perjantai 11. marraskuuta 2016

Transpyrenea - osa X

...Jatkuu.

Nukuin melkein 4 tuntia. Olo oli hieman parempi kun kampesin itseni avaruuslakanan alta. Otsalamppua en ollut edes riisunut. Sitä ei siis tarvinnut kaivaa ”tyynyn alta” kuten aiemmin. Paikat olivat jumissa epätasaisella alustalla nukkumisesta. Ihan parasta paikkaa en ollut jaksanut etsiä ennen nukkumaan menoa. Kävin nopeasti kyykyllä ja keräsin tavarat. Oli kiva päästä liikkeelle. Jäykät paikat alkoivat heti vetreytyä ja jalkojen särky loppui. Reppu oli kohtuullisen ikävä nostaa selkään. Painoon olin toki jo tottunut mutta kyljissäni oli ollut jo jonkin aikaa hiertymät. Niitä tuskin kukaan pystyi välttämään. Hiertymien kanssa kyllä pystyi elämään, vaikka vähän sattuikin. Edelleen kolme kuukautta kisan jälkeen kyljissäni on tummat arvet muistuttamassa repusta.


Ehdin katsomaan auringonnousua seuraavalle harjanteelle. En ollut saanut lepoa tarpeeksi ja taukoa pitäessä torkahtelin samalla kun söin suklaata. Komeita hevosia laidunsi harjanteen lähellä olevan vuoristomajan lähettyvillä. Juttelin niille helpottaakseni oloani. Harjanne oli viimeinen yli 2000m metrin kohta. Vaikka matkaa oli vielä pitkästi, lopun merkit olivat ilmassa. Aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan maalia tosissaan. Mieliala nousi!

Alamäki oli brutaali. 1600m vertikaalia 12km:n matkalla ei enää tässä vaiheessa mennyt kevyesti rallatellen. Laakson pohja ei meinannut millään lähestyä. Pystyin onneksi jonkin verran myös juoksemaan, joten ihan raahautumista eteneminen ei ollut. Auringonnousu oli jälleen huikaiseva. Vuoren seinämään oli louhittu hienon näköinen ura vaeltajille. Vaikka olo oli heikko, nautin maisemista ja reitin hienoista yksityiskohdista.


Viimeiset kilometrit ennen kylää kävelin tien laitaa. Juoksuinto oli kadonnut. Olin ajatuksissani, enkä ensin tajunnut juoksijan ohittavan minua. Havahduin Julian iloiseen tervehdykseen. Olin nähnyt hänet viimeksi kisan kolmantena aamuna, jolloin nautimme samassa paikassa aamiaisen. Nyt oli jo kymmenen vuