perjantai 30. marraskuuta 2012

Talven ensimmäinen umpihanki

Melkein koskematon polku

Viime talven parhaimmat treenit olivat pitkät tarpomiset umpihangessa. Alussa juosten ja kun lunta oli reilusti niin sauvojen kanssa kahlaten! Tänään juoksin töihin pakkalatrailreittiä ylästön pohjoispuolen polkua ja kallioista "vuorijonoa" pitkin Silvolan tekojärven itäpuolelta vantaajoen yli keskuspuistoon.

Kenenhän kärry?

Siitä jo sitten lompsinkin auraamatonta ulkoilureittiä lopun. Kun pakkasta ei ennen lumia ole ollut, vettä oli metsässä kohtuullisesti.
Kosteikkoja polulla

Onneksi kaatuilin vain kuivissa paikoissa ja kosteus muutti vain kenkien ulkonäön.

Tunnistatko merkin?

Huomenna olisi tarkoitus jatkaa hyväksi havaittua umpihankiharrastusta sitten Nuuksion suunnalla.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Ultravuosi 2012

Miten se vuosi sitten meni?

DOLICHOS

Ensimmäinen kisa oli Dolichos toukokuussa.

Rapsa on kirjoitettu vielä vähän sekavassa mielentilassa ja sen aistiikin tekstistä :)
Treenit olivat sujuneet hyvin koko talven ja se näkyi tuossa kisassa. Oma juoksu sujui todella hyvin. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen fiilis, että pystyy juoksemaan miten pitkään tahansa. Kisaa ja juoksua pystyi kontrollimaan kokoajan. Kunnes hieno tunne romuttui reitin merkintöihin ja sen seurauksena yöllisiin sekoiluihin metsässä ja vuorilla. Kunto oli kuitenkin rautaa ja tuloksena siitä ensimmäinen kansainvälisen ultrajuoksukisan voitto yhdessä saksalaisen Mikael Vanicekin kanssa.

Arvosanoina:
Oma suoritus = 10
Kisajärjestäjä = 4

Kaiken kaikkiaan kuitenkin positiivinen kokemus. Paljon tuli tavattua myös uusia ihmisiä.


YSTÄVYYSULTRA 6h

Legendan, Suomen ultrajuoksun Grand Old Man Seppo Spiros Leinosen syntymäpäiväjuoksusta ei voinut olla poissa. Kisa oli viikon Dolichosin jälkeen, eikä meno ollut kovin mairittelevaa. Tarkoitus olikin vain osallistua tähän merkittävään tapahtumaan koko suomen ultrajuoksun kerman kanssa :)
Tuloksena 50,050 km, eli ultra kuten pitikin.

Linkki Mikael Heermanin kuviin.

Arvosanoina:
Oma suoritus = 5
Kisajärjestäjä = 10

Kerrassaan mahtava sosiaalinen tapahtuma ja joku siellä juoksi erittäin hyvinkin.
Tulokset

PTL

Toinen tavoitteellinen "kisa" oli PTL elokuussa.

PTL:ää varten tehtiin kova treenijakso North J´s tiimin osalta. Jannen blogissa tästä antoisasta reissusta tarkempaa kuvausta. Vaikka tapahtuma ei kulje kilpailu nimellä, oli ainakin meillä tarkoitus tehdä ns. maksimi suoritus. Ja se tehtiin. Kaikki meni todella hyvin haasteista huolimatta. GTA:n ja treeniviikonlopun myötä kunto oli kohdillaan ja se huomattiin heti ensimmäisestä noususta lähtien.

Arvosanoina:
Oma suoritus = 10
Kisajärjestäjä = 10

Reitissä oli todellista haastetta ja lumi vielä lisäsi sitä entisestään. Jätkät olivat onneksi rautaa ja maali tuli vastaan yltiöoptimistisen aikataulun mukaan. Uskomaton kokemusja kuten Päällikkö Marmierkin totesi, "Perfect Team Effort!" Ja edelleen, lisää ystäviä ja hyviä tyyppejä tuli tälläkin reissulla.

Ranskalaiseen lehteenkin päästiin tällä.

Vaarojen ultra

Viimeinen ultra vuodelle oli Kolilla järjestettävä Vaarojen ultra. Erinomainen kisa josta puuttuu vain kierros tai kaksi lisää. Tällainen "kanna omat keittosi" -tyylinen huolto puhuttelee, varsinkin maastokisoissa. Oma kunto oli jo vähän "ohi" ja mahakin vuodesta aika täynnä. Kisassa sai silti antaa kaikkensa ja vuodattaa hieman sydänverta. Hyvä vuoden lopetus siis :)

Arvosanoina:
Oma suoritus = 8+
Kisajärjestäjä = 9

Sama virsi kuin oikeastaan kaikissa kisoissa, uusia tuttuja ja hyviä tyyppejä oli tapahtuma pullollaan.

1st Dolichos Ultra trail race 255km

Pitkään jo haaveena ollut Nemea-Olympia -juoksu vaihtui pidempään ja itsessään haastavamman tuntuiseen Dolichos ultraan, josta kuulin viime vuonna Kreikan konkareilta. Tämäkin juoksu päättyi Olympiaan, joten sen tulisin joka tapauksessa näkemään. Ja Nemeassahan on jo käyty.
Historiallisesti reissu oli erittäin antoisa. Ohjelma alkoi vuoden 1869 olympiastadionin edestä, kun bussi tuli noutamaan juoksijat torstaiaamuna. Bussimatka kisan starttipaikalle Delphiin otti pari-kolme tuntia. Bussimatkalla pääsi jo mukavasti tutustumaan muihin juoksijoihin. Delphissä, tai Delfoissa, on järjestetty antiikin aikaan olympialaisten esikuvina toimivia Pythian kisoja. Ja Olympiassa järjestettiin tietysti Olympiakisoja. Reitti tulisi yhdistämään nämä kaksi Panhelleenisten kisojen pitopaikkaa. Pääsimme ohjatuille kierroksille arkeologisille alueille sekä Delphissä, että Olympiassa.
Majoittauduimme isoon hotelliin ja kisan hintaan sisältyi yöpymisten lisäksi ruuat, jotka olivat erittäin maittavia koko reissun ajan. Torstaina keskityimme lähinnä ottamaan rennosti. Illalla oli ohjelmassa reittikuvaus videomuotoisena. Vähän aikataulut venyivät ja tiedotus pelasi muutoksista hieman niin ja näin. Esittelyvideo toi hieman vipinää kisaajiin. Oli pahoja kivikkoja, vuolaita virtoja ylitettävänä ja muutakin vaikeakulkuisempaa maastoa. Dolichos ultra race nimikin oli saanut trail sanan väliin. Video toden totta herätti myös minussa levottomuutta, vielä kun teknisten ongelmien vuoksi ei saatu katsottua pätkää loppuun asti. Sinänsä tekninen sopi minulle hyvin, olihan viime kesä rymytty metsissä ja vuoristossa, talven umpihankikahlauksista puhumattakaan. Reittimerkinnät olivat järjestäjän mukaan niin hyvät, ettei eksymisen vaaraa ollut. Risteyksissä pitäisi olla paljon nuolia ja heijastimia yöosuuksilla. Ei siis syytä huoleen?
Aamulla katseltiin video loppuun ja samat vakuuttelut merkkauksista saatiin. Aamupäivällä piti olla dropbagien jättö ja muuta mukavaa, mutta ihan selvillä aikatauluista ei ollut kukaan. Numeron ja säläkassin sain, kun ymmärsin kysyä järjestäjältä. Lounaan jälkeen oli pakko saada otettua vielä pienet unet ja mukana ollut korvaamaton Huoltaja kävi aina välillä alhaalla katsomassa tilanteen, saisiko varusteet jo jätettyä. Kello 17 aikaan alkoi dropbag sekoilu. Yksi piste alkumatkasta oli jätetty poissa ja siten huoltopistenumerot olivat muuttuneet. Sain kuulla tästä juoksijalta ja yritin levittää tietoa mahdollisimman laajalle. Sekoilu aiheutti tuskastumisia juoksijoiden keskuudessa.
Ajattelin lähteä hyvin pitkälle järjestäjän tarjoiluilla matkaan. Jätin vain 3 drop bagia. Ensimmäisen Rioon 109,2km, jossa oli kengät ja koko vaateparsi, yksi gainomax ja Maximin jumbogeeli. Toisessa kassissa 137,6km kohdalla oli vain gainomax ja geeli. Viimeisessä bagissa oli otsalamppu toiselle yölle, tuulitakki ja sama setti energiaa. Tämän sijoitin Kalenziin 187,2km:n kohdalle. Siellä oli siis oltava ennen 20:30 lauantai-iltana.  Ajattelin etukäteen juoksevani Rioon 11h aikaan ja maltillisesti Kalenziin 24h:n kuluessa viimeistään. Järjestäjät odottivat ensimmäisiä maaliintulijoita ~27h aikaan. Saksalaisten mukaan 29h piti riittää tähän reittiin. Nämä eivät olleetkaan ihan selvää pässin lihaa.


STARTTI

Vihdoin klo 17:40 olimme matkalla lähtöpaikalle, josta startin piti olla klo 18. Onneksi se ei ollut kaukana. Kuvauksien jälkeen aika lailla tasan 18:00 lähdimme Delphin arkeologisen alueen edestä juoksemaan loivan ylämäen jälkeen pientä polkua alas kohti Iteaa ja ensimmäistä huoltopistettä. Arviolta noin 600m tiputusta tuli meren rantaan.
Porukka aloitti juoksun yllättäen aika hiljaa. Juoksin polulla välillä jyrkkäänkin alamäkeen rennosti ottaen kärkiporukan kiinni. Nopeasti 4 hengen ryhmä erottui muista. Ensimmäisen kerran meinasimme juosta harhaan Belgialaisen kanssa jo aika alussa kun seurasimme keltaista nuolta. Toinen Belgialainen suomalaisillekin tuttu Wouter Hamelinck huusi takaa, että ei vasenta kun oikeaa tietä, siellä näkyy nauhoja. Ok, ei siis keltaisia nuolia.
Iteassa meidät otti vastaan suuri ryhmä lapsia ja aikuisia hurraten. Oli hieno tunne päästä matkaan. Olinhan saanut treenattua ensimmäistä kertaa hyvin, eivätkä vammatkaan haitanneet menoa. Huoltopisteillä otin pari lasia paikallista urheilujuomaa ja vettä mukaan pullovyöhön. Seuraavan huoltopiste Galaxidi oli Itean tavoin meren tuntumassa. Kreikkalainen tipahti meidän neljän porukasta jossain näillä main ja jatkettiin kahden Belgialaisen kanssa kärkiryhmänä pitkin meren rantaa myötäilevää maantietä. Huoltopisteitä oli melko harvoin, 7-13km:n välein mutta siitä ei oikeastaan ollut mitään haittaa koko matkan aikana. Oikeastaan päinvastoin, ei pystynyt jäämään notkumaan kovin usein huoltopisteiden huokutteleviin tuoleihin.

