.

Pidin Juliaa pidemmän tauon ja jatkoin matkaa yksin. En ehtinyt nousta seuraavaa mäkeä paljoakaan, kun edellisenä iltana näkemäni ranskalaiskaksikko tuli takaa. Oli mukava saada taas hetkeksi juttuseuraa. Heidän vauhtinsa oli kuitenkin sen verran kova, etten jaksanut roikkua pitkästikään perässä. Tunkkasin hetken, pidin lyhyen tauon ja taas jatkoin. Tätä jatkui tuhannen nousumetrin verran. Pidin varmasti ainakin kymmenen taukoa mäen aikana. Päiväkin oli alkanut lämmetä uhkaavasti ja helle teki olon tukalaksi. Ripulointi huononsi vielä lisää kehon nestetasapainoa, ei pelkästään energiatasoja.

Lasku oli nousua lyhyempi. Hikoilin kuumuudessa. Hikoilu on hyvä merkki. Kehossa on ainakin jonkin verran nestettä jäljellä. Juoksentelin kohti huoltopistettä, joka sijaitsi leveän laakson pohjalla leirintäalueella. Ilahduin valtavasti, kun näin tutut ruotsalaiset järjestäjät vastassa. Myös Ranskalaiskaksikko oli syömässä. Hoipertelin varjon alle ja liityin heidän seuraan. Sain herkullisen pasta-annoksen eteen. Leirintäalueen emäntä oli valmistanut sen. Luojan kiitos tällä kertaa ei tarvinnut väkisin tunkea Lidlin moskaa suuhun. Syönnin jälkeen järjestäjät houkuttelivat minut suihkuun. Ensin en meinannut mennä mutta nöyrryin sitten. Tämä taisi olla reissun toinen kunnon suihku ja kolmas parempi peseytyminen. Ehkä tarvinkin suihkua, sillä tunsin olevani sen jälkeen uudesti syntynyt.

Ranskalaiset olivat vain hetken ennen minua lähteneet huollosta. Yritin alkuun pitää vähän vauhtia, jos vaikka saisin heidät kiinni. Aika pian tajusin, että oksennan jälleen jos vähänkään yritän pinnistellä. Tyydyin tallustelemaan rauhallisesti. Söin suolaa ja join nestettä. Nestetasapainoa oli pakko yrittää parantaa, muuten en selviäisi edes tätä päivää.

Nousua riitti jälleen reilun tonnin verran. Ensin sain pienestä kylästä täytettyä pulloni. Pysähdyin juomaan kaksi oranginaa ja syömään jäätelön vuoristomajalle, joka oli tien vieressä ja kuhisi ihmisiä. Tunsin olevani ulkopuolinen. Lapset leikkivät pihalla. Aikuisetkin näyttivät iloisilta ja hyvinvoivilta. Itse voin pahoin ja olo oli karmea. Nousussa kyykin pusikoissa tuttuun tapaan ja energiaa ei tuntunut olevan edes ajattelemiseen. Jatkoin matkaa. Ajatteleminen on muutenkin yliarvostettua. Pääasia, että pysyy liikkeessä. Mitä ylemmäs pääsin, sitä enemmän alkoi tulla pilviä. Kattilan perällä ei näyttänyt olevan muuta kuin jyrkänteitä. Lähestyin niitä hiljaa ja mietin mistä reitti menisi. Samalla puin ja riisuin sadetakkiani ainakin viisi kertaa. Sadekuuron aikana oli kylmä ja ilman sadetta takki oli aivan liian tukahduttava. Lopulta en enää jaksanut veivata sitä edestakaisin ja pidin takin päällä. Parempi liian lämmin olo, kuin horkkatärinä.

Harjanteella oli vaijereita mutta huonossakaan kunnossa ei tarvinnut pelätä. Olin ollut paljon pahemmissakin paikoissa. Sen sijaan toisella puolella satulaa näkyi loputtomiin kivikkoa. Polusta ei voinut juuri puhua. Kirosin mielessäni. Seuraava huoltopiste näkyi olevan kartalla lähellä mutta kivikko pidensi viimeisen 5km tuntumaan ainakin tuplamatkalta. Rymysin eteenpäin.

Pääsin huoltoon samalla kun hämärä laskeutui. Tämä isompi huoltopiste sijaitsi muuten aution näköisessä laskettelukeskuksessa. Tunnelma oli kuin toukokuussa Rukalla. Järjestäjät eivät tosin olleet ihan niin huippuja kuin NUTS:in tyypit. Sain lämpimän vastaanoton ja uusia ruotsalaisiakin oli järjestelypuolella. Ruoaksi oli vaihteeksi riisiä. Se tuntuikin maistuvat hieman paremmin vaikka edelleen oksetti. En jaksanut juuri tsempata saati jutella, vaan pyysin päästä nukkumaan. Tämä oli kolmas ja viimeinen huoltopiste missä pääsin omalle 50 litran varustekassilleni. Toiveeni lepäsi tässä kassissa. Olin saanut järjestäjiltä lääkettä, joka ei ollut toiminut ollenkaan. En tajua miksi olin säästänyt reppuni painossa pari grammaa ja laittanut omat Imodiumini dropbägiin. Nyt kaivoin ne ensimmäisenä, kun pääsin jumppapatjalle squash-halliin. Huomasin, että Julia oli myös nukkumassa. Hän kyseli vointiani. Ilmeisesti näytin todella pahalta. Kovan kisaajan maineessa oleva saksalainen tarjosi minulle muutaman pussin jonkinlaista elektrolyyttiliuosta. Jotain Osmosalin tapaista. Kiittelin vuolaasti ja mietin missä muussa lajissa kilpailija antaisi omista viimeisistään?

Kävin pari kertaa vessassa ja vaihdoin vaatteet viimeistä kertaa. Makasin pimeässä huoneessa. Matkaa olisi enää alle 200km. Joku voisi sanoa sitä jo kovaksi kisaksi mutta minulle se merkitsi loppusuoraa. Hitaastikin se kestäisi vain neljä päivää. Kaksi päivää olen hoiperrellut vatsataudissa. Muutama päivä lisää ei tarkoittaisi enää mitään. En voisi keskeyttää. En loppusuoralla. Ja jos Imodium toimisi, saisin vielä hyvän lopun. Ensin kuitenkin nukkuisin 6 tuntia.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa VIIII

...Jatkuu

Puhelin herätti. Haparoin tuttuun tapaan otsalampun tyynyn alta. Ensimmäistä kertaa kisan aikana oli jotenkin hankala toimia. Normaalisti herätyksen jälkeen ensimmäisen tunnin tekemiset tapahtuvat lähes automaationa. Ei niitä tarvitse miettiä. Rutiini aiemmista kisoista ja omien reissujen aikaisista alppistarteista on niin vahva, ettei väsymystä tai motiivia tule ajateltua. Sitä vain tekee miettimättä mitään erityistä.

Nyt kroppa tuntui heikolta ja olo oli kuin olisi junan alle jäänyt. Jouduin rientämään vessaan normaalia kiireisemmällä aikataululla. Vatsa ei ollut rauhoittunut. Meinasin vajota epätoivoon. Yritin siistiä itseni ja vaatteeni mahdollisimman hyvin. Pesin kädet erityisen hyvin. Ehkä sain taudin huonosta hygieniasta? Muut vielä nukkuivat ja minulle oli pyynnöstä katettu aamiainen jo edellisenä iltana. Kattaus oli selkeästi parempi kuin aamiaiset normaalisti. Huomasin eväiden joukossa pienen lapun. Majalla työskentelevät tytöt olivat kirjoittaneet lyhyen tsemppausviestin, jossa toivottivat jaksamista. Kyynel vierähti silmäkulmaan viimeisissä lauseissa. Here is the super breakfast for the champion! We believe in you. Harmittaa suunnattomasti, etten ottanut lappua mukaan tai edes ottanut siitä kuvaa. Pinnistelin ollakseni luottamisen arvoinen. Söin vaikka oksetti.

Viiden jälkeen lähdin liikkeelle. Raahustin kosteassa nurmikossa ja hain maastosta heikosti erottuvaa reittiä. 400m nousu tuntui monta kertaa korkeammalta. Tuntui kuin en olisi levännyt yhtään ja toiveet pirteämmästä päivästä sai heittää alas laaksoon. Auringonnousu oli aina se päivän paras ja kaunein hetki. Nyt en iloinnut siitä. Jokainen askel tuntui ylivoimaiselta. Jouduin kyykkimään polun vierellä säännöllisesti. En jaksaisi. Tässä ei ole enää mitään järkeä. En pysty enää jatkamaan. Olisi kuitenkin pakko hoitaa itseni alas laaksoon seuraavalle huoltopisteelle. Kukaan ei tulisi hakemaan minua harjanteelta. Keskeytys olisi edessä.

Lähdin hiljoksiin laskeutumaan harjanteelta alas laakson. Mieli oli maassa ja mietin syntyjä syviä. Edessä olisi vielä 300km, joka oli aivan liian pitkä matka. Kestäisi hyvälläkin vauhdilla vielä reilu neljä päivää olla maalissa. Takana oli 600km ja lähes 9 päivää kovaa tekemistä. Olisihan sekin ihan hyvä suoritus. Tein mielessäni jäähyväisiä vuorille. Sinnittely saisi riittää.

Alas oli tiputusta lähes 1300m. Kului aikaa ja ajatukset alkoivat kääntyä pikkuhiljaa muihin ihmisiin. Mietin miten selittäisin muille keskeytykseni. Kotona kaikki kannusti. Vuoristomajoilla olin saanut varauksetta tukea, kuten jokaisella huoltopisteellä järjestäjien toimesta. Steenen sanat kaikuivat päässäni. Jos tämä ei olisi hankalaa ja raskasta, me emme edes olisi täällä. Pettäisin itseni ja samalla omissa silmissä muutkin. Aloin kaivaa itseäni ylös henkisestä kuopasta, jonka olin rakentanut mielessäni yön ja aamun aikana. Miten hienoja paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia menettäisin jos keskeyttäisin? Liikun, miksi siis keskeyttäisin? Matkaa oli vielä 300km. Siis enää 300km. Olin tullut jo 600km, johon oli käyttänyt aikaa 210 tuntia. Jäljellä olisi vielä 190 tuntia. Voisin nukkua vaikka koko päivän huoltopisteellä ja jatkaa siltikin vielä matkaa ilman huolta aikarajoista. Sijoituksella ei olisi väliä. Oliko minulla kuumetta? Jos jatkaisin, aiheuttaisinko itselleni pysyviä vaurioita? Tuskin! Mikään etukäteen määrittelemistäni keskeytyksen sallivista kriteereistä ei täyttynyt. 

Polku jatkui alas mutta mieliala nousi. Söin ja join varovasti, enkä pitänyt kiirettä. Olo oli vieläkin karmea mutta sitä ei kannattanut miettiä. Nostin vähän vauhtia. Tuntemukset eivät ainakaan pahenneet. Yritin olla ajattelematta mitään. Reitille ilmaantui jotain mystisiä viirejä. Aivan kuin ne olisivat jonkin kisan merkintöjä. Seurasin niitä ajatuksissani. Kun olin noussut mäen rinnettä yhden jättärin verran, havahduin. Mitä helvettiä teen! Tarkistin GPS:n. Olin reitiltä ulkona melkein kilometrin verran. Räjähdin nauramaan. Aivot voi kyllä laittaa pois päältä mutta se ei ollut kovin järkevää. Juoksin reippaasti takaisin laakson pohjalle ja jatkoin matkaan nyt hieman tarkkaavaisemmin. Keskeyttämisajatukset siirtyivät taka-alalle.

Huoltopisteelle tullessani tapasin uusia ruotsalaisia järjestäjien edustajia. He olivat juuri tulleet. Edelliset vapaaehtoiset ruotsalaiset olivat olleet viikon ja toiseksi viikoksi porukka vaihtui. Maineeni oli kiirinyt jo edeltä ja he tiedustelivat vointiani. Tarjosivat lääkettä ja yrittivät kaikin tavoin muutenkin helpottaa oloani. Sain syötyä keittoa ja jotain muutakin. Join paljon kokista. Energiaa olisi saatava jostain. Oli upea jutella näiden hienojen tyyppien kanssa mutta polku odotti. Sain hyvästä kohtaamisesta lisää voimaa. En todellakaan aikonut keskeyttää. Ei ollut mitään syytä.

Seuraava nousu oli vain 200m ja reitti meni isolta osin tien laidassa tai lähellä. En ollut kuitenkaan päässyt kuin ehkä puoleen väliin, kun oksensin koko vatsani sisällön valtavassa kaaressa tien laitaan. Sika katsoin läheisen talon pihasta episodia ihmeissään. Tervehdin sitä ja jatkoin matkaa. Olo helpotti heti. Energiaa ei ollut mutta pystyin kävelemään rauhallisesti. Join vettä ja söin vähän kerrallaan karkkia. Se ei oksettanut ja tuntui pysyvät vatsassakin.

Tiputtelin seuraavaan laaksoon, jossa reitti meni kylän laidasta. Mitään vesipistettä ei näkynyt. Jatkoin matkaa sen enempää asiaa ajattelematta. Täyttäisin pullot sitten myöhemmin. Seuraavakaan mäki ei ollut kovin iso, vain 600m. Matka eteni rauhallisesti jo tuttuun tahtiin, välissä kävellen ja välissä pusikossa kyykkien. Järjestäjän minulle antamat lääkkeet tuntuivat lähinnä vitsiltä. Vatsa eli omaa elämäänsä.

Vesi loppui ja lyhyen laskun jälkeen edessä oli seuraava 600m nousu. Päivä oli alkanut lämmetä ja tuntui jo helteiseltä. Tarvoin lehmän paskassa laitumia pitkin ja yritin olla hikoilematta. Psyykeeni ei pystynyt kuitenkaan muuttamaan kehoni perusprosesseja. Nestehukka alkoi vaikuttamaan ja matkanteko muuttui jälleen kärsimysnäytelmäksi. Hoipuin eteenpäin sen minkä jaksoin ja pidin sitten tauon. Yritin löytää varjoa pusikoista. Reitillä oli muitakin vaeltajia ja anelin vettä vastaantulijoilta. Huono tuurikin osui kohdalleni, enkä saanut pisaraakaan. Seuraavaan huoltoon oli vielä tunnin matka. Aloin laskemaan sekunteja ja minuutteja alaspäin.

Kun lopulta saavuin huoltoon, olin todella heikkona. Iloa ei enää ollut. Istuin karun liikehuoneiston keskellä olevaan pöytään ja pyysin juotavaa. Join samalta istumalta 2 litraa kokista. Tämän jälkeen alkoi korvien välissä taas liikkumaan jotain ja olo hieman elpyi. Sain jo liiankin tuttua raviolia eteen. Tungin ne väkisin suusta alas. Minun olisi pakko nukkua vaikka oli vasta lounasaika. Reitillä oli huonosti nukkumismahdollisuuksia ja jaksaisin paremmin, kunhan saisin vähän unta. Päätin nukkua 2 tuntia ennen kuin jatkaisin matkaa. Löysin pari litistettyä pahvilaatikkoa pehmikkeeksi selkäni ja laattalattian väliin. Vaivuin horrokseen. En nukkunut kunnolla ja havahduin muutaman kymmenen minuutin jälkeen siihen, kun muita kisaajia saapui huoltopisteelle. Nousin ylös juttelemaan. Sain syötyä vähän lisää ja samalla kyselin muiden suunnitelmia loppupäiväksi ja yöksi. He olivat huomanneet saman ongelman, lähettyvillä ei ollut hyviä mahdollisuuksia nukkumiseen. Miehet pohtivat nukkuvansa seuraavan vuoren jälkeen jossain maastossa. Jotenkin ajattelin, että vaikka heillä oli huoltoporukka, nukkuisivat hekin kuusen alla. Oli hienoa käydä viimeisten päivien tapahtumia läpi hyvin tyyppien kanssa.

Lähdin liikkeelle samaan aikaa ranskalaisten kanssa. En kuitenkaan pysynyt heidän mukanaan ja ajattelin soittaa kotiin. Olo oli heikko siitäkin huolimatta, että olin saanut taas juotua, syötyä ja hetken myös levättyä. Tunne purkautui puhelimeen. Oli jälleen hankala löytää motivaatiota jatkamiseen mutta vaihtoehtoja ei ollut. Sain ymmärrystä mutta olisin ehkä tarvinnut eniten patistamista.

Nousua oli edessä 1100m. Matka taittui todella hitaasti. Maisema alkoi näyttää kokoajan upeammalta mitä korkeammalle pääsin. Pysytin nauttimaan maisemista, vaikka voimia ei ollut. Otin muutaman kuvan samalla, kun lepäsin taas hetken. Päästyäni harjanteelle, olin jälleen syvän epätoivon vallassa. Miten jaksaisin jatkaa. Vatsa ei näyttänyt paranemisen merkkejä. Olisi pieni toivo, että ehtisin alas kylään ja pääsisin sisälle nukkumaan. Muuten nukkuisin kuusen alla tai jatkaisin koko yön. Mutta millä voimilla tekisin näistä jälkimmäisistä kumpaakaan?

Tunteita on erittäin vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä seuraava video kertoo enemmän kuin sanat.

Heikon hetken jälkeen lähdin laskemaan 1200 vertikaalimetrin alamäkeä. Pakottauduin juoksemaan. Alkuun se tuntui hankalalta mutta lopulta pystyin siihen. Ajattelin tulevaan yötä ja mahdollista majapaikkaa kylässä. Toivo kannusti eteenpäin. Juoksu muuttui helpommaksi. Omaksi ihmetykseksi sain ranskalaiskaksikon kiinni. Morjenstin mutten ehtinyt jäämään jutuille. Matka ja päivänvalo vähenivät. Venytin lampun ottamista repusta ja hoipuin pimeässä metsässä kunnes oli pakko laittaa valo päälle. Kun tulin tielle, joka johti kylään, sain pidettyä välissä kovaakin vauhtia. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Reitti kääntyi vähän ennen taloja vasemmalle kohti seuraavaa harjannetta mutta minä jatkoin toiveikkaana suoraan kohti läheneviä taloja. Kylänraitilla ei näkynyt ketään. Talot olivat pimeinä. Löysin jonkin retkeilymajan tyylisenkin mutta se näytti siltä, ettei siellä ollut ollut ketään muutamaan edelliseen vuoteen. Se siitä. Toivo sammui. Nukkuisin yön ulkona tai yrittäisin jatkaa yön läpi seuraavalle huoltopisteelle.

Pidin pienen tauon ja söin Ritterin hiljaisuudessa. Se upposi ihmeellisen hyvin. Palasin GR10:lle ja jatkoin ylös kohti seuraavaa harjannetta. Reitti meni tienlaitaa. Olin noussut jo lähes tunnin, kunnes näin pakuja tien varressa. Ihmisiä hääri pystyttäen leiriä. Ruoan tuoksu leijaili ja pehmeitä patjoja raahattiin juoksijoita varten. Ranskalaiskaksikko vilkutteli iloisesti. Apatian vallassa heilautin kättä ja katosin pimeyteen. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa oma huolto mukaan?