1.YÖ
Alun jälkeen ei juoksu sujunutkaan ihan niin iloisesti kuin olin toivonut. Jossain 40-60km:n kohdilla alkoi jo tuntua, että ”saa nähdä mitä tästä tulee”. Belgian Lindekens tippui ryhmästä seuraavana ja jatkoimme Wouterin kanssa kahdestaan kärjessä. Tosin hänen vauhtinsa oli sen verran reipasta, että jättäydyin myös itse hieman perään. Muistaakseni Aghi Pantesin, 39,1km kohdalla järjestäjät hieman muistutteli meitä, että olimme aloittaneet melko lujaa, kun saksalaisetkin ovat takana.
Tie mutkitteli rantaa pitkin. Poikkesimme tieltä rannalla oleviin pieniin kyliin huoltopisteille, josta nousimme takaisin tielle hieman ylemmäs. Huoltopisteillä ihmiset kannustivat koko matkan ajan aivan käsittämättömän mahtavasti. Kaikki juoksijan toiveet pyrittiin täyttämään. Pimeän tullen taivaalle nousi myös superkuu. Valtava mollukka, joka valaisi reitin. Jos reitti olisi ollut tuttu, ei otsalamppua olisi tarvinnut ollenkaan. Haasteita asetti illalla noussut kova vastatuuli, jota vasten sai tosissaan painaa. Kylmä juostessa ei kuitenkaan tullut. Kävin jossain 60km:n kohdalla tekemässä isomman tarpeen sissityyliin. Tässä vaiheessa olivat ilmeisesti saksalaiset ohittaneet minut. Tätä en tosin silloin huomannut.
Wouter tallusteli pimeällä tiellä myös jossain 60km:n kohdilla. Kysyessäni vointia, tuumi vatsan olevan sekaisin. Olikin harmiksi joutunut lopettamaan siitä vähän eteenpäin. Oma pakki oli myös hieman herkillään mutta kerran tunnissa otettu suolatabu auttoi imeytymisessä. Isompaa väsymistä ei ensimmäisen yö osalta tullut. Kofeiinia en nauttinut mutta yhden guaranashotin imaisin aamuyöstä. Slovenian kaksikko pyyhälsi yöllä jossain vaiheessa ohitseni parivetona. Hyvää tiimityöskentelyä! Aloin odotella ensimmäistä oikeasti mielenkiintoista asiaa, joen ylitystä. Joki oli pettymykseni kuiva, eikä siitä sen enempää kerrottavaa jäänyt.
Rion silta alkoi häämöttää jo melko kaukaa ja lähestyi hyvin hitaasti. Jossain satasen kohdilla Slovenialaistiimin toinen osapuoli heitti myös pitkää sylkeä ja ohitin heidät vuorostaan. Tässä vaiheessa oma juoksu jotenkin avautui. Rytmi löytyi ja meno tuntui helpolta. Ehkä energia-nestetasapaino loksahti myös kohdilleen, tai jotain. Ennen Rion siltaa sain kiinni Vanicekin ja Prochaskan. Olivat hieman yllättyneitä suomalaisen nähdessään. He jäivät juttelemaan oman huollon kanssa ennen siltaa ja minä jatkoin kohti sillan jälkeistä huoltopistettä. Olisi hienoa olla ensimmäisenä Rion cut off –paikassa. Olisihan sekin saavutus. En tosiaankaan ajatellut sijoituksen pysyvän koko matkaa.
Sillalla Hanna huiskutteli Bussista kun he ajoivat ohi. Potkaisin sillalla reilun metrisen aidan ylityksessä polveni teräkseen. Onneksi sain vain pintanaarmuja ja juoksu onnistui hyvin edelleen. Päästessäni sillan ohi etsin nuolia asvaltista, jotka sitten tässä vaiheessa olivatkin keltaisen värisiä. Vain yksi nuoli, oikeaan, siispä sinne. Kun oli jo hieman hermostuneesti juossut n.2km loivaan ylämäkeen, alkoi puhelin soida. Hanna kysyi missä olen, kun saksalaisetkin ovat siellä jo. Ilmoitin olevani reitillä ja että ihmeen pitkällä huoltopiste sillasta on. Olin kääntynyt väärään suuntaan. Jollain ilveellä olisi pitänyt tajuta kääntyä sillan jälkeen vasempaan ja tehdä 500m pisto huoltopisteelle ja sitten palata takaisin reitille. Ei muuta kun 180 astetta ja takaisin huoltoon. Vaikka tästä merkkausvirheestä sanoimme kuuluvasti ja hieman ärtyneinä organisaatiolle, juoksi tästä paikasta väärin vielä minunkin jälkeen useita. Mm. Suomen Hitain, Strychalski ja Falkov.
Olin Riossa noin 12h kohdalla pienten sekoilujen jälkeen, eli tunnin suunniteltua jäljessä. Reitti oli alusta alkaen oletettua raskaampi, eikä kaikkia nousuja etukäteen profiilissakaan mielestäni ollut. Polkupätkät hidastivat myös hieman vauhtia. Vaihdoin kengät ja otin kompressiosäärystimet + normisukat kompressiosukkien sijaan jalkaan. Rasvasin jalat NOK:lla ja söin hieman. Lähdin melko nopeasti kun aurinkokin alkoi nousta. Edessä olisi pitkä n.+1000m nousu, joka oli n.10km pitkä. Keskijyrkkyys siis 10%:n luokkaa. Edessä oli myös joen ylitys, jossa kuitenkin oli kivisilta, jota jotenkuten pääsi yli ilman kastelematta kenkiä.

PÄIVÄ
Nousu alkoi loivana melkein seuraavalle huoltopisteelle asti. Siitä jyrkkyys lisääntyi ja alkoi huonompi tie. Lopussa mentiin osittain myös kapeaa polkua. Huipulta maisemat alas Rion sillalle olivat huikeat. Jäätiin hetkeksi ihastelemaan aamun aurinkoon alhaalla siintävää kaupunkia ja merta. Vanicek oli ottanut minut kiinni loppuylämäen aikana. Hän oli vähän pummannut ylös tultaessa. Lähdin nousemaan rinnettä muutaman kymmenen minuutin takamatkalta, enkä nähnyt häntä ennen kuin vasta ylhäällä. Jatkoimme alaspäin yhdessä matkaa, välillä olin hieman edellä ja taas välillä Michael katosi horisonttiin. Huoltopisteillä viimeistään aina tapasimme. Reitti laski aina välissä alemmas ja nousi sieltä ylös. Osa ylämäistä oli jyrkkiä ja hankalakulkuisia ja osa loivempia mutta hiivuttavia. Loiviin pystyi hyvin juoksemaan kun taas jyrkät oli pakko kävellä säästääkseen voimia. Ylämäissä tuuli ei päässyt puhaltamaan ollenkaan ja päivän lämpötila kipusi reilusti hellelukemille n. 26-30:een asteeseen. Alamäissä viileä tuuli vuorilta helpotti hieman. Melko lähellä näkyvät lumihuippuiset vuoret tuntuivat hieman hassulta kuumassa Kreikassa.
Huoltopisteillä keskityin juomaan ja syömään aina jotain, jotta energia ei loppuisi. Valutin vesipulloon usein järjestäjien tarjoamia geelejä veden sekaan huoltopisteiden väliseksi ajaksi. Erityisen vaikeakulkuinen polku sattui ehkä jonnekin 160km:n tienoille. Osaksi kuivuneeseen joen uomaan oli merkattu kiviin keltaisia nuolia ehkä kilometrin-parin verran. Mitään polkua ei oikeastaan edes ollut, vaan kiviltä piti hyppiä kiville. Välissä yritin hakea helpompaa reittiä piikkipensaiden läpi. Nämä kilometrit olivat todella hitaita. Ennemmin vertaisin tätä kohtaa PTL tyyliseen rymyämiseen, kuin mihinkään muuhun kokemaani ultraan.
Vanicekin kanssa mentiin edelleen aika samoja matkoja. Jäätiin hetkeksi nautiskelemaan huoltoihin jääkylmää riisifruttia tai hunajaa suoraan purkista. Jossain vaiheessa päivällä dropbageja ei enää ilmestynyt huoltopisteille. Michael tuskastui melkoisesti dropbagien puuttumiseen. Hänelle oli reppu selässä kuten monella muullakin juoksijalla, joten energiaa oli jonkin verran matkassa. Hän oli kuitenkin luottanut oman energiahuollon tuttuihin tuotteisiin ja ripotellut melko paljon dropbageja. Meni ehkä 30-40, ehkä jopa 50 km, ettei yhtään varustepussia ollut huoltopisteillä ja Michaelilta loppui omat energiat. Hän onneksi löysi sopivaa evästä huoltopöydistä. Itse aloin olemaan huolissaan viimeisellä huoltopisteellä ennen Kalentzia, missä minulla piti olla seuraavaksi yöksi otsalamppu ja takki. Jos niitä ei olisi siellä, ei yön juoksusta tulisi mitään. Pitäisi yrittää saada joltain joku lamppu lainaan ja pitkää paitaa tai jätesäkkiä. Yritin miettiä jotain ratkaisua. Huoltopisteen järjestäjät kuitenkin ilmoittivat, että dropbag-auto oli mennyt rikki ja uusi auto oli jo matkalla. Kalentzissa pitäisi olla jälleen dropbagit tallella. Mikä helpotus. Tässä vaiheessa lähdin hieman kiristämään tahtia. Huomasin, ettei Vanicek lähtenyt vauhtiin mukaan ja pyrin olemaan vain lyhyen ajan huolloissa. Hetken kulutta en enää nähnyt häntä enää huoltopisteillä, vain hänen huoltoauto, joka yleensä juuri kurvasi paikalle. Juoksu kulki edelleen kuin unelma ja tunsin oloni vahvaksi. Tiesin, että jäljellä oleva 70km menee helposti jos mitään radikaalia ei tapahdu.
Huoltopisteitä oli aina pienissä kylissä, jossa oli paikalliset kannustamassa. Muutaman sellaisenkin kylän läpi, missä ei ollut virallista huoltoa, reitti kulki. Kylän väki oli silti tehnyt leivonnaisia juoksijoita varten. Jotain omatekoista juomaa ja muutakin syömistä löytyi. Jätin kuitenkin kohteliaasti kokeilematta tarjoiluja. Eräässä kylässä oli aivan mieletön tunnelma. Varmaan koko kylän mummot ja papat olivat tien varressa kannustamassa. Tielle oli laskettu matto, jonka yli juoksijat juoksivat, kun samalla mummot heittelivät kukkien terälehtiä päälleni. Vielä kun tiesin olevani ensimmäinen ja juoksu kulki kuin unelma, tunne oli aivan mahtava! Ilta-aurinko vielä värjäsi lähistön vuoren huiput kultaan.

2.YÖ
Pimeä saapui ja jatkoin luottavaisesti matkaa. Seuraava mielenkiintoinen pätkä alkoi 204km:n kohdalla, kun käännyttiin kapealle polulle, joka oli melkoisen tekninen. Kiviä, aidan pätkiä ja hieman jotain rautalangantapaisiakin ansoja oli havaittavissa. Reitti oli tässä vaiheessa ihan hyvin merkitty, enkä joutunut kuin yhdessä kohdassa hakemaan seuraavaa merkkiä n.5min, kun heijastinrautakeppi oli kaatunut hiekkakumpareen taakse. Asetin merkin paikoilleen seuraavia varten ja seurasin lähellä olevaan joenylitys paikkaan. Olin saanut Vanicekia huoltavasta autosta jätesäkit ylitystä varten. Autossa oli toinen saksalainen juoksija, joka oli joutunut keskeyttämään, eikä tarvinnut säkkejä. Joen tullessa eteen heitin säkin jalkoihin ja hyppäsin virtaan. Vettä oli puoleen reiteen ja virtaus oli melko vuolas. Onneksi joen yli kulki naru, josta pidin toisella kädellä kiinni. Jos ei olisi tehnyt tätä, yllätyksellisen voimakas virta olisi varmaan vienyt minut mukanaan. Pääsin hitaasti askel kerrallaan joen yli, eivätkä säkit vuotaneet kuin hieman lopussa ja kengät olivat ihan kuivat vastarannalla. Järjestäjien pystyttämä lämmittelyleirin tuli ja huolto, ei huokuttanut ja jatkoin matkaan samoin tein. Tämän jälkeen tuli jyrkkä poluton niittyjakso. Välissä piti ottaa käteen kaksi terävää kiveä, että sain kammettua itseni ylös jyrkkää rinnettä.

Tielle päästyäni ja huoltopisteen antimien jälkeen aloin lähestyä Foloin metsää. Juoksin hyvää vauhtia ja laskeskelin päissäni, että kun maaliin oli enää maratonin verran tulisin olemaan perillä jossain 5-6 aikaan aamulla. Kuuluisa metsä tuntui melko pitkältä osuudelta, enkä ehkä osannut nauttia siitä sen ansaitsemalla tavalla. Keijuja toki näin. Tuntui, että risteiltiin edestakaisin pimeässä metsässä. Vihdoin metsäosuus loppui. Tästä alkoikin sitten täydellinen sekoilu. Juoksin seuraillen merkkejä pieneen metsikköön tiepätkän jälkeen polkua pitkin. Eteen tuli t-risteys, oikealle kädellä oli heijastin. Jatkoin matkaa sinne. Polku loppui, merkkejä ei näkynyt missään. Kävin etsimässä todennäköisistä suunnista lampun valon avulla heijastimia. Palasin takaisin edelliselle merkille, yritin uudestaan. Kävin katsomassa risteyksestä vasempaan menevän tien. Risteyksestä suoraan, jopa pusikkojen läpi hetken matkaa ja ihmettelin, kun missään ei ollut mitään merkkiä. Aloin menettää jo hermot. Tutkin kaikki epätodennäköisetkin suunnat. Kun olin puolisen tuntia etsinyt ilman onnistumisia, oli pakko ottaa puhelin käteen ja soittaa järjestäjille, kuten he olivat ohjeistaneet, jos jotain sattuu. Toinen annetuista numeroista oli kiinni ja toinen ei vastannut. Yritin uudestaan ja onneksi sillä kertaa tärppäsi. Sidekick Janine antoi puhelimen pääorganisaattori Effielle. Selvitettyä tilanteen, hän ei tuntunut tajuavan mitä yritin sanoa. Puhui välillä ranskaa ja oli poissa oleva. Aloin menettää jo hermoja ja selitin udelleen selkeästi ja rauhallisesti. Hän ymmärsi kai lopulta ja sanoi lähettävänsä apua. Sanoin palaavani Foloin metsän jälkeiselle asfalttitielle.
Puolen tunnin kuluttua soitin uudestaan. Minulta kysyttiin, että vieläkö olen siellä ja olin jo todella kypsä. Sanoin, että olen ensimmäinen, enkä löydä reittiä. Kun seuraavat tulee, eivät he mitenkään voi löytää oikeaa reittiä, sillä merkit ovat niin huonosti laitettu. Taas luvattiin lähettää apua. Odottelin hetken ja aloin olla jo kylmissäni. Palasin takaisin metsään ja kävin vielä kerran paikat läpi, turhaan. Palatessani taas tielle ja soittaessa järjestäjille jo melkein huusin, että olen ollut yli tunnin tässä metsässä, eikä täältä löydä eteenpäin. Onneksi Vanicekin valo alkoi näkyä Foloin metsän siimeksestä. Hänen tullessa paikalle, annoin nopean tilannekartoituksen. Sanoin, että mene edeltä, jos keksisit jotain uutta ideaa reitin etsintään. Samat paikat käytiin läpi, samalla tuloksella. Taas soiteltiin, nyt yhdessä. Viimein, kun ei mitään järkevää keksitty, lähdettiin juoksemaan lähimpään kylään. Sieltä yritimme saada apua. Soiteltiin Michaelin huoltoautoon. Viimein organisaation auto ajoi ohi, pysähtyi ja vei meidän huoltopisteelle. Annettiin voimakas palaute metsän merkinnöistä kaksissa tuumin. Tärisimme huoltopisteellä pienessä horkassa ja joimme lämmintä teetä. Molemmilla oli epäuskoinen fiilis, joskin hieman helpottunut, kun pääsimme takaisin reitille. Kisan nettisivuilla oli jostain syystä muista kisoista poikkeava merkintä, että juoksijaa ei rangaista eksymisistä. Sen lausunnon merkitys alkoi selvitä.
Lähdimme jatkamaan juoksua jutellen ja seuraillen merkkejä. Kun hetkeen emme olleet havainnoineet enää reittimerkintöjä, alkoi pelko hiipiä puseroon. Sanoin Michaelille, että juoksen takaisin edelliselle merkille tarkistamaan reitin. Merkki löytyi ja hiekkatie oli suora, eli oikealla tiellä ollaan. Jatkettiin nousemista vuorelle pimeässä. Merkkejä ei edelleenkään ollut. Epävarmuus kasvoi, mutta tienhaaroja ei ollut ollut. Olimme nousset jo melko korkealle ja vastaan tuli t-risteys. EI MERKKEJÄ! Puhelin käteen ja soittamaan, toiveena, että nyt saisimme avun nopeasti. Sekoilu jatkui puhelimessa kuten aiemminkin. Välissä saimme yhteyden, välissä puhelin oli kiinni tai siihen ei vastattu. Michael soitti huoltoautolleen ja saimme paikallistettua itsemme heidän avulla. Auto oli seuraavalla huoltopisteellä ja he ajoivat vuoresta ulospäin valot ja räpsyttivät merkkejä. Näimme alhaalla olevan laakson toisella huolella nousevan vuoren rinteillä vilkkuvat valot arviolta 5-10km:n päässä. Emme uskoneet tilannetta todeksi. Olimme seuranneet merkkejä ja kaiken piti olla kunnossa. Kun olimme olleet noin tunnin väärällä vuorella sekoilemassa, järjestäjät tulivat pientä tietä lava-autolla paikalle ja pääsimme takaisin reitille. Katseltuamme merkintöjä huomasimme, että eräästä risteyksestä lähti molempiin suuntiin merkinnät useita kilometrejä sitten. Taas joutui antamaan melko painavat palautteet organisaatiolle. Sentään alkoivat heti poistaa vääriä merkintöjä paikalta. Käsittämätöntä. Taas täristiin horkassa huoltopisteellä ja mietittiin ääneen koko järjettömyyttä. Ehdotin Michaelille, että oli varmaan parempi, että yritetään yhdessä eteenpäin ja maaliin asti. Jos eksymme jälleen, emme ole ainakaan yksin Kreikan öisellä maaseudulla. Yhdessä voisi yrittää päästä ihmisten ilmoille. Asia sovittiin ja tankkauksen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Saimme mukaamme saattoauton, joka esim. Spartathlonissa on 3-6:lla ensimmäisellä juoksijalla, koko matkan.
Loppumatkan otimme todella rennosti, jutellen ja hölkkäillen rauhallisesti. Kiire oli poissa. Istuimme huolloissa pidempään ja nautittiin niiden tunnelmasta. Hylätty talo, jossa oli rätisevä nuotio ja lämmintä juotavaa. Pieni kylä, jossa oli aamuun herännyt lapsia ja aikuisia kannustamaan. Juostiin tietä ja polkua vuoron perään, rauhallisesti. Mietittiin reittimerkintöjä ja miten seuraavat löytää perille. Ja monta meidän jälkeen yleensä edes pääsee perille. Saatiin oliivinlevät pieneltä tytöltä viimeiseltä huoltopisteeltä onnea toivottamaan. Sitä olisi tarvittu jo paljon aiemmin. Koko kisa tuntui siinä vaiheessa fiaskolta.