Yllättäen sain voimaa yksinäisyydestä. En tarvitsisi huoltoa. En tarvitsisi edes lämmintä tai pehmeää paikkaa nukkumiseen. Jatkoin vähän paremmalla fiiliksellä eteenpäin. Hoin olevani pohjoisesta ja siksi kova jätkä. En kuitenkaan pääsisi kauas. Voimani olivat loppumassa, enkä pystyisi jatkamaan pimeässä. Olisi pakko päästä edes hetkeksi nukkumaan. Polun leveys ei tahtonut riittää. Pääsin järvelle, josta olimme puhuneet ranskalaisten kanssa aiemmin päivällä. Kylmä viima kävi vesistön lähellä. Sinne en voisi jäädä tai paleltuisin. Oli pakko mennä eteenpäin. Kun vesistö jäi taakse, ilmakin vähän läpeni. Etsin metsästä pehmeän paikan kiven vierestä. Kivi blokkasi mukavasti tuulen ja sain tehtyä siihen oivan pesän. Kyykin hetken pusikossa. Laitoin sitten kaikki vaatteeni päälle, avasin ohuen makuupussini ja kääriydyin avaruuslakanaan. Pari tuntia saisi riittää. En miettinyt mitään. Söin patukan ja katsoin hetken pimeää metsää ilman otsalampun valoa. Sitten nukahdin.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa VIII - seikkailu alkaa

...Jatkuu

Heräsin siihen, kun vesipisaroita tippui naamalleni. Hengityshöyryt olivat tiivistyneet avaruuslakanakiepin kattoon ja tipat putoilivat alas. Makasin liikkumatta ja mietin mitä tekisin. Yrittäisinkö nukkua lisää vai nousisinko. Tunsin sen verran voimien palautuneen, että ponkaisin ylös. Laitoin otsalampun päälle ja kasailin tavarat reppuuni. Olin nukkunut vähän reilun tunnin. Se saisi riittää toistaiseksi.

Tungin suklaata suuhun samalla kun lähdin kävelemään jäykin jaloin eteenpäin. Reitti lähti laskemaan ja tiputusta olisi reilu 600m vertikaalina kylään huoltopisteelle. Alamäki jyrkkeni ja juoksukin alkoi maistua. En päässyt kuitenkaan kovin pitkästi, kun vatsassa alkoi möyriä oudosti. En meinannut ehtiä pysäyttää vauhtia ja pudottaa housuja, ennen kuin koko vatsa tuli alakautta pihalle. Kyykin aikani, kunnes helpotti. Jatkoin muina miehinä matkaa. Ajattelin, että eipä tässä mitään, vatsa on vähän löysällä. Vointi oli muuten hyvä. Olo oli siis edelleen hyvä olosuhteisiin nähden.

Loppumäki oli todella jyrkkä. Alhaalla alkoi näkyä valoja. En juurikaan katsonut karttaa tai GPS:ää. Kun olin jo lähes kylällä, tarkastin tarkan paikkani. Olin tiputtanut liian nopeasti alas. Oikea polku meni ylempänä ja huoltopiste oli laaksoa vähän eteenpäin. En enää lähtenyt nousemaan takasin ylös vaan juoksin laakson pohjalle asvalttitielle ja lähdin kohti kylän keskustaa. Katsoin GPS-träkkiä ja suuntasin kohti oikeaa suuntaa. Huoltopisteiden sijainnit oli merkitty nuolin varsinaiselta reitiltä. Yleensä huollot eivät sijainneet suoraan reitillä, vaan olivat kilometristä muutamaan kymmeneen metriin sivussa jossain vaihtelevassa rakennuksessa. Nuolet olivat olleet aiemmin kohtuullisen selkeitä, vaikka välissä seuraavia nuolia joutuikin odottamaan kiusallisen pitkään. Huoltopisteet olivat kuitenkin aina löytyneet. Reilun kilometrin jälkeen tulin kohtaan, jossa oikea reitti tuli metsästä kylään. Seurasin uinuvassa kylässä nyt vaihteeksi tarkkaan GPS-jälkeä ja vilkuilin nuolia. Talot alkoivat harventua ja tulin polulle. Aloin nousta jo seuraavan vuoren rinnettä. Ohitin viimeisetkin talot. Huoltoa ei näkynyt. Pysähdyin ja tuijotin otsalampun valossa karttaa. Huollon oli pakko olla kylässä, ehkä en vain huomannut nuolia. Juoksin takaisin alas. Skannasin tarkkaan ympäristöä. Palasin samaa tietä takaisin kohtaan missä olin aiemmin palannut oikealla reitille. Lähdin nousemaan polkua takaisin päin. Ehkä huolto oli ylempänä tai nuolien ohjaama polku lähtisi jostain ylempää. Muutamien talojen valoja näkyi rinteessä ja toivoin parasta. Nousin nyt reippaasti, eikä väsymyksestä ollut enää tietoakaan. Adrenaliini virtasi. Tunkkasin 200m verttiä ylös, kunnes yhtään valoa ei enää näkynyt rinteessä. Mitä helvettiä, missä se huolto oikein oli?!

Huoltopisteessä olisi pakko käydä leimaamassa ja ruokaakin pitäisi saada. En ollut syönyt kunnolla 15 tuntiin. Pelkkä suklaa ei kanna kovin pitkälle. Istuin hetkeksi ja mietin mitä tekisin. En keksinyt väsyneillä aivoilla mitään järkevää, siispä lähdin juoksemaan alas kylään. Tiputin taas väärästä kohdasta ja jouduin juoksemaan alhaalla samaa asvalttitietä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Kun tuli keskustaan, lähdin haahuilemaan päämäärättömästi. Etsin vettä ja ihmisiä joilta voisin kysyä. Ketään ei kuitenkaan liikkunut keskellä yötä pimessä kyläpahasessa. Istuin isolle aukiolle miettimään. Kiukku alkoi nousta järjestäjiä kohtaan ja olin jo lähtemässä jatkamaan reittiä eteenpäin ilman huoltoa. Vaikka hylkäisivät minut siitä syystä, etten leimaisi huollossa, niin ei haittaisi. Menen sitten omia polkujani.

Luin vielä kerran karttaa ja huomasin, että huoltopisteen kohdalla luki salle du forum. Pienessä kylässä tuskin olisi kovin montaa salle du forumia. Kaivoin kännykän ja avasin sen. 5% akkua jäljellä. Sen olisi pakko riittää. Laitoin dataroaminginkin päälle ja googletin salle du forum Luz St Sauveur. Onnistuin saamaan osoitteen. Riemuissani googletin Luzin kartan ja spottasin oikean paikan. Akku riitti! Juoksin kylän läpi pimeän hallin pihaan. Kiersin sen ympäri, eikä sisällä näkynyt ristin sielua. Ehdin jo arvella paikan olevan väärä ja hieman masentuakin. Näin kuitenkin eräällä sivupöydällä läppärin auki ja sen näytössä oli valo. Aloin hakkaamaan innoissani ikkunaan ja pian tumma hahmo tuli esiin hallin pimeydestä.

Pääsin sisään huoltopisteelle. Hereillä olevat järkkärit eivät puhuneet englantia. Lyhyen turhautumispurkauksen jälkeen lopetin avautumisen kannattamattomana. Näin sivusilmällä jonkun makaavan huoneen nurkassa. Kun käännyin, tunnistin sen olevan Ruotsin Steene. Hän havahtui minun äänekkääseen toimintaan. Aloin selittää turhautuneena omaa yöllistä huoltopaikanetsintäseikkailuani samalla ravistaen häntä olkapäistä. En ollut ainoa joka oli hakenut paikkaa pitkään. Sain voimaa ystävän läsnäolosta mutta annoin hänen jatkaa nukkumista. Siirryin syömään. Ruoka oli jälleen sitä samaa ja ajatuskin syömisestä alkoi etoa. Siitäkin huolimatta pakotin itseni tunkemaan mahdollisimman paljon tavaraa suusta alas. Sama mantra kaikui korvissa, kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa. Yht´äkkiä jouduin spurttaamaan vessaan. Nyt tilanne jo vähän huoletti. Yksi kerta oli vielä normaalia pitkässä kisassa, mutta sen jälkeen suoliston olisi pitänyt olla jo kohtuullisen tyhjä.

Minun oli pakko nukkua lisää ja laitoinkin nukkumaan kovalle laattalattialle Steenen viereen. Nostin jalat tuolin päälle. Pitkän kisan aikana nukkuminen ei ole varsinaisesti kovin levollista. Lonkkia alkaa särkemään hyvinkin nopeasti ensimmäisten päivien jälkeen ja nytkin säpsähtelin hereille lonkkakipujen vuoksi. Aina kun heräsin, katsoin oliko Johan vielä nukkumassa.

Tulin huoltoon reilun tunnin Johanin jälkeen noin neljän aikaa aamuyöllä. Hän oli mennyt minusta ohi joko minun nukkuessani polulla tai sitten huoltopisteen metsästyksen aikana. Olin ollut hetken jopa johdossa ja nyt olin siis toisena. Muista ei ollut mitään tietoa. Myöhemmin kävi ilmi, että seuraava juoksija tulisi huoltoon vasta 12h minun jälkeen. Säpsähdin jälleen hereille. Vieressä ei ollut enää ketään. Olin nukkunut vain reilu kaksi tuntia. Nousin ylös ja pakkasin tavarani. Kovalla lattialla en saisi enempään nukuttua. Suunnistin ensin aamupalalle. En ehtinyt juuri syödä, kun jouduin juoksemaan taas vessaan. Nyt aloin olemaan jo todella huolissani. Palasin syömään ja yritin selittään järkkäreille tilannettani. Sain heiltä jotain ranskalaista lääkettä tabletteina. Toivottavasti ne auttaisivat.

Kävin vielä kerran vessassa ja jatkoin rauhassa matkaa nyt jo kirkkaassa aamussa. Ilmeisesti järjestäjä oli ymmärtänyt eilisistä sekoiluistani jotain, koska jokainen mutka GR10-reitiltä huoltopisteelle oli merkattu selkein nuolin. Alkoi naurattamaan. On ihan sama mitä haasteita vielä heitettäisiinkin, aion hoitaa ne kaikki sivuun. Mikään ei voi pysäyttää etenemistäni. Tulen maaliin, vaikka sitten ilman huoltoa.

Reittiin oli tehty muutos. Pitkä etelään päin mennyt lenkki jätettäisiin välistä maanvyörymien vuoksi ja mentäisiin suoraan vuoren yli seuraavaan huoltopisteeseen. 60km luuppi lyheni 25km pitkäksi suoraksi viivaksi. Suoralla viivalla oli nousua kuitenkin 1500m ja laskuakin 1200m. Sain uuden kartan käteeni, jossa oli oikoreitti. Kartta oli heikkolaatuinen mutta sen kanssa juuri ja juuri pärjäsi. Nyt ei ollut enää GPS-jälkeäkään apuna.

Nousussa ehdin iloita ja surra reitinmuutosta. Olo oli kuin junan alle jäänyt ja vierailin pusikossa säännöllisesti. 35km lyhempi reitti kyllä kelpasi. Toisaalta taas GR10-vaellusreitin korkein ja luultavasi hienoin pätkä oli leikattu poissa. Oikoreitti oli erittäin tylsä ja mitäänsanomaton. Etenin hitaalla vauhdilla mutta sain töppyrän kuitenkin ylitettyä. Huollossa mietin jääväni taas nukkumaan, vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä. Päivä oli melko kuuma ja olin aivan poikki. Pusikossa ramppaaminen oli vienyt voimia, eikä lääke tuntunut auttavan ollenkaan. Huoltopisteellä oli telttamajoitusta, joka suorastaan huokutteli mutta sain kammettua itseni ylös. Kiitos vuolaasti avuliasta huoltoporukkaa ja lähdin raahustamaan eteenpäin. Johan oli jättänyt minua noin kaksi tuntia 25km:n pätkällä. En saisi jäädä liikaan notkumaan huoltoihin. Toive eli, että vatsani rauhoittuisi. Jos ei päivällä niin ehkä sitten seuraavan yön jälkeen.

Katsoin kartasta jo seuraavan potentiaalisen yöpaikan. Vuoristomajalle olisi vain yksi nousu. 10km ja 1100m vertikaalia. Helteessä nousin jyrkkää polkua hitaasti. Voimia ei juurikaan ollut ja jouduin pitämään usein taukoa. Muutaman kilometrin jälkeen tulin tielle. Hoipertelin sitä eteenpäin ja väsymys kiristi otettaan. Rojahdin hetkeksi tien viereen ja nukahdin heti. Pian minut herätti vanhempi parikunta, jolla oli nuori tyttö mukana. He kyselivät vointia ja pyysivät siirtymään kauemmas tiestä, etteivät autot ajaisi vahingossa päälleni. Uskottelin olevani ihan kunnossa, kiitin ja lähdin jatkamaan matkaa. Epäonnekseni he olivat menossa kanssani samaan suuntaan ja he yhyttivät minut polun vierestä nukkumassa mikrounia vielä pariinkin otteeseen. Jos olisin jaksanut, olisin hävennyt itseäni.

Nousun puolivälin jälkeen olin jo kohtuullisen toiveikas vatsani suhteen. En ollut vieraillut pusikossa ylämäen aikana ollenkaan. Iloa ei riittänyt kuitenkaan kauan. Kun syömisestä oli kulunut reilu tunti, alkoi vatsassani kauhea meteli, enkä enää ehtinyt polulta näkösuojaan. En jaksanut olla kiinnostunut muista vaikka tuskin toimintani oli kovin kaunista katsottavaa. Saavutin hitaasta vauhdistani huolimatta kahta isoreppuista miestä. Ohitin heidät ja heitin hieman läppää samalla. He olivat menossa samalle majalla kuin minäkin. Huikkasin, että nähdään siellä.

Maja tuli lopulta vastaan. Sen piha oli täynnä porukkaa. Rinnassa muljahti. Mahtuisinko nukkumaan? Majaa piti yllä kolme parikymppistä nuorta naista. Ilmeisesti epätoivo kuvastui jälleen silmistäni ja he lupasivat järjestää sängyn minulle vaikka tupa olisi aika täysi. Iloitsin pienestä voitosta. Olin tällä kertaa myös hyvissä ajoin paikalla ja saisin kunnon ruoan. Se tarjoiltaisiin vajaan tunnin päästä. Olin niin loppu, etten jaksanut miettiä huomista, mahaani tai mitään muutakaan ja tilasin oluen. Tiesin, ettei se helpottaisi vatsani kanssa, mutten välittänyt. Olut maistui taivaalliselle.

Hytisin siitäkin huolimatta, että olin pukenut kaikki vaatteet päälle olutta siemaillessani ulkona. Ilma ei ollut edes kovin kylmä. Kuumetta en kuitenkaan onneksi tuntenut. Siinä menisi minun raja. Kuumeessa en jatkaisi. Olin etukäteen miettinyt keskeytyksen sallivat kriteerit valmiiksi. Jos ne eivät täyttyisi, en saisi keskeyttää. Kuume oli toinen ja toinen se, että joku vamma voisi jäädä pysyväksi. Se mikä paranisi kisan jälkeen, ei olisi syy keskeyttää. Näiden kriteerien määrittely onkin tärkeää pitkissä ultrissa. Mieli keksii matkan aikana erittäin hyviä syitä keskeyttää kisan. Jotkut niistä ovat erittäinkin innovatiivisia. Mitä kertoisi kotona ja mitä muille juoksijoille. He ymmärtäisivät kyllä, kun selittäisin tarpeeksi vakuuttavia selityksiä. Etukäteen järjellä mietityt kriteerit nojaavat järkevään tai ainakin hyvin mietittyyn ratkaisuun. Kisan aikainen maanisdepressiivinen mieli tekee usein huonoja päätöksiä ja vielä liian nopeasti.

Isoreppumiehet saapuivat majalle ja istuutuivat samaan pöytään. He olivat tulossa kiertoreitiltä. Kysyin maanvyörymistä mutta reitti oli kuulemma täydellinen. He eivät olleet nähneet mitään viitteitä mistään poikkeavasta. Selitin omasta kisasta ja tilanteesta. Oletin järjestäjän helpottavan tahallaan juoksijoiden urakkaa. Mukana oli enää alle 90 juoksijaa 245:stä startanneesta ja kato oli ollut kovaa. Ilmeisesti maaliin haluttiin mahdollisimman paljon jäljellä olevasta porukasta. Eniten harmitti, kun ukkelit kertoivat nähneensä karhun edellisenä päivänä ylängöllä. Reitti oli ollut kohtuullisen villi joissain kohdin mutta jotenkin kesyksi kokonaiskuva oli jäänyt.

Ennen ruokaa vein tavarani todella pehmeiden ja paksujen patjojen viereen. Mietin, että tänä yönä ei tarvisi heräillä lonkkakipuihin. Ennen ruokaa sovin vielä aikaisesta aamiaisesta ja maksoin lystin. Ruoka oli jälleen vuoristomajatyyliin yhteisruoka. Yritin keskustella pöytäseurueeni kanssa. Päässä humisi ja ruoka alkoi väsyttämään. Olin ihan sekaisin. Nuokuin sen verran julkisesti, että tytöt toivat minulle jälkkärin etukäteen ja paimensivat nukkumaan. En ole ehkä koskaan ollut niin väsynyt, kun kömpiessäni peiton alle lämpimään tuona iltana. Päässä pyöri lähinnä kunnon yöuni ja laitoinkin kellon soimaan ruhtinaallisen 7 tunnin päähän. Toivoin, että pidempien unien ansiosta vatsakin rauhoittuisi, sitten yksi päivä rauhallisesti ja taas vauhtiin. Ottaisin kyllä muut kiinni, jos nyt joku edes menisi ohi.

Kartta näytti reilu 570km, josta oli siis oiottu 35km. Oma GPS näytti jo 582km. Enää olisi jäljellä vähän reilu 300km. Ehtisin hyvin vielä kisaan mukaan!

Jatkuu...

Transpyrenea - osa VII

...Jatkuu

Aamuyöllä kipusin pitkät tikkaat alas kerrossängystä pelkässä otsalampun valossa. Muut vaeltajat kuorsasivat vieläkin omissa sängyissään. Aamulla he eivät edes huomaisi, että yläsängylläkin oli joku käynyt pistäytymässä. Menin erilliseen tilaan syömään aamupalaa. Ensimmäistä kertaa leipä, voi ja marmeladi alkoivat oksettaa. Oli hankala saada syötyä mutta kova jätkä syö vaikka oksettaakin. Muuta ei voinut ajatella. Täytin vielä vesipullot ja toistin saman minkä jo seitsemänä aamuna aiemmin, lähdin juoksemaan viileään pimeyteen. Tai no oikeastaan kuutena aamuna, koska ensimmäisenä yönä ei nukuttu silmäystäkään. Olo oli silti reipas ja itseluottamus kunnossa. Juoksin hetken ja olin takaisin GR10-reitin risteyksessä, mistä olin poikennut vuoristomajalle. Lähdin laskemaan alas laaksoon kohti seuraavaa huoltopistettä. 900m tiputuksen jälkeen nuolet osoittivat pieneen taloon, jossa kävin leimaamassa ajanottosiruni. Olin neljäntenä. ÄE oli sinnitellyt edellisenä iltana huoltopisteelle asti. Joku nukkuikin sohvalla mutta en nähnyt kuka hän oli. Join kokista ja napostelin jotain pientä. En välittänyt muista vaan keskityin omaan kisaani ja tuntemusten tarkkailuun. Jutustelin hetken huoltopisteen avuliaan järjestäjän kanssa mutta jatkoin nopeasti matkaa. Aamun ensimmäinen nousu oli tuhannen vertikaalimetrin urakka. Alkuun homma sujui hyvin ja nautin tähtitaivaasta ja aamun kajosta, joka läheni vuorten välistä. Tankkasin suklaata ja irtokarkkeja. Ilmeisesti verensokerin heilahtelut aiheuttivat sen, että alkoi nukuttamaan todella paljon. Juuri sarastuksen hetki oli jostain syystä aina ollut juuri se hankalin kohta pysyä hereillä. Yö menee usein todella hyvin siihen saakka kunnes alkaa valkenemaan. Usein yritin tietoisesti syödä mahdollisimman vähän tuona aikana, ettei tilanne mennyt aivan mahdottomaksi.