MAALI
Maalissa oli vastassa tärkeät ihmiset ja myös organisaation edustajat. Yritimme näyttää tyytyväisiltä maaliin tultuamme, vaikka sisällä vello, tosin jo hieman laantunut, suuttumus ja helpotus siitä, että on perillä. Tunsin toki ylpeyttä, että olimme ensimmäiset perillä ja todennäköisesti vain yksi tulisi maaliin alkuperäisen 43 tunnin aikarajan sisällä meidän jälkeen. Kisa oli todella haastava. Matka, ilma, mäet, rymyämiset, joen ylitykset ja organisaatio tekivät kaikki yhdessä kisasta jopa liian haastavan. Emme uskoneet, että järjestäjät olivat halunneet tehdä Dolichosista yhden maailman vaikeimmista ultrista. Se siitä oli kuitenkin tullut. Barkley on erikseen.
Saimme oliivinlehväseppeleet päihimme ja taksikyydin hotellille. Aamupalan ja 4-5 tunnin unien jälkeen olin jo ihan hyvässä kunnossa. Edes maaliin tullessa ei totaaliväsymystä ollut. Kävimme syömässä ja nauttimassa virvokkeita ennen kuin menimme ottamaan viimeistä tulijaa maaliin. Illalla oli vuorossa palkintojen jako syönnin kera. Mitaleilla palkittiin kaikki osallistujat vaikka etukäteen vain maaliintulijoille luvattiin mitali. Yksi kieltäytyminen mitalista tulikin. Järjestäjät eivät pahoitelleen mitenkään kisan aikaisia tapahtumia ja Effie toivoi ensi vuonna tulevan vähemmän valituksia kisasta. Näin kuitattiin ongelmat. Pidimme hauskaa juoksijoiden kanssa, emmekä ottaneet enää ongelmia niin vakavasti. Juoksijoiden kesken oli syntynyt hieno yhteishenki.
Seuraavana aamuna päästiin käymään vielä Olympian arkeologisella alueella ja museossa, myöhästyimme toki bussista ihme säätöjen vuoksi ja jouduimme kävelemään 2-3km alueelle. Juoksimme Vanicekin kanssa vielä yhden stadionin verran vanhalla antiikin Olympiastadionilla. Näimme myös olympiasoihdun sytyttämisharjoitukset. Ensi viikolla soihtu oli lähdössä kohti Lontoota Olympiasta jalan. Lähtöaikataulujen sekoilun jälkeen ja useiden avautumisten jälkeen pääsimme bussiin ja Ateenaan, jossa riippuvuus organisaatioon ja Effieen loppui. Mikä helpotus.
Jäimme miettimään, että ennen niin järjestelmällinen Head of Organisation oli muuttunut kahdessa vuodessa seniiliksi tädiksi. Voisiko syy olla jossain vakavassa sairaudenalussa, toiminta vaikutti välissä siltä. Niin tai näin, noin järjestettyyn kisaa en enää halua osallistua. Kreikka itsessään on erittäin hieno ultrajuoksumaa ja sinne palaan viimeistään 2013 Spartathloniin. Mikäli uusia kisoja harkitsen, otan selvää organisoinnista hieman huolellisemmin. Tosin nyt muutama viikko myöhemmin pahoitteluja on tullut ja ilmeisesti kaikki ongelmat ovat käyty läpi.
Kaikin kaikkiaan reissu oli ikimuistoinen ja paljon hyviä muistoja jäi. Nautimme suuresti muiden juoksijoiden seurasta ja itse hyvästä juoksusta. Ongelmat olivat ikäviä mutta niitä ei jaksa enää juuri muistella, ne eivät enää muutu miksikään.
Tästä on hyvä lähteä jatkamaan vuotta vuoristossa. Kesä ja syksy tuovat varmasti taas aimo annoksen lisää lihaskestävyyttä jalkoihin ja myös ylävartaloon.
Alpit kutsuvat!

http://www.doliho.gr/images/Doliho2012/photos.html 
Juha Jumisko


tiistai 23. lokakuuta 2012

Toiseksi Jämin minirogainingissa!

Ensikosketus lajiin sujui erinomaisesti!

Tuloksista on nähtävissä, että taistelu voitosta oli tiukka. Hävittiin voittajajoukkueella vain 48 pistettä. Ero siis yhden rastin verran. Olkoonkin, että meillä oli maksimisuoritus ja voittajilla jäi hieman aikaa jopa tuhlattavaksi.


Vuorenpeikko ja Kulkuri

Kun laji oli itselle uusi, käytännön jutuista olin vähän pihalla. Onneksi tiimikaveri Mikolla oli homma hanskassa ja tarvittavat välineet mukana. Reitti on hyvä suunnitella etukäteen hyvin huolellisesti. Merkkauskynällä sitten piirrellä suunniteltu reitti valmiiksi. Plan B-C-D ja ehkä E:kin on hyvä olla, jos tilanne vaatii lennosta reitin muuttamista ajanpuutteen tai jonkin muun vuoksi. Oman vauhdin arviointi on erittäin tärkeässä roolissa etukäteissunniittelussa. Voittajajoukkueella oli käytössä näemmä myös erittäin high tech matkan mittauskeino.
Matkan mittaus
Maasto oli suureksi osaksi hyväkulkuista kangasmaastoa. Tämän lisäksi polkuja ja hiekkateitä oli paljon johtuen osaksi Niinisalon läheisyydestä. Päätettiin lähteä aluksi tyhjentämään alueen kuivempi pohjoisosa rasteista. Siitä sitten sujuvasti suunniteltiin hakevamme yhtä lukuunottamatta kaikki itäosan kartan rasteista. Lisäksi käytiin läpi useampia oikomisia tarpeen tullen itäkartalle. Itäosassa oli kuivempi kangas pohjoisessa ja eteläosa taas märkää soista aluetta jonka väliin jättäminen ei olisi iso menetys kuin ehkä pisteellisesti.

Suunniteltu reitti on punaisella kartoissa ja todellinen vihreällä. Yritin havainnollistaa kulkusuuntaa vihreillä väkäsillä. 

Pohjoisosa

Itäosa
Alka lähti porukassa suunnistaessa ja siitä olikin hyvin apua. Heti tuli selväksi, että rastit ovat paljon helpommin näkyvillä normaaliin suunnistukseen verrattuna. Piilotusyrityksiä ei juuri ollut. 48 rastille poikettaessa muut eivät enää seuranneet ja loppu tultiinkin sitten aika yksin. Suunnistus onnistui pohjoispuolen kartalla ja kokonaisuudessakin erinomaisesti. Vesitonkkia oli rasteilla hyvin ja kaksi 0,75l:n pulloa oli jopa liioittelua. Energiaa tuli nautiskeltua mehun ja yhden geelin muodossa ehkä sitten puolestaan liian vähän. Loppupuolella yläkarttaa alkoikin jo väsy painaa. Toki palautuminen ei ollut täydellistä Vaarojen ultrastakaan vielä.
Kangasmaasto

Alakarttalle päästiin jatkamaan ajassa 2:25 ja tässä vaiheessa oli jo selvää, että lähellekään kaikkia rasteja ei tulla keräämään. Juoksuvauhti oli myös hiipumaan ja kävelyä otettiin mukaan jonkin verran. Kartan yläosan rastit otettiin vielä suunnitelmien mukaan ja 67:n jälkeen alettiin miettimään jatkoa. Suolla tarpominen ei houkutellut ja päätettiin oikaista 82 rastin jälkeen tielle ja rastille 58. Rastit 80 ja 76 olivat sen verran isojen pisteiden arvoisia, että ne oli pakko hakea. Lisäksi reitti oli melkein kokonaan tietä. 79 oli myös hyvin hollilla ja siitä päästäisiin hyvin tielle joka johti takaisin päin maalialueella. 76:sen jälkeen Mikko otti sammaleen peittämältä kiveltä liu´ut ja minä perässä kohtuullisen kipeät pannut. Löin polven ja kyynärpään kiviin ja nilkutin kohtuullisen pitkään ennen kuin helpotti. 79 haettaessa törmättiin ainoaan isompaan pummiin. Haettiin rastia ihan liian aikaisin kartalta. Kartan tienpohja ulottui todellisuudessa vähän pidemmälle ja pyörittiin ehkä 10min metsässä lopulta paikallistaen itsemme. Energian vähyys ei ainakaan auttanut suunnistuksessa. Tämän jälkeen aikaa olikin sen verran vähän jäljellä, ettei enää isoja hakuja voinut tehdä.

Kiiruhtaen painettiin 43:n jälkeen vielä 45:lle joka jo meinattiin jättää väliin. Haimme vielä pikkurastit tien läheltä ja painettiin muutama minuutti ennen määräaikaa maaliin. 5h käytettiin todella tehokkaasti. Suunnitelman muutos oli järkevä ja haettiin parhaat mahdolliset pisteet. Matkaa kertyi kartasta mittaillen about 43,9km, joka on kohtuullisen hyvin kun ei ihan tietä menty kokoaikaa.

Kiitos Mikolle perehdytyksestä ja erityisesti suunnistuksesta. Mojito Girlseille kuvista ja järjestäjille tietysti erityiskiitos jos tätä sattuu jostain syystä lukemaan. Voittajille vielä ansaitut onnittelut! Hieno laji, eikä tule olemaan ensimmäinen ja viimeinen kerta. Ainoa miinus on tulehtunut jalka, joka tosin jo oireili kisan alla. Nyt lepoa juoksusta taas hetki.
Luu & Jumi

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Rogainingia ja massahiihtoa!