Hoipertelin polulla ja yritin pysyä hereillä. Aloin laulamaan ja viheltämään ja pyrin keksimään muitakin keinoja pitää uni loitolla. Vedin lisää kofeiinia mutta mikään ei tuntunut auttavan. Vihdoin lähellä huippua annoin periksi ja päätin ottaa lyhyet elvyttävät unet. Makasin hetken ihaillen nousevaa aurinkoa ja tunsin olevani etuoikeutettu. Näky oli huikaiseva. Kertokoon video enemmän. Jouduin taas nieleskelemään kyyneleitä. 

Hetken horroksen jälkeen jatkoin harjanteelle. Joku satunnainen retkeilijä oli herännyt teltastaan auringonnousuun ja nautti samasta näystä. Morjenstin ja lähdin laskemaan jälleen pitkää alamäkeä. Elimistö heräsi samalla, kun hiki alkoi virrata juoksun vuoksi. Ennen kuin pääsin alas laaksoon, unipeikko jälleen kiristi otettaan. Silmissä hämärsi, vaikka päivä oli kirkas. Rojahdin polun viereen ja jalat jäivät osaksi polulle. Vajosin uneen. Säpsähdin hetken päästä siihen, kun kuulin ääniä ihan vierestä. Pariskunta ihmetteli muutaman metrin päässä tilannetta. Kampesin itseni ylös ja toivotin hyvät huomenet. Retkeilijät kyselivät vointiani ja oli jotenkin hölmöä yrittää selittää, että kaikki oli hyvin ja tiesin mitä olin tekemässä. Väsytti vain vähäsen.

Episodin jälkeen olin taas hieman virkeämpi ja juoksin viehättävän kylän läpi alas laaksoon, jossa oli toinen kylä. Etsin paikkaa mistä saisin aamupalan. Kahviloiden sijasta valitsin tavallisen kaupan. Ostin leipää ja Oranginaa. Mukaan lähti vielä jäätelöä ja kaksi jättiläissäkkiä irtokarkkia. Suklaa oli alkanut ällöttää ja karkki upposi sillä hetkellä parhaiten. Istuin kaupan edessä kivetyksellä piknikillä ja ajatuksen kääntyivät kotimaahan. Avasin puhelimen. Mesettelin tiiviin lenkkiporukkani kanssa ja oli todella voimaannuttavaa saada tukea ja kannustusta. Tuttu rempseä läppä lensi hetken ja olisi ollut mukava jäädä pidemmäksikin aikaa somettelemaan mutta polkua riitti.

600m ylös ja 800m alas meni isompia koomailematta. Alamäessä tosin tuli todella kuuma, koska aurinko paistoi ja päivä oli jo puolessa. Kyläkin oli vain 800m tasolla. Huoltopisteellä tapasin lähes yhtä väsyneitä järjestäjiä. Reilun viikon kestänyt kisa oli verottanut myös heitä. Sain kyllä palvelua. Nauroin ääneen, enää eivät juoksijat olleet ainoita zombieita, jotka vaeltelivat tyhjä katse silmissään. Väsymys oli ymmärrettävää. Olin noussut kisassa kolmanneksi. Ranskalainen, jota en ollut nähnyt henkilökohtaisesti ollenkaan, oli tipahtanut edeltäni. Hän oli Pyreneiltä kotoisin ja tunsi kuulemma jokaisen polun ja talon. Edessä olivat siis enää 1,5h päässä ÄE ja 3h päässä Ruotsin Steene.

Makasin hetken huoltopisteen lattialla sulatellen sitä samaa pastaa mitä olin syönyt jo kisan jokaisena päivänä ja joskus vielä useammankin kerran päivässä. Kun lähdin taas liikkeelle, tuntui päivä vieläkin helteisemmältä ja pasta painoi edelleen vatsassa. Edessä oli jyrkkä 1400m nousu. Onneksi polku sijaitsi osaksi puiden katveessa. Tunkkasin ja hiki valui noroina. Välissä oli pakko vetää happea. Mitä korkeammalle pääsin, sitä enemmän jouduin pitämään taukoa. En jaksanut ottaa reppua selästä ja makasin polun vieressä epämääräisessä asennossa aina hetken, kunnes havahduin jatkamaan matkaa. Välissä nukahdin sekunniksi vaikka sillä hetkellä ei varsinaisesti nukuttanutkaan. Puurajan jälkeen niityillä oli lehmiä ja samalla paljon paarmoja. Ne näykkäilivät jalkoja ja selkää kankaankin läpi. Hakkasin niitä sauvoilla pohkeistani ja yritin lyhentää taukoja. Polku ei tuntunut taittuvan ollenkaan vaan nousu jatkui loputtoman tuntuisesti.

Harjanne tuli vihdoin näkyviin ja siellä näkyi hissiasema. Laskettelurinteet eivät olleet varsinaisesti silmiä hivelevä näky mutta rinteitä oli hieman helpompi nousta niissä menevien hiekkateiden vuoksi. Otin helpotuksen ilolla vastaan. Harjanteella pidin lyhyen tauon nojaten tavarakonttiin ja söin suklaata. Oli hienoa päästä varjoon. Ympärillä oli paljon lehmän paskaa, mutten jaksanut välittää. Olin noususta sen verran väsynyt ja nestehukkakin vaivasi. Olin juonut vähän huonosti koko kuuman päivän. Vesipisteitäkään ei ollut ollut kovin montaa.

Myöhemmin sain kuulla, että Steene oli istunut hissiasemalla kaljalla ja nähnyt minun juoksevan ohitse. Harmi etten huomannut, sillä olut olisi tehnyt hyvää. Ylämäki oli tuntunut hankalalta mutta alamäkeen juoksu ei sujunut yhtään sen paremmin. Oli pakko kävellä pitkiä pätkiä. Aloin miettiä jo seuraavan yön nukkumispaikkaa. Kartalla oli muutamia vaihtoehtoja yöpaikoiksi mutta moni oli vähän ohi reitiltä ja yleensä reilusti alempana. Luotin siihen mennessä vallinneeseen hyvään tuuriin ja jatkoin polkua eteenpäin. Tiputin pienelle järvelle, mistä sain onneksi lisää vettä. Tunkkasin ylämäen, joka kulki reilusti alamäkeä paremmin. Tapasin muutamia kulkijoita ja juttelin kaikkien kanssa muutaman sanan. Sain joiltain vettä ja kaikilta ihmetystä meneillään olevasta urakasta.

Odottelin jo kartalla näkyvää isompaa järveä, joka oli polun varressa. Siellä olisi joku talo, missä ehkä voisin nukkua. Vuoristomaja se ei kuuleman mukaan ainakaan enää ollut mutta ainakin saisin katon pääni päälle. Selvisi, että tönö oli vain hylätty talo, jonka oli vallannut äänekäs nuorisojoukko. Jatkoin matkaa. Nousin vielä 300m kunnes lähdin laskemaan. Harjanne oli todella hieno jylhine ja kivikkoisine rinteineen mutta yritin pitää kiirettä, jotta ehtisin lähettyvillä olevaan kylään ennen pimeän tuloa. Könysin kivikoissa sen minkä pääsin. Muutamat vaeltajat pystyttivät jo telttoja samalla kun aurinko oli laskeutumassa. Laakso tuntui todella pitkältä mutta sain pidettyä kovempaa vauhtia kuin aikoihin. Juoksin reippaasti vaikka jalkoja särki. Olisi parempi ehtiä kylään mahdollisimman aikaisin, jotta olisi paremmat mahdollisuudet päästä sisälle nukkumaan.

Tulin ensin tielle ja tajusin siinä olevista kirjoituksista, että olin Tour de Francen klassikkonousu Tourmaleen asvalttipinnalla. Voitto tai kuolema –tyyliset iskulauseet antoivat lisävoimaa omaankin tekemiseen. Kaivoin lampun otsalleni, koska oli jo lähes pilkkopimeä. Juoksin tietä alas ja näin parkkipaikalla ÄE:n oloisen hahmon kömpivän isoon huoltoautoon ilmeisesti nukkumaan. Olin hieman kateellinen, joskin toiveikas lähellä olevan kylän vuoksi. Tien varrella oli ravintola ja majoitustakin. Tiedustelin toiveikkaana mutta sisätiloja ei ollut. Telttaa tai asuntovaunuakaan ei ollut. Juoksin tuulispäänä viimeiset 5 kilometriä Baregesiin ja samalla olin kartan mukaan 500km:n kohdalla. Iloitsin hetken rajapyykistä mutta samalla aloin skannata hotelleja. Kaikki näyttivät pimeiltä. Kävin rimpauttamassa potentiaalisen talon ovikelloa ja vanha mies tuli avaamaan. Ilmeni, että se ei ollutkaan hotelli. Muuta en juuri ymmärtänyt miehen ranskankielisistä sanoista. Pahoittelin ja jatkoin hortoilua kaupungilla. Kyselin kaikilta yöpaikkaa, jotka olivat vielä liikkeellä ja parista baaristakin kysyin apua. Yöpaikkaa ei vaan löytynyt. Haistatin ääneen kylälle, söin Ritterin ja jatkoin matkaa. Epätoivo ja vitutus toivat mystisesti lisää voimaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, että se on sinänsä sama mistä sen pienen voimanrippeen saa haalittua kasaan, jos se vaan auttaa eteenpäin. ÄE oli vienyt ajatukseni poissa pitkästä loppumatkasta ja ongelmista. Espanjalaista oli jo vähän ikävä. En enää saanut voimaa ärsytyksestä häntä kohtaan. Nyt motivaatiota olisi hankittava muilla keinoin.

Edessä oli pitkä pisto laakson perälle ja toista puolta takaisin. Kartalla meni myös tie oikaisten koko edestakaisen piston. Reitti oli järjettömän oloinen pistoineen mutta jatkoin silti sitä pitkin. Mietin mielessäni moniko ottaisi oikoreitin. Maalissa kävikin ilmi, että takana ilmeisestikin aika moni.

Veteni oli ollut taas pitkään loppu, enkä ollut tajunnut ottaa kylästä täydennystä. Valutin nestettä pulloon vähän epämääräisen oloisesta purosta. Tiputin vedenpuhdistustabletteja sekaan. Odottelin niiden vaikutusta ja hoipertelin eteenpäin. Alkoi taas väsyttämään todenteolla. Uni painoi silmiä kiinni, eikä polku meinannut riittää. Seuraavalle huoltopisteelle ei ollut enää pitkästi ja siellä ainakin saisin nukkua. En kuitenkaan enää pystynyt odottamaan. Olin aivan poikki. Mittarissa oli jo sille päivälle 74km ja 4500m nousua. En nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa katsomaan nukkumiseen sopivaa kohtaa maastosta. Hoipertelin hetken vielä hetken sinnitellen ja sitten oli jo pakko pysähtyä. Laitoin repusta kaikki vaatteet päälleni ja avasin makuupussin. Avaruuslakanan kiedoin jälleen kiepiksi ja söin hieman suklaata. Olin henkisesti ja fyysisesti riekaleina. Ajatus siitä, että olin varmaankin toisena kisassa, lämmitti mieltä. Muuta positiivista en juuri sillä hetkellä tuntenut. En iloinnut seikkailusta ja luonnon armoilla yöpymisestä. Olin liian väsynyt. Päätin nukkua siltikin vain pari tuntia ja jatkaa sitten matkaa seuraavaan tai sitä seuraavaan huoltopisteeseen nukkumaan lisää. Joka paikkaa särki mutta vaivuin silti horrokseen.

Jatkuu...

Transpyrenea - Osa VI

...Jatkuu.

Heräsin jälleen aamuyöllä yhdessä ÄE:n kanssa. Ajatustakaan ei voinut antaa väsymykselle tai oikeastaan millekään muullekaan. Toiminta tuli selkärangasta. Noukin tavarani nopeasti kantoon ja menin tupaan keittämään aamukahvit. Normaaliin tapaan rasvasin jalat ja teippasin kohdat, missä oli rakkoja. Basibactin avulla onnistuin välttämään tulehdukset haavoissa ja rakoissa. Kevyen aamupalan jälkeen tuntui tutulta sujahtaa märkiin kenkiin ja lähteä tarpomaan yönselkään.

Espanjalainen ei jostain syystä enää ärsyttänytkään niin paljoa. Ensin oli pitkä 1600m lasku Fossin kylään, jonka jälkeen pitkä nousu Ranskan ja Espanjan rajalle. Ylempänä mentiin pitkään loivapiirteisiä kukkuloita ylös ja alas. Olin nyt vähän edellä ÄE:tä ja nautiskelin yksikseni hienosta päivästä ja upeista maisemista. Paksut pilvet nousivat ylös ja painuivat alas vuorotellen. Välissä näytti siltä, että juoksin maailman laidalla kun pilvimassa työntyi jyrkältä reunalta. Aloin ajatella jo seuraavaa huoltopistettä. Siellä odottaisi myös 50l varustelaukkuni. Se olisikin hyvä asia, sillä suklaavarastoni oli ehtynyt uhkaavasti. Enää olisi vain yksi alamäki. Se olisi kuitenkin noin 15 kilometriä pitkä ja jälleen olisi vertikaalilaskua 1600m. Jalkojani alkoi jälleen särkeä todella paljon. Pitkät alamäet tekivät jalkateristä pikkuhiljaa muusia.

Pääsin kuitenkin alas laaksoon ja kävelin pitkään tasaista tietä kohti huoltopistettä. Päivä oli lämmin ja alhaalla jopa tuskaisen kuuma. Hiki valui noroina ja päätin ottaa ensimmäisen suihkuni. Olin peseytynyt viimeksi noin 4 päivää sitten jääkylmässä purossa. Huollossa sain eteeni mikropastaa, jota oli tarjoiltu jo liiankin paljon aiemmin. Join pari litraa kokista ja napostelin kaikenlaista. Järjestäjien samat lidlin safkat alkoivat tökkiä jo pahasti. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Otin 6000kcal edestä suklaata ja irtokarkkia. Tankkasin pattereita GPS:ään ja lamppuun. Vaihdoin myös koko juoksuasun, kuten ensimmäiselläkin laukkuvisiitilläkin. Mietin paksumpien sadevarusteiden ottamistakin mutta öisinkin oli ollut aika lämmin, joten pidin hyväksi havaitun Inov8:n Ultrashell/pant –kombon. Painoa tällä yhdistelmässä oli vain 214 grammaa. Vaihdoin jalasta reikäiset 295 Roclitet vaimennetumpaan 280 versioon. Ehkä jalkojenkin särkeminen vähän vähenisi. Pari keskeyttänyttä naisjuoksijaa tulivat kyselemään tunnelmiani. Juteltiin siinä pitkään ensin, kunnes toinen kysyi missä kohtaan olin keskeyttänyt. Repesin nauramaan ja sain vaivoin vastattua, että kyllä tässä pitäisi vielä jatkaa matkaa. Ilmeisesti kisa tuntui niin brutaalilta, että kaikkia pidettiin lähtökohtaisesti keskeyttäneinä.

Näin ÄE:nkin ennen kuin jatkoin matkaa. Heitettiin läpsyt hyvässä hengessä. Suihku oli kilometrin verran reitiltä eteenpäin. Peseytyminen tuntui aivan mielettömän hyvältä. Harjasin hampaatkin ja tunsin itseni hetken ihmiseksi. Paahtavan auringon alla hiki alkoi helmeillä iholla välittömästi vaikka kävelin rauhassa. Pistäydyin hakemassa vielä Apteekista hiertymärasvaa, ennen kuin lähdin tunkkaamaan seuraavaa mäkeä. Päivän rytmitys oli selkeä. Ensin oli lyhyt ylämäki. Sitten 1600m alas ja sama ylös. Sitten taas 1600m alas ja sama ylös. Huollon jälkeen ylämäki tuntui kulkevan taas hienosti. Energia virtasi suonissa. Olisi pakko alkaa syömään enemmän, jotta jaksaisin paremmin, eikä notkoja tulisi.

Selkeän nousun jälkeen rymysin kivikkoa pimenevässä illassa. Mietin kuumeisesti minne yrittäisin nukkumaan. Seuraava huolto olisi aivan liian kaukana. En jaksaisi sinne asti. Lähempänä oli Ranskan alppikerhon vuoristomaja ja sen jälkeen olisi joku toinen epämääräisempi. Valitsin CAF:fin majan vaikka se olisi vajaan kilsan ohi reitiltä. Saapuessani refugelle, olivat isännät vielä hereillä. Vastaanotto oli vähän tyly mutta alppimiehet antoivat onneksi keittoa ja leipää. Sain jäädä nukkumaankin ja aamupalakin onnistuisi. Kaikki oli siis täydellisesti. Vittuilun kyllä kestin. Maksoin ja punnersin itseni pienen makuudormin neljäkerroksisen kerrossängyn ylimmälle pedille. Muissa kuorsasi tavallisia vaeltajia. Ylhäältä olisi aikamoinen kiikkuminen aamuyöllä alas ja mietin tippuisinko unenpöpperössä lattialle. Päivä oli ollut ajallisesti vähän lyhyempi mutta silti todella raskas. Olin ylittänyt jo puolenvälin, joka oli oikein mukavaa mutta vielä olisi pitkä matka jäljellä. 200-400km:n väli oli ollut henkisesti tosi raskas, koska matka jo painoi mutta sitä oli vielä musertavan paljon jäljellä. Nyt menin jo kotiinpäin ja se ajatus vähän helpotti. Huomenna olisi jälleen uusi ja mielenkiintoinen päivä. Nukahdin toiveikkaana.

Jatkuu...

Transpyrenea - Osa V

...Jatkuu.

Kello soi ja olin herätessä ihan kujalla. Kosteus oli tiivistynyt avaruuslakanakieppiin. Raotin varovasti pesäni seinää ja kylmä ilma huokui naamalle. Samassa vierestä iski mies pystyyn. Espanjalainen pyysi vielä tuntia unta mutta sanoin, että lähden nyt, jää vaan nukkumaan jos haluat. Parin minuutin kamasäädön jälkeen olin jo menossa. Tungin suklaata suuhun. Vettä en ollut tajunnut ottaa mukaan mutta onneksi kartassa oli retkeilymajan kuva aika lähellä ja oma listani huoltopaikoista näytti siellä olevan vesipisteen. Kävelin edelleen hieman sekavana pimeää tietä. Espanjalainen seurasi tiiviisti perässä. Olin edelleen huonolla tuulella.