ROGAINING
Sunnuntaina olisi tarkoitus tehdä uusi aluevaltaus ja tutustua Rogainingiin!
Suuntana on Jämi ja siellä 5 tunnin minirogaining. Tiimikaveri on onneksi minua parempi ja kokeneempi suunnistaja Mikko Luusalo, Endurancen miehiä hänkin. Suunnistuksellisesti kisan pitäisi olla hieman helpompi kuin "normaali" suunnistus, tai sellainen käsitys mulla asiasta on. Tämä tulee jäämään nähtäväksi. Rennon mielin ilman sen isompia tavoitteita lähdetään matkaan ja katsotaan mihin rahkeet riittää.
Oma palautuminen on sujunut ihan ok Kolilta, eikä sen suhteen pitäisi olla isompia ongelmia.


MASSAHIIHTO
Ensi keväänä viimein toteutan pitkään päässä pyörineen "unelman". Huhtikuun alussa edessä on 190km keväistä tunturimaisemaa. Lapponiahiihto tarjoaa kolmena pätkänä rennon letkeää kisailua maisemaladulla Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa.






Keimiön Kiekerö 60 km
Tiistai 2.4.2013
Lähtöaika: Klo 10.30
Lähtöpaikka: Olos
Reitti: Olos - Keimiöjärvi - Olos

Himmelriikin Hiihto 50 km
Torstai 4.4.2013
Lähtöaika: Klo 10.30
Lähtöpaikka: Vuontisjärvi / Vuontispirtti
Reitti: Vuontisjärvi - Pallas -Olos

Karra Huikonen 80 km
Lauantai 6.4.2013
Lähtöaika: Klo 8.30
Lähtöpaikka: Ounasjärvi / Hotelli Hetta
Reitti: Hetta - Pallas - Olos

Kohtuullisen hyvillä keleillä tuolla ollaan ilmeisesti aina hiihdelty. Tämä onkin hyvä, koska profiilia reitillä on ihan tarpeeksi pituuden lisäksi. Reissuun lähden työkaverin kanssa ja todennäköisesti hiihdellään koko reissu kimpassa. Kokemusta meillä onkin neljältä edelliseltä vuodelta "hiihtoleirien" muodossa. Kovin säännöllisesti en edellisinä vuosina ole hiihtänyt mutta aina tuo leiri on tuonut ruuhkaviikon:
2009 - 5pvä - 161km - Vuokatti
2010 - 6pvä - 200km - Ylläs
2011 - 6pvä - 250km - Ylläs
2012 - 7pvä - 300km - Vuokatti hiihto 30km -> loput Saariselällä

Se on selvä, että tänä talvena odotan lunta ja säännöllistä hiihtoa, että Lapponiasta selviäsi hyvin ilman rasitusvammoja. Reissuun kuitenkin lähdetään rennolla fiiliksellä ilman isompia ajallisia tai sijoituksellisia tavoitteita, joten tarkoitus ei ole olla ihan niitissä tämän jälkeen. Alla lainaus sivuilta:

Hiihtojen jälkeen sauna, uintia ja tanssia. Hoppua ei ole, huoltopisteessä ehtii riipaista välipalaa ja soppaa, voitelemaan sukset ja välipäivinä voi vaikka katsella porokisaa. Pääasia ei ole voitto vaan soma olo.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Vaarojen ultra 2012

Valmistautuminen kisaan ei ollut ihan optimaalista. Vielä torstaina tuli tehtyä kellon ympäri duunia perjantaista puhumattakaan. Kaikesta huolimatta lähdin luottavaisin mielin Kolille. Koko reissuun lähtö oli melkoista säätöä, eikä se juuri kisassakaan sen kummemmaksi muuttunut. Siitäkin huolimatta täytyy olla suoritukseen tyytyväinen. Kaiken kaikkiaan ihan hyvä kauden lopetus. Alun perin suunnittelemani Joensuun 12h jää siis väliin. En tulisi olemaan siellä kuitenkaan siinä kunnossa kuin toivoisin. On järkevämpää nyt palautella ja alkaa rakentaan kuntoa ensi vuotta varten.


Startti tapahtui 7 aikaan aamulla. Sain rutiinit ihan hyvin hoidettua. Aamiaisen jälkeen viimeisiä viilauksia tehdessä huomasin kuitenkin, ettei mulla ollut ollenkaan mukana kenkiä, millä olin suunnitellut juoksevani. Hirveän penkomisen jälkeen otin varakengät käyttöön:
Inov8 Roclite 285
Heti alkoi jännitys siitä, kestääkö jalkani noin lerppanoita kenkiä 86km tiukkaa maastoa. Siinä säätämisessä jäi sitten tiimi ilmoittamatta joukkuekisaan. Harmi, voitto olisi rapsahtanut siitä!
Startti tapahtui vähän varkain vielä jutellessani tutuille. Onneksi pääsin kuitenkin heti joukon kärkipäähän, enkä jäänyt blokkiin. Alun perin piti lähteä rauhassa liikkeelle mutta miten kävikään! KarSU:n Pasi Penttinen lähti heti kasvattamaan eroa muihin ja minä tietysti perään. Hetken kuluttua takaa ei enää kuulunut muiden tuloa. Ensimmäisen vesipisteen jälkeen, jota ei tullut hyödynnettyä, hieman mietittiin oltiinko aloitettu vähän liian lujaa. Juteltiin niitä näitä ja annettiin mennä kun hyvältä tuntui. Tieltä metsään siirryttäessä alkoi kuitenkin järki voittaa ja tasasin hieman menoa. Jäin juoksemaan yksin ja keskityin säästelemään voimia.

Polku oli yllättävän hyväkuntoinen alusviikon sateiden jäljiltä. Hieman mietitytti millainen alusta tulee olemaan toisella kierroksella kun kuutisensataa juoksijaa on taivaltanut siitä. Tankkailin juoksun lomassa hieman geeliä urheilujuoman muassa. Välillä kaadoin merisuolaa suuhun ennen ryyppyä parantaakseni imeytymistä. Pari kaatumista sattui polkuosuudella Kiviniemen tilalle. Toisella kerralla säikähdin hieman, kun polvi vääntyi. Onneksi muutaman tunnusteluaskeleen jälkeen pystyin taas juoksemaan. Salmen ylitys sujui sulavasti veneellä samalla tankaten. Katselin kelloa väliaikaa tarkastaakseni ja huomasin sen simahtaneen. Väliaikoja en tiennyt siis kun puolessa välissä. Muuten ihan tunteella vedettiin. Kiviniemen vesipisteellä täytin toisen mukana olevan pullon vedellä Kolivaaraa ja Ryläystä varten. Juomapussissa oli vielä liru myös jäljellä, joten se rittäisi. Ensimmäisellä kierroksella vaaraletka sujui ilman ongelmia. Tajusin kuintenkin tässä vaiheessa, ettei meno ollut ihan syönnillään.
Ryläykseltä alas tullessani kuulin takaa tulevan juoksijan. Hän osoittautui Lupus Extremen Janne Hietalaksi. Miehestä olin kuullut hurjia juttuja jo ennen kisaa. Jannen kanssa juostiinkin kohtuullisen pitkä pätkä yhdessä välissä niitä näitä jutellen. Teknisissä alamäissä jäin aina aika reilusi mutta helpommilla pätkillä pääsin taas peesiin. Miehen maastotekniikka häikäisi.

Seuraavaksi oli luvassa vesipiste, jossa täytin tyhjentyneen pullon vedellä. Vesipisteeltä alkoi tylsä ja pitkä tieosuus. Jalat eivät oikein tykänneet tiellä läpsyttelystä vaikka muuten juoksu kulki taas vähän paremmin. Kun vihdoin tieosuuden jälkeen lähdettiin nousemaan Ukko-Kolin päälle kohti huoltoa, alkoi reidet olemaan jo hyvin tyhjät. Kaveri vieressä näytti todella tuoreelta edelleen. Tässä vaiheessa alkoi jo korvien välissä tuntua, ettei tarvi voitosta taistella tänä päivänä.

Savuttiin yhdessä puolivälin huoltoon joskus 4:30 hujakoilla. Stoppi oli lyhyt. Roskat poissa ja uutta geeliä repun taskuun. Alta minuutin oltiin jo jatkamassa kohti toista kierrosta. Läpsyteltiin asvalttia alamäkeen ja nautiskeltiin energiajuomiamme. Jannella pakkas hieman tulemaan juoma ulos ja tarjosin hänelle suolaa avuksi. Kun aloin kaivaa, ei pussia löytynyt mistään. Olin antanut suolapussukan vahingossa roskien seassa huoltajalleni. Tässä kohtaan tiesin, että lopusta tulee hankala.

Toinen kierros lähti reippaasti liikeelle. Kuultiin, että ollaan vain 3 minuuttia kärkimiestä jäljessä. Ensimmäisellä huoltopisteellä jo selkä näkyi kauempana tiellä. Juoksimme kohtuullisen reippaasti vielä tietä kohti polkuristeystä jossa minun oli pakko alkaa passailemaan etten sippaa täysin. Janne jatkoi samalla hyvällä vauhdilla ja katosi pian metsään. Sain kohta kiinni Penttisen jonka Janne oli ohittanut hetken aiemmin. Hänellä oli myös ongelmia vatsan kanssa. Jatkoin eteenpäin taas yksikseni. Mäet alkoivat painaa entistä enemmän ja reidet olivat jo täysin tyhjät. Hetkellisesti meno parani kun ruuttasi geeliä naamariin. Polku oli edelleen hyvässä kunnossa kaikkien niiden juoksijoiden jäljiltä kunnes aloin lähestyä Kiviniemeä. Mutaisissa paikoissa sain rymytä välissä nelinkohti kompuroiden. Joissain kohti oli hankala päästä mäkeä ylös liukkauden vuoksi. Olin siltikin odottanut pahempaa.