Päätin jäädä istumaan parin kilsan päässä olevan majan pihaan niin pitkäksi aikaa, että seuraajani menettäisi malttinsa ja lähtisi. En jaksaisi tiputtaakaan häntä. Jäinkin juomaan vettä lähteelle majan läheisyyteen. Käskin ÄE:n mennä. Halusin olla yksin, eikä seura sopinut. Söin samalla lisää suklaata ja istuin pimeässä. Katsoin pimeyteen katoavaa valokeilaa. Vihdoin. Fiilis alkoi saman tien nousta. Tutkin karttaa ja pohdin päivän rakennetta. Missä voisin syödä ja mistä saisin nestettä. Oliko edessä isoja nousuja tai jotain muuta mukavaa. Huomasinkin jo alkumatkasta tulevan sellaisen kohdan missä pitäisi olla tarkkana. Reitillä oli variantti. Voisin taas tehdä valinnan ottaisinko suoremman reitin vai kiertäisinkö vähän pidemmän perusreitin. Nyt valinta oli jälleen selkeä. Lyhempi reitti olisi reilusti tasaisempikin.

Jatkoin lopulta matkaa. Sauvakävelin loivasti viettävää rinnettä nyt iloisena. Iloisena mutta väsyneenä. Polku ei tahtonut riittää ja hoipertelin unihiekkaa silmissä. Fiilistelin Steenen sanoja. Tämä olisi sitä todellista ultraamista. Tämän vuoksi olimme siellä. Jos kisa olisi helppo, olisimme jossain aivan muualla. Liike jatkui, vaikka en meinannut pysyä hereillä. Nautin siitä, että oli rankkaa ja väsyttää. Sinnittelin unta vastaan. Hoin kuin jotain uskonnollista mantraa, ”pystyn tähän, enkä aio luovuttaa”. Piristyin heti, kun näin tutun hahmon nukkumassa polun vieressä pusikossa. Yritin hiippailla mahdollisimman hiljaa etten herättäisi ÄE:tä. Kiihdytin heti vauhtia ja tunkkasin nyt pirteänä hiki virraten jyrkempää mäkeä.

Tullessani tielle juoksin alamäkeen reippaasti tuntien riemua samalla kun päivä valkeni. Olin jo aivan liian pitkällä, kun tajusin, että olin ottanut perusreitin. Juuri sen pidemmän ja enemmän nousua sisältävän reitin. Räjähdin nauramaan! Tietysti! Minä valitsen pisimmät variantit, en huoli huoltoa, teen seikkailun omalla tavallani. Jatkoin pienelle lammelle iloisena ja pirteänä. Tervehdin kymmeniä kalastajia, jotka olivat aamusyönnillä tekolammella. Aamupäivä jatkoi hyvillä ja pirteillä fiiliksillä. Aurinkokin alkoi paistamaan pitkästä aikaa ja jäin hetkeksi nauttimaan hienoista vuoristomaisemasta harjanteelle. Istuin suu täynnä suklaata mykistyneenä maisemista ja olin lähes pakahtua onnesta. Eilisen ja aamuisen henkisen notkon jälkeen olin aivan toisessa päässä tunneskaalaa.

Alamäessä vastaani tuli jälleen koko reitin vaeltava isorinkkainen matkailija. Hänen mukaansa edessä oli muutamia tyyppejä lähellä. Espanjalainen ja joitain muita. Hymyilin, enkä pitänyt kiirettä. Puolessa välissä alamäkeä tuli järjestäjän edustajakin vastaan. Hän lähti juoksemaan kanssani alamäkeä kohti seuraavaa huoltopistettä. Suunnittelin syöväni kaiken minkä vain saisin käsiini. Fiilikset olivat kaksijakoiset kun saavuin huoltoon. Siellä ei ollut mitään lämmintä ruokaa. Sinänsä herkullinen makkara ei enää oikein maistunut. Sitä olin jo saanut jokaisella huoltopisteellä. Samoin sitruunakakku alkoi jo pikku hiljaa tökkiä. Muistin Jannen sanat. ”kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa”. Eihän minua edes okseta, joten tavaraa vaan suuhun. Ilon aihe oli se, että ÄE oli pummannut. Hän oli mennyt lyhempää reittiä ja näin ollen oli jälleen edelläni. Enää ei tarvinnut miettiä, miksi hän ei halunnut jäädä yksin. Olin salaa tyytyväinen mutta häpesin vahingoniloani.

Jatkoin nyt hyvissä energioissa seuraavaa reilun tonnin nousua. Sain seuraa ultrakisoihin treenaavasta naisesta. Mentiin lähes koko parituntinen nousu yhdessä jutellen kisoista ja urakkani järjettömyydestä. Oli hienoa saada tuoretta ja pirteää seuraa. Pirteys tarttui. Tunsin suorastaan lentäväni ylös, vaikka päivä alkoi uhkaavasti näyttää todella kuumalta. Hyvästelin harjanteella uuden ystäväni ja tiputin seuraavaan laaksoon. Alamäessä jalkojeni rakkoihin vähän sattui mutta juoksin sen silti reippaasti. Alhaalla alkoi reippailujen vuoksi vähän jo väsyttämään. Jatkoin silti samalla vauhdilla seuraavan ison nousun ja laskun. Väsymys kasaantui ja oli jo iltapäivä. Soitin Jannelle ja kerroin parin päivän kuulumiset. Oli upea jutella jonkun kanssa joka tasan tietää miltä tuntuu. Ei tarvitse selitellä syvällisemmin tai kaunistella asioita.

Vaikka piristyin todella puhelinkeskustelusta ei alkuillan nousu tullutkaan enää niin helposti. Karttaan oli merkitty vuoristomaja heti 1300m nousun jälkeen. Sinnittelin. Aloin ajattelemaan ruokaa ja lämmintä sänkyä. Toivottavasti maja olisi hyvä ja siellä olisi tilaa. Aloin olla aivan poikki. Ylös päästyäni lähdin laskemaan kohti majaa. Matka näytti lyhyeltä mutta kokemus ei ihan vastannut sitä. Jokaisen mutkan jälkeen näkyi vain seuraavaan kumpareen taakse katoava polku. Tätä jatkui aivan liian pitkään ja epätoivo kasvoi. Lopulta karttaan piirretty lampi tuli näkyviin. Sen rannalla oli rakennus ja oletin sen olevan vuoristomaja. Juoksin nopeasti pihaan ja lähdin kiertämään taloa. Jokaisen ikkunan edessä olivat suojat. Mitä helvettiä, oliko maja kiinni!? Hakkasin suojia molemmin nyrkein. Ei vastausta. Kiersin rakennusta, eikä missään näkynyt ristin sielua. Epätoivo oli kasvanut jo valtavaksi tuskaksi. Minun olisi pakko päästä nukkumaan ja syömään. Tämä ei voi olla todellista!

Lopulta luovutin ja raahauduin takaisin reitille. Jatkoin hiljaa eteenpäin. Oli vielä juuri ja juuri valoisaa. Aloin jo henkisesti varautumaan yöpymiseen ulkona kun sivusilmällä näin kivessä refuge-sanan ja nuolen eteenpäin. Sydän pomppasi. Rakennus ei ollutkaan vuoristomaja, se oli vielä edessäpäin. Lähdin pinkomaan täysiä eteenpäin. Pian mutkan takaa ilmestyikin rakennus. Enää ei ollut epäilystäkään. Se oli vuoristomaja ja sen piha oli täynnä porukkaa. Kivi vierähti sydämeltä ja ryntäsin sisään. Anelin yöpaikkaa ja ruokaa. Muut olivat juuri lopettaneet syönnin mutta ruokaa olisi jäljellä vielä yllin kyllin. Olin onnellisempi kuin koskaan. Saisin syödä ja pääsisin vielä nukkumaankin. Kiitollisuutta oli vaikea sanoin kuvailla. Iloani ei pilannut edes se, että ÄE:n hahmo saapui pihaan samalla kun viimeistelin juhlaillallistani. Vaihdoimme muutaman viittomakielellä ryhditetyn sanan. Nyt ymmärsimme toisiamme ehkä vähän paremmin.

Tilasin aamupalan viiden tunnin päähän, maksoin ja painuin nukkumaan edelleen kiitollisuuden vallassa. Unta ei tarvinut odottaa. Olinhan ollut liikkeessä n. 19 tuntia.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa IV

...Jatkuu

4-5h unien jälkeen heräsin puhelimen herätykseen ja kömmin lämpimän peiton alta. Nappasin otsalampun valossa kaikki kamat kantoon ja hiippailin ruokasaliin. Oli vielä pimeää. Tuuli vinkui ja sade piiskasi vuoristomajan ikkunoita. Tungin silkkipussin ja kuivan tupakerraston minigrippeihin. Otin vielä märät juoksuvaatteet ja hytisten puin ne päälleni. Tarkistin, että kaikki muutkin tavarat olivat mukana. Tärkeimmät, eli karttapussi ja GPS olivat pysyvästi narulla repun viillekkeissä. Eli kunhan muistin repun, olisi navigointikin varmistettu. Söin tutun leipä/marmeladiaamiaisen, jonka huuhdoin mustalla kahvilla alas. Märät kengät ja sauvat odottivat eteisessä. Eteisessä odotti myös jo aiemmin tutuksi tullut espanjalaisnuorukainen. Hän viittoili, että pääsisikö mukaan. Viittoilin myöntymisen merkiksi. Ilmeisesti hän oli tullut vuoristomajalle vähän meidän jälkeen yöllä. Olisi kuitenkin paljon mukavampaa lähteä viimaan ja sateeseen yhdessä. Oletin hänen kaverinsa jo keskeyttäneen.