Kiviniemen salmen ylityksessä oli kärkikolmikko vielä 5-8 minuutin sisällä. Ryläys tulisi merkitsemään paljon lopputuloksen kannalta. Vesipisteeltä otin toisen 0,75l pullon täyteen vettä ja pari desiä kulautin heti alas. Juoksu kulki kohtuullisesti vielä tiepätkän vaikka tunsin jo ettei neste enää virrannut mahasta eteenpäin. Polulle päästessäni meno hidastui entisestään. Pyrin etenemään tasaisesti ja juoksemaan tasaiset ja alamäet. Ylämäissä ei enää riittänyt puhtia ollenkaan. Henkisesti puristusta ei oikein tahtonut löytyä, eikä tehnyt mieli oikein käskyttää ja rankaista kroppaa. Jalat sinänsä kesti juosta alamäkiin reippaastikin, eikä reidet esimerkiksi ollut kipeät ollenkaan.

Ensimmäinen vaara meni hyvin. Ryläys tuntui jo pidemmältä tällä kierroksella. Sain kuulla, että kärkeen on vain viitisen minuuttia. En siis ollutkaan jäänyt niin paljon kuin luulin. Fiilis oli aika ok, vaikka nyt jo oksentelin tavaraa, mitä yritin saada suun kautta sisään. Tielle ja vesipisteelle taitettuani oksensin mahaa tyhjemmäksi edelleen. Pöhö vähän helpotti mutta mikään ei pysynyt sisällä. Vain minuutin perästä taittoi tielle Penttinen. Yritin vielä pitää vauhtia yllä tieosuudella minkä taisin. Pian kuinenkin Pasi saavutti minut ja ohitti heittämällä kadoten mutkan taakse. Miehen vatsaongelmat olivat poissa ja juoksu näytti maistuvat erittäin hyvin. Hän jäikin vain reilun minuutin voittajasta.

Tiesin, että takaa ei ihan lähellä tule enempää porukkaa. Yritin silti juosta sen minkä pystyin. Kannustin ja ohittelin maratoonareita jotka oli myös tulossa maaliin omasta urakastaan. Loppunousu ei tarjonnut enää mitään isoja elämyksiä, vaikka fiilis olikin todella hieno. Helpohkosta ja mukavasta syyskisasta oli tullut raastoa vaativa ja kuluttava kokemus.


Olin todella helpottunut maalissa. Aika oli noin n.2min parempi kuin 2010. Toivoin isompaa parannusta mutta 9:45 oli kuitenkin kova juttu ja siihen voi olla tyytyväinen. Voittajalle jäin lopulta vain 8 min. 2014 taas sitten kovempaa. Kolmas oli lopulta sijoitus ja ihan palkinnonkin sain :)

Jalat on kevyiden kenkien vuoksi todella hellät ja jalkapohjien jänteet ovat hieman tulehtuneet. Yläkroppa on myös yllättävän hellänä hauiksia myöten. Kolilla parasta on maasto ja sen vaativuus. Se pistää kropan kokonaisvaltaisesti töihin. Vaaroille ei kannata lähteä jos ei ole hyvin valmistautunut. Viimeistään Ryläys syö miehen. Vaarojen ultra on kyllä parasta mitä Suomessa on ultrajuoksun saralla tarjolla.

Loppuun vielä linkki urheiluruutuun, jossa pätkä 14:33 kohdasta alkaen.
http://areena.yle.fi/tv/1655416

Kiitos kaikille kannustajille ja erityisesti oma huolto pelasi kuin unelma. Kaikki jotka tuolla juoksivat ovat kovaa porukkaa. Oli hieno nähdä niin paljon vanhoja ja uusia tuttuja. Harmittavasti kisa söi sen verran paukkuja, etten jaksanut juhlia edes puoleen yöhön. Kolilla on jotain maagista!

maanantai 24. syyskuuta 2012

Valmistautuminen Vaarojen ultralle

Kisasta lisätietoja järjestäjän sivuilta:
Karelian Seikkailu-urheilijat

Kahdesti olen ollut jo tässä hauskuudessa mukana.
2008 reitti oli hieman eri ja kilpailukeskus vielä Kiviniemen tilalla. Silloin matka oli 84km. Pari kierrosta onnistuin kiertämään ajassa 12:22:00 sijoituksen ollessa 8. miesten sarjassa. Yhteensä maaliin tulijoita oli tuolloin 10 miehissä ja 15 kokonaisuudessaan. Illan pimeydessä tuli nautiskeltua mutaista polkua vesisateessa liukastellen ja kaatuillen.
Startti 2008

Puolivälin huollossa 2008

Maalissa jalat polviin asti mudassa 2008
  
2010 oli harrastusta vähän enemmän jo takana ja onnistuin parantamaan suoritusta melkoisesti. Osin uudella 86km:n reitillä aika oli 9:47:28 ja sijoitus 4. Tuolloin miesten sarjassa oli 25 finisheriä totaalin ollessa 31.
Tuota suoritusta voinee pitää edelleen yhtenä parhaimmin onnistuneena. Kaikki sujui ilman ongelmia ja vauhti säilyi loppuun asti. Edellä oli vain kovan luokan tekijöitä. Ykkösenä suunnitaja ja moninkertainen Vaarojen Ultran voittaja Heikki Siivari. Kakkosena kaksin kertainen triathlonin MM 7., ultrauimari, ultrahiihtäjä ja ultrajuoksussakin muutamia SE:itä juossut Tero Hyppölä. Kolmosena Maailman- ja Euroopanmestaruuksia Seikkailu-urheilussa ja Rogainingissa ottanut Seppo Mäkinen.
Starin odottelu seurakavereiden kanssa 2010

Salmen ylitys vetolautalla tai veneellä 2010

Maalissa 2010

Lopun nousu Ukko-Kolille ei voimia jätä 2010


Tämän vuoden kisaan valmistautuminen ei ole sujunut todellakaan ihan siten miten olisin toivonut. Polvet ovat edelleen hellät PTL:n rasituksista. Viime viikolla meni kolme päivää kuumeessa sohvalla maaten. Ensimmäinen lenkki PTL:n jälkeen viime lauantaina oli todella tahmeaa. Joskin fiilis oli upea päästä jälleen baanalle. Alkuviikko menee juoksuun jälleen totuttautuessa. Viikonloppuna sitten ehkä muutama hyvä harjoitus. Ensi viikolla voi vielä muutaman lenkin tehdä ja sittenhän se kisa jo onkin. Aikaa on siis vähän, eikä mitään ole juuri tehtävissä. Kuntoon ei oikein tänä vuonna ole luottamista kuten 2010, jolloin alla oli hyvä harjoitusjakso. Mutta yritetään nyt päästä valoisan aikaan metsästä poissa. Jos omaa aikaa saisi hieman parannettua, niin voisi olla tyytyväinen kisaan. Viime vuosien kärkimiehiä ei ole juuri mukana, joten on ihan arvoitus mitä vauhtia pitäen kisassa pärjää. 85 miestä 15 naista on ilmoittautunut ennakkoon, joten hienosti on tapahtuma innoitanut porukkaa ultrajuoksun kiehtovaan maailmaan.

Varusteista mukaan lähtee:
La Sportiva Crosslite ja se vanha hyvä malli.
Salomon XT Wings 5 Pro Backpack ja isommat 0,75l pullot taakse.
Dirty Girl Gaiters liekkikuosilla.

Muuten kelien mukaan. Todennäköisesti luvassa on kylmää ja kosteaa. Se ei sinänsä haittaa. Mitä paskempi keli ja mitä vaativampi reitti, sitä paremmin se suhteessa on mulle sopinut. Joten toiveena on erittäin huono ilma :)

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

PTL 2012 video

Tässä vielä videomuotoista raportointia The North J´s tiimiltä.
Kuumottavia hetkiä ja kauniita maisemia:

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

UTMB - La Petite Trotte à Léon (PTL)


Edellisen vuoden PTL oli pienen sulattelun jälkeen kuitenkin sen verran hieno reissu, että oli helppo tehdä päätös lähteä toistamiseen kokeilemaan onnea ehkä maailman vaativimmassa vuoristoultrassa. Tänä vuonna olisi enemmän kokemusta vuorilta. Tiimikaverin pysyessä samana, vuoden yhteistreenit hioivat yhteistyötä entistä paremmaksi. Kun päätin lähteä PTL:ään, tein samalla päätöksen juosta keväällä jonkin juostavamman kisan. Dolichos oli oma haastava tarinansa. Kisa toimi erinomaisena kunnon mittarina ja vaativuudessaan hyvänä treeninäkin kovaa päätä ja malttia vaativaan PTL:ään.

Dolichosista palauduttuani tehtiin tiimikaveri – Jannen kanssa lajinomainen treeniviikonloppu Chamonixissa. Kesäkuun lopulla lähdettiin tekemään vielä oma vuoristovaellus GTA – Menton -> Saas Fee, josta kertyi lähes 650km ja mikä tärkeintä 48100m nousua. Kun korkeimmat paikat olivat reilusti yli kolmessa tonnissa ja polut osin PTL:n tapaista epämääräistä maastoa, oli tiimi elokuun lopun startissa varautunut kaikkeen!
 
Kaikki mukaan lähteneet tavarat olivat hyviksi testattuja jo edellisissä otatuksissa. Niiden osalta ei yllätyksiä tulisi myöskään. Ainoa asia joka hieman mietitytti, oli energiatankkaus. Se mikä uppoaa nyt, ei välttämättä uppoa enää seuraavalla kerralla. Suklaa on se varmin toimiva eväs. Myslipatukat ja pähkinät lensivät jo heti alussa mäkeen. Irtokarkki oli toinen varma nakki. Syöntipaikkoja (ravintoloita, kahviloita ja refugeja) oli tämän vuoden reitillä hieman edellistä vuotta vähemmän, joten isompi osa energiasta piti kantaa repussa. Ennen kisaa tehtiin isot patongit edellisen vuoden tapaan ensimmäiseksi aamuksi. 

Etukäteissuunnittelussa huomasimme myös ongelman reitillä. Välillä Morgex-refuge Robert Blanc, 30km matkassa sisältäen 3100m nousua, ei ollut mitään tankkaus tai nukkumapaikkaa. Todennäköisesti tämä rankka väli olisi edessä iltapäivä-yö aikaan. Luonnollisella vauhdilla lyhyt nukkumajakso olisi juuri tuon pätkän puolessa välissä. Jätimme päätöksen lennossa tehtäväksi.

Chamonix – Bourg St Pierre      99,75km/+8418m/26:15:14

Pienet päiväunet saatiin otettua ennen lähtöä. Ilta kymmenen on aika häijy aika startata rankkaan kisaan. Alku lähti hyvin liikkeelle. Tämän vuoden suoraan asiaan -startti sopi meille erinomaisesti. GTA:lla selkärankaan juurrutettu nousuvauhti löytyi heti. Siitäkin huolimatta oli hieman yllätys, että olimme ensimmäisellä collilla, Breventillä, reilun kilometrin muita edellä. Mukana oli kuitenkin etukäteen kohtuullisen kovia joukkueita. Eräässä mm. Grand Raid Pyrenees voittaja, UTMB 9. jne.

Vaikka molempia hieman huoletti reipas alku, emme alkaneet turhaan hidastelemaankaan. Alkumatkasta minun polvet muistutteli hieman olemassa olollaan. Ilmeisesti ihan täysin eivät jalat olleet palautuneet GTA:lta. Yö meni muuten ilman isompia ongelmia aina pariin kymppiin, jossa saatiin kolme lammaskoiraa kuumottamaan menoa. Vieläkään ei koiranmakkaraa ollut mukana. Keskellä yötä ne voivat olla erittäin pelottavia! Varovaisen ohituksen jälkeen jatkoimme kohti laskua, josta alkoi ensimmäinen todella haastava nousu. 6 joukkuetta oli perunut osallistumisen, kun kuulivat, että Buet tulee olemaan reitin varrella. Nousu alkoi hyvin kapealla polulla joen uomaa pitkin. Pieniä haasteita polun löytämisen suhteen oli alussa ja myöhemmin nousussakin. Nousu jatkui uoman jälkeen todella jyrkkänä ja välissä vaarallisen tuntuisena liukkaine ruohoineen. Pusikot muuttuivat kivikoiksi mutta jyrkkyys säilyi käsittämättömänä. Sää oli onneksi kohtuullisen lämmin ja taivas kirkas.

Kun pääsimme vihdoin jyrkänteen juurelle, ei selkeää reittiä näkynyt, vain jyrkkä vaarallisen tuntuinen seinärinne. Alussa emme meinanneet uskoa, että reitti nousisi rinnettä ylös mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Reitti kulki kapean harjanteen molemmin puolin. Osassa kohdissa oli vaijereita, eikä ilman niitä olisi voinut eteenpäin hengissä päästäkään. Jalkojen alla oli vain hieman jalkaterää isompi jalansija, alhaalla pelkkää mustaa yötä. Kun pahimmat paikat olivat ohi, nousu jatkui edelleen kumpareen päälle, josta se jatkui toisen kumpareen päälle ja siitä sitten vielä vähän lisää…



Huipulla aurinko alkoi nousta ja maisema oli aivan mielettömän kaunis. Mont Blancin massiivi hehkui aamuauringossa. Buelta lasku oli myös melko tekninen. Kaapeleita, kapeaa harjannetta, ei kuitenkaan niin hurjaa kuin nousu sinne. Matka jatkui Cheval Blancia kohti. Sitä ennen nautittiin geelin ja suklaan lomassa aamiaispatongit. Nähtiinpä yksinäinen kisan seuraajakin polulla. Ensimmäiset väsymisen oireet alkoivat myös hiipiä puseroon. Emossonilla nautittiin aamukahvit ravintolassa pahimpaan uneliaisuuteen. Pienen siirtymän jälkeen nautimme toisen aamiaisen Marecottesissa viime vuodelta tutussa ravintolassa, oltiinhan matkaa taitettu jo yli 50 km. Lyhyessä ajassa pidettyjen kahden tauon jälkeen Belgialaisjoukkue saavutti meidät. Laskun verran lainasimme kärkipaikkaa heille, kunnes nousu Coeurille alkoi ja Belgialaiset jäivät viettämään taukoa. Reitti oli erittäin tylsä aina Bovernieriin - 70km - asti. Väsy alkoi jälleen pahasti painaan ja päätimme pitää hyvän suklaa-irkkari –tauon ennen Col des Guidesille nousua. Nousu oli jälleen aivan järjettömän jyrkkä. Tässä vaiheessa oli pakko ottaa käyttöön jo 20min nousua+2min lepoa –taktiikka. Pitkän ja rankan nousun jälkeen, kulma vähän helpotti. Haasteeksi tuli aasi ja tarkemmin hänen hyvä ystävänsä sonni. Parivaljakko juoksi meitä kohti monta sataa metriä kuumottavan näköisesti. Usean minuutin kiroilun ja maanittelujen jälkeen uskaltauduimme piilostamme hiippailemaan rauhallisesti niitylle. Kiersimme nokkospuskien kautta laitumen ja pääsimme vihdoin jatkamaan nousua. 

Katkaisin nousun loppupuolella harmittavasti toisen sauvani. Onneksi sain varren työnnettyä sen verran sisään, että lyhennettynä sauvaa pystyi käyttämään kohtuullisesti nousuissa hieman kikkaillen. Collilta oli osin tekninen tiputus Champexiin 83,9km, jossa meitä odotti ruoka ja ensimmäinen drop bag. Yllätykseksi paikalla oli myös kuvausryhmä, joka oli missannut meidät aiemmin kovan vauhtimme vuoksi. Vajaan tunnin pidimme taukoa tankaten ja varusteita säätäen. Minulla alkoi olla jo hieman horkka ja energia huonot. Onneksi oli ilta ja ensimmäiseen yöpaikkaan Bourg St Pierreen olisi enää 16 km ja tonni nousua alun laskun jälkeen. Nousu tehtiin pikkuhiljaa pääosin tylsää tietä pitkin. Takana massiivisella Col Des Guidesilla näkyi otsalamppuja kaukana takana. Muutama hiljaisen kylän asukaskin oli ulkona katselemassa tapahtuman kulkua. Pitkän siirtymän jälkeen olimme vihdoin lämpimän pasta-annoksen ääressä Hotel du Cretissä. Oluen jälkeen viileä peti houkutti, eikä jaksettu ihan hirveästi heittää läppää lämminhenkisen ja avuliaan isännän kanssa. Neljä tuntia dormissa riitti hyvin ja aamupalan jälkeen isännät olivat jälleen iskussa, valmiina rientämään kohti uusia seikkailuja. 



Bourg St Pierre – Rifugio Champillon        162,52km/+13243m/50:27:59

Päivän ensimmäinen haaste oli Col de Lane, toinen yli kolmen tonnin harjanne. Nousu itsessään sujui hyvin ”tuoreena”. Laskussa sen sijaa pääsimme näyttämään taitomme taas kohtuuvaativan vaijerijakson muodossa. Mikään ei enää tosin vetänyt vertoja Buelle. Laskun jälkeen ylitimme toisen Collin helposti. Col des Avouillonsilta avautui uskomattoman hieno näkymä isolle jäätikölle. Alun perin reitti meni jäätikön poikki. Jäätikkö oli ollut kuitenkin liian epävakaa ylitettäväksi ilman kiipeilyvarusteita ja kokemusta. Näky riitti meille. Lähdimme nousemaan jäätikön reunaa sen kierrettyämme ja törmäsimme yllätykseksi järjestäjiin, jotka olivat vasta nousemassa Panossierin vuoristomajalle. He ottivat meiltä väliajan lennosta ja jatkoimme nousua majalle luvaten tilata heille lounaan etukäteen. Edelleen vauhtimme yllätti järjestäjät. 

Lounaan jälkeen nousimme majalta hieman seuraavalle harjanteelle, jonka jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva pientä korkeuseroa sisältävä tekoallaslaakson reuna. Usean tunnin vaelluksen jälkeen lähdimme vihdoin nousemaan kohti seuraavaa majaa, jossa odottaisi kunnon ruoka. Nesteet ja energia alkoivat olla jälleen hyvin vähänä. Vastaan tulleet trekkaajat huomioivat myös huonon tilamme ja toivottivat jaksamista. Juuri ennen Cabane Chanrionia alkoi rankka sade. Sadeponcho lensi päälle ja vauhti kiihtyi luonnostaan. Cabanella odotti järjestäjistä hyvä ystävämme Gerard, joka oli viime vuonna viimeisessä yöpaikassamme. Hyvän ruuan ja lämpimän jälleennäkemisen jälkeen jatkoimme matkaa vesisateessa kunnon sadevarusteilla. Seuraavaan yöpaikkaan olisi matkaa vielä 23km ja tuhat nousumetriä.  

Alussa sade ei haitannut. Illan hämärryttyä kylmä alkoi hiipiä väsymyksen mukana kroppaan. Reitti ei ollut tässä kohtaan haastava. Lähinnä tuskaisen pitkät vuoren seinän poimitukset meinasi turhauttaa. Lisäksi yksi sonniepisodi saatiin vauhdittamaan matkaa. Loppunousu Rifugio Champillonille sujui kuitenkin hyvin, kun tiesi italialaisen pastan odottavan. Majalla oli jälleen loistava tunnelma. Väsyneet matkalaiset otettiin lämmöllä vastaan. Kaikki varusteet ripustettiin kuivumaan mihin vain saatiin ja painuttiin jälleen hyvin ansaituille 4 tunnin unille. 

Rifugio Champillon – Refuge Robert Blanc 233,52km/+18638m/81:39:13

Starttasimme aamupalan jälkeen matkaan jälleen hyvissä voimissa. Kamat ja varsinkin kengät olivat edelleen märät edelliseltä yöltä. Onneksi vettä ei satanut vielä, eikä ollut mitenkään erityisen kylmä. Lyhyen nousun jälkeen tiputettiin Etroublesin kylään. Juoksu sujui edelleen reippaasti sopivassa alamäessä. Kylän jälkeen aloitimme pitkän nousun kohti Col Vertosania. Tienpohjaa tarvottiin reilusti yli puoleen väliin 1500 metrin noususta. Suklaan lisäksi irtokarkkipussi tyhjeni matkan edetessä. Reitti kääntyi lopulta polulle, joka nousi collille kohtuu jyrkästikin. Huipulla reitti oli todella epämääräinen, eikä laskussakaan selkeää polkua ollut. Seuraava shokeeraava asia, oli kuolleen lehmän ruho. Olin painanut kevyessä sateessa pään maata kohti, kun näkökenttään ilmestyi lehmän pää kieli ulkona. Muu ruho näytti siltä kuin ilmapallo olisi puhkaistu neulalla. Sisälmykset oli syöty ja löysä nahka lötkötti maassa. Edelleen näky palaa verkkokalvoille, kun silmät pistää kiinni. 