Sade piiskasi ja pimeys ympäröi pari ensimmäistä tuntia. Pidin reipasta vauhtia yllä, etten paleltuisi ja espanjalainen seurasi. Kun päivä valkeni, alkoi kyselytunti. Onko ruokaa, anna suklaata, anna karkkia, onko vielä pitkästi. Mietin hetken, että olenkohan joutunut eräoppaaksi. Kohteliaana miehenä tarjoilin omia niukkoja suklaa- ja irtokarkkivarantojani. Pientä suunnistuspummia tein laskussa ja kaveri seurasi sokkona perässä. Pidimme pienen suklaatauon, kun pääsimme laakson pohjalle. Katselin karttaa ja yritin selostaa missä olimme ja kuinka pitkä matka olisi seuraavaan huoltoon. En ensin ollut uskoa korviani, kun kaveri ehdotti oikoreittiä. Kieltämättä kartassa oli houkuttelevan näköinen perhoslenkki. Oikomalla siiven säästäisi useamman tunnin. Tungin suklaan suuhun ja lähdin mitään sanomatta tunkkaamaan oikeaa reittiä. Ärsytti. Onneksi sentää keli oli parantunut.

Kiristin tahtia enkä juuri katsonut taakse. Noin tunnin nousun jälkeen hiljensin hieman ja katsoin alaspäin. Luulin tiputtaneeni hänet mutta tuttu hahmo saavutti pikkuhiljaa ja jatkoin eteenpäin. Tiesin jo etukäteen, että osa porukasta käyttää varmasti epämääräisiä keinoja mutta sen näkeminen ei suoranaisesti ilahduta. Yritin kuitenkin karistaa negatiiviset ajatukset. Tein tätä kuitenkin vain itselleni. Ei muiden tekemisten pitäisi haitata.

Pian olimme espanjalaisen kanssa yhdessä. Polku tiputti ja nousi sitten taas uudelleen. Kysely ja pummaus jatkuivat. Aloin ärsyyntyä uudelleen. Jokaiselta isolta huoltopisteeltä lähdettäessä piti olla kiinteää ravintoa repussa 6000kcal ja 1000kcal vielä varalla Vararavinnon sai syödä vain hätätapauksessa. Aloin syödä salaa tätä omaa hätäreserviäni. Muuten en selviäisi. En voinut jakaa enää. Ihmettelin todella missä kaverin safkat olivat. Myöhemmin selvisi, että hän otti omalta huollolta vain niukasti ruokaa kantoon reppuunsa.

Tultiin seuraavaan huoltoon yhdessä pitkän ja jyrkän laskun jälkeen. Yritin esittää kuin kaikki olisi OK. Poikanen alkoi käydä todella hermoilleni. Ostin huollosta 20kpl twixiä, koska energiani olivat lähes loppuneet. Varastoni olivat ehtyneet ylimääräisen suun ruokkimisesta. Onneksi huollossa sain ensin keiton eteen ja sitten vielä ison lautasellisen herkullista pastaa. Alhaalla laaksossa oli lämmin ja fiilis alkoi nousta samaa vauhtia verensokerin kanssa. Annoin lyhyen haastattelun TV-ryhmällekin. Espanjalaisen ympärillä hääräsi hänen isä ja äiti tarjoillen ruokaa ja hieroen jalkoja. Päätin lähteä. Sain kuitenkin heti seuraa. Kävelimme tasaista asvalttitietä mahat täynnä. Jalkani olivat olleet jo monta päivää märät. Kengät alkoivat mystisesti hiertää. Lisäsin teippauksia ja hieroin jalkateriini ranskalaista ihmerasvaa NOK:ia. Ei auttanut. Säädin nauhoitusta. Ei auttanut. Oli pakko ottaa linkkari. Leikkasin lenkkariin jalkapöydän kohdalle ison reiän ja operaation jälkeen paine helpotti heti. Kaveri odotti kiltisti vieressä vaikka säädin pitkään.

Parin kilometrin tasaisen jälkeen lähdettiin nousemaan. Ruoka painoi vatsassa sen verran, että alkoi nukuttamaan. Eikä ihme, olimmehan olleet liikkeellä jo yli 9 tuntia. Edelleen minulla oli samanlainen fiilis kuin ennen huoltoa. Tämä jätkä syö minun energiaa. Nyt ei enää fyysisesti vaan henkisesti. Kiristin nousussa vauhtia ja yritin tiputtaa hänet. Onnistuin! Hiki lensi ja ruoasta saatu energia virtasi nyt suoraan lihaksiin. Uni karisi silmistä ja nautin matkasta jälleen. Nousun taituttua jatkoin reipasta vauhtia ja juoksin kovaa jyrkkään laaksoon, jossa sain täyttää vesipullot lähteestä. Vilkuttelin iloisena mummoille ja papparaisille lähtiessäni seuraavaan nousuun. Laaksot olivat reilusti alle tonnissa ja harjanteen lähelle kahta tonnia. Ei siis mitään kovin korkeata vuoristoa mutta mäet olivat pitkiä.

Olin nauttinut iltapäivästä ylhäisessä yksinäisyydessä. Passailin ylämäessä kuitenkin sillä seuraamuksella, että kohta sain taas seuraa. Olin ollut jo varma, että tiputin Ärsyttävän Espanjalaisen lopullisesti. Harjanteella olimme taas kuitenkin yhdessä. ÄE ehdotti taukoa majalla. En kuitenkaan aikonut jäädä tauolle ja sanoin, että jää vaan minä menen. Jatkoimme kuitenkin yhdessä suoraan. Hän ei suostunut eroamaan.

Seuraavassa alamäessä saimme ranskalaisen 6-päivänjuoksun erikoismiehen kiinni. Didier Sessegolo näytti ihan samalta kuin Portugalin Oliveira oli näyttänyt vain vuorokausi aiemmin. Hänen jalkansa olivat niin romuna, ettei alamäkeenkään ollut mitään mahdollisuutta juosta. Toivotin onnea ja voimia jäljellä olevaan todella pitkään laskuun ja lähdettiin ÄE:n kanssa jatkamaan juosten. Omiinkin jalkoihin oli kehittynyt jo hieman rakkoja. Pikkuvarpaiden sivut ja kantapäät oli pakko teipata uudelleen aina kun otti kengät poissa jaloista. Rakkoihin hieman sattui mutta olin avannut ne jo ja nyt odottelinkin niiden kuivumista ja paranemista. Ne ehtisivät hyvinkin parantua ennen kuin pääsisin perille. Rakkojen kanssa operointi oli jo sen verran tuttua aiemmista kisoista, ettei siinä mitään ihmeellistä ole.

Pitkän ja helpon laskun aikana alkoi hämärtää. Samalla jalkojani alkoi taas särkeä. Jokainen askel sattui. Juoksu ei enää maistunut. Kannustin ÄE:tä menemään, koska hänellä juoksu näytti maistuvan mutta yhdessä jatkettiin. Odoteltiin seuraavaa huoltoa. Siellä toivottavasti olisi lämmin yöpaikka ja hyvä ruoka. Aikaa kului vielä kolmisen tuntia kunnes vihdoin olimme n. puolenyön aikaan retkeilymajalla. Ruoka oltiin ensin tarjoilemassa ulos. Vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin, oli energiani niin vähissä, että pientä horkkaa alkoi kehittymään. Päästiin onneksi sisälle syömään. ÄE:n ympärillä kävi taas kova kuhina ja hänen äitinsä tarjoili ruokaa minullekin. Hänellä oli kolmea erilaista ruokalajia mukana. Tyydyin kuitenkin järjestäjän hyvää tarjoiluun. Kun olin saanut syötyä, aloin kysellä nukkumispaikkaa. ÄE:n äiti pyysi minua herättämään myös poikansa sitten kun lähtisin. Väsymyksestä huolimatta alkoi taas ärsyttämään. Minun piti suunnistaa, kantaa hänen ruokansa ja sitten vielä varmistaa, että hän heräisi. Mumisin jotain ja painuin järjestäjän perään kohti makuusijoja.

Paikka missä sai nukkua, ei sijainnutkaan siinä rakennuksessa. Minut ohjattiin n. 500m eteenpäin reittiä pitkin kohteeseen. Paikka näytti lähinnä heinäladolta tai ehkä karjasuojalta. Ilahduin suunnattomasti kun huomasin, että Ruotsin Steene oli juuri keräilemässä itseään ladon lattialta. Paikka oli kuulemma upea nukkua. Nauroin! Ohut makuupussi ja avaruuslakana vaan kiepiksi, lämpö pysyisi kyllä. Selitin seuralaisongelmani hänelle. Johan pyysi minua mukaan. Espanjalainen ei ollut vielä tullut latoon ja ehtisimme hyvin lähteä. Hän lupasi pitää minut hereillä koko yön ja päivällä sitten erottaisiin. Puntaroin hetken houkuttelevaa vaihtoehtoa mutta onneksi järki pelasi. En jaksaisi yötä ja olisi liian hidas juuri heränneelle ja tuoreelle miehelle. Toivotin hyvät jatkot ja Johan katosi yöhön. Itse kääriydyin kieppiin ladon lattialle heiteltyjen heinien päällä ja päätin ratkaista ongelmani heti seuraavana aamuna. Laitoin herätyksen vain kahden tunnin päähän, jotta Espanjalainen saisi vain niukasti unta. Mietin motiivejani. Olinko liian tyly toista kilpailijaa kohtaan? Solidaarisuus oli osa kilpailun luonnetta. Samalla tajusin ajatuksen täysin absurdiksi. En todellakaan voisi huolehtia kahdesta. Omien perustarpeiden ja liikkeen ylläpitämiseen meni kaikki voimat. Olin ollut huonolla tuulella lähes koko päivän ja nautinto oli kadoksissa. Ehdin miettiä myös koko homman järkevyyttä. Olisin ehkä ylihuomenna puolessa välissä. Takana oli jo 4,5 päivää. Näihin aatoksiin oli hyvä nukahtaa.

Jatkuu...