Muuten tylsän pätkän jälkeen oli lyhyt nousu ja erittäin pitkä tiputus Morgexiin, jossa sijaitsi seuraava drop bag. Laskussa säädimme reitin kanssa jälleen hieman. Urbaanissa ympäristössä kulkevat pätkät olivat jälleen hankalimmat meille. Tasan tunnin nautimme järjestäjien eväistä varustesäätöjen lisäksi. Saatiin kuulla, että olimme reilusti ensimmäisiä. Vaikka PTL ei olekaan kisa, lämmitti tilanne mieltä.  Etukäteen ajateltu aikataulu oli pitänyt tähän asti hyvin. Seuraava pitkä ja ongelmallinen pätkä Morgex-refuge Robert Blanc hieman epäilytti, mutta kun vointi oli hyvä ja sää vaikutti kohtalaiselta, päätimme lähteä tekemään matkaa vuoristomajalle. Laskeskelin, että olisimme perillä joskus klo 1 yöllä jos kaikki menisi normaalisti. Alku viikon ennustus myrskystä näytti toteutuvan ja senkin puolesta halusimme mahdollisimman pitkälle ennen kuin huono ilma saavuttaa meidät. 

Alku noususta oli helppoa ja sujui ilman ongelmia. Youlazin laaksoon saavuttuamme alkoi vettä tulla niskaan. Sumu sakeni samalla kun päivän valo hiipui. Pitkän 2000m nousun loppu kääntyi Youlazista kohti Berrio Blancia. Road Bookissa ilmoitettiin, että polkua loppunousussa ei juuri ole. Hetkittäin löytyi pieni pätkä josta pystyi päättelemään, että joku oli mennyt siitä. GPS-träkkiä tarkastelimme aina 5- 20m välein. Kartasta ei juuri apua irronnut ja kapusimme kivikkoista rinnettä hyvin hitaasti. Otimme nousun vähän liian korkealta jyrkkää rinnettä. Vaarallisia tilanteita saatiin aikaan useita. Kertaalleen lipesin totaalisesti ja päädynkin kivikkorinnettä 10m alaspäin, kunnes sain jaloilla ja sauvoilla pidon jälleen palaamaan. Alla olisi onneksi odottanut paksu lumipatja. Hitaasti jatkettiin nousua sumussa nyt vähän alempana rinnettä GPS apuna. Kun polun pää vihdoin löydettiin, oli olo todella helpottunut. Oltiin lähes huipulla. Harjannereitti olisi tuttu viime vuoden omasta OFF:sta. Silloin ainoa ongelma oli nestehukka, nyt vettä vihmoi taivaalta vaakasuorana kovan tuulen saattelemana. Jatkoimme matkaa reippaasti harjannetta pitkin tuulessa pitääksemme itsemme lämpiminä. Energiaa pyrimme nauttimaan, kunhan vain jostain löysimme tuulensuojan. Vanhoja parakkien raunioita löytyi kohtuullisesti. Sumu kaikkosi välissä hetkeksi ja maaginen näkymä pimeässä juuri erottuvaan Mont Blancin massiiviin oli hieno. Siitä ei juuri päässyt siinä tilanteessa nauttimaan, kun kiirehdittiin mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Energiat alkoi olla vähänä. Molemmat painoivat tuulessa hartiat kyyryssä sen minkä pääsi. Hetken mielessä kävi ajatus myös siitä, että ehkä emme pääsekään majalle. Ehkä ei jakseta. Negatiiviset ajatukset oli pakko karistaa poissa häiritsemästä ja ainoa missio oli pääsy Robert Blancille.

Pitkän ja uuvuttavan lähestymisen jälkeen saavutimme vihdoin Col de la Seignen. Välissä sade muuttui rännäksi, eikä juuri tehnyt mieli jäädä ihmettelemään meininkiä. Polku kohti majaa oli jälleen erittäin heikosti merkattu. Sumussa ei juuri mitään nähnyt ja tahti hidastui jälleen. En tiedä helpottiko oloa yhtään jälleen yhden vaijeriosuuden alkaminen. Reitti löytyisi mutta liukkaat ja märät kalliot olivat suorastaan hengenvaaralliset. Hitaasti edeten saavutimme seuraavaksi vanhan jäätikönpohjan. Ylitettiin muutamia isoja virtoja ja yritimme hakea reittiä liukkaiden kalliopoimujen ylitse kohti majaa. Energiatankkaukset oli laiminlyöty tässä vaiheessa jo pahasti ja päässä pyöri ajatus vain majasta, joka onneksi läheni lähenemistään. Kun reitti taittui ylöspäin, oltiin melko lähellä. Ylösmeno ei tosin tahtonut onnistua väsymyksen vuoksi. Taktiikka oli minuutti nousua ja minuutti huohottamista sauvoihin nojaten. Epämääräistä polkua pitkin nousimme vielä rinnettä liian ylös. Jäljistä päätellen emme olleet ainoita koukun tehneitä, eikä varmasti viimeisiäkään. Ylämäen jälkeen noin kilometrin lähes tasainen osuus tuntui kestävän ainakin kymmenen verran. Kun majan valot ilmestyivät mutkan jälkeen näkyviin, ilmaantui kivien päälle muutaman sentin lumikerros. Refugella oli työn ja tuskan takana saada kengät pois jalasta puhumattakaan pastan syömisestä. Ruuan lomassa kelloa katsoessani en ollut ihmeissäni vaikka lukemat näyttivät kolmea yöllä. Tiedossa olisi vielä kylmä yö, kun korkeus oli 2750m ja ulkona pakkasta. 

Refuge Robert Blanc – Chamonix              280,42km/+21294m/95:29:45

Erittäin levottoman ja katkonaisen unen jälkeen nousimme hieman aiemmin mitä oli alun perin tarkoitus. Vaikka edellisenä yönä oli tuntunut lähes mahdottomalta ajatukselta jatkaa matkaa aamulla, oli heräämisen jälkeen maali ainoana asiana mielessä. Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa puoli kahdeksan maissa. Ulkona oli alkanut lumipyry vain hetki aiemmin. Päälle oli laitettu monta kerrosta vaatetta, eikä kylmä onneksi ottanut pahasti. Lumi peitti polut nopeasti. Onneksi uoma näkyi hyvin lumivaipassa ja reittiä oli helpohko seurata. Lumi ei juuri pieniä liukumisia lukuun ottamatta aiheuttanut meille pahasti pään vaivaa, ainoastaan hieman vauhdin hidastumista. Seuraavilla joukkueilla lumipeite oli yltänyt jo reilusti yli polven. Ainoastaan Tete n des Foursilla oli tuiskuttanut sen verran, että sai tosissaan kahlata eteenpäin. Päätimme pysähtyä syömään hyvin Bonhommen Refugella, vaikka se oli hieman reitin sivussa. Pientä ihmetystä saimme osaksemme muissa matkaajissa. Jatkoimme kohtuu tuoreina juoksua alas laaksoa. Paljon turisteja tuli vastaan polulla mielenkiintoisissa varustuksissa. Lumisade hieman laantui ja lumi väheni mitä alemmas päästiin. 1800m näytti olevan lumirajan korkeus. Balmen majalla vaihdettiin muutama sana UTMB:n huoltoa pystyttävien järjestäjien kanssa. UTMB reitti olisi hyvinkin kaukana normaalista.

Meidän matka jatkui enää pieniä 500-700m nousuja tehden. Majojen kohdalla yleensä pysähdyttiin jotain syömään tai juomaan, ja sitten taas riennettiin matkaan. Matkalla oli satunnaisia kannustajia, joista osa oli seurannut etenemistämme netistä koko neljä päivää. Hieman lunta nähtiin vielä Col Tricotilla, jonka jälkeen oli enää käytännössä laskua. Reitti meni hyvin pitkään TDS:n käyttämää uraa, joka oli muuttunut melkoiseksi mutarälliksi. Tämä oli onneksi kevyttä siihen nähden mitä olimme kokeneet matkan varrella. Ainoa epämiellyttävä asia oli tässä vaiheessa tullut jonkinlainen allerginen reaktio. Aina kun söin jotain, sain puolituntia haukkoa henkeä, kunnes olo taas helpottui. Tätä riitti maaliin asti. Lisäksi jalkani olivat rakkoja täynnä mutta se ei sinänsä ollut ongelma. Paikat olivat muuten edelleen kunnossa, vaikka alkumatkasta polvet ja jalkaterät hieman hellinä olivatkin.

Les Houchesissa näimme UTMB:n jälkiporukoita ja kannustimmekin heitä reilusti. Osa ihmetteli, miksi tulimme vastavirtaan numerolappujen kanssa, kun taas osa huomasi meidän olevan PTL:n kohta maaliin tuleva tiimi. Tasainen loppusiirtymä meni rauhallisissa merkeissä odottaen maaliin tuloa. Sade hieman vielä piiskasi matkamme loppua. Olimme varanneet hotellin vasta la-su yöksi, joten vielä ennen maalia jouduimme hoitamaan yöpaikan seuraavaksi yöksi. Onneksi kaikki järjestyi hyvin.
Itse PTL:n päämies Marmier oli saattamassa viimeisen kilometrin maalialueella. Puolikymmenen aikaan illalla Chamonixin kaduilla oli yleisöä vielä reilusti ottamassa meitä vastaan. Ihan viimevuoden tasoista yleisömerta ei kuitenkaan saatu tänä vuonna. Fiilis maalissa oli aivan mahtava. Vihdoin koettelemus oli ohi. Tiimi toimi täydellisesti. Olimme ylivoimaisesti ensimmäisinä maalissa yhdessä maailman vaativimmista vuoristoultrista. Olo oli hakattu mutta kaikki oli tuon tunteen arvoista!


Kiitos kaikille tutuille ja tuntemattomilla myötäelämisestä!

-The North J´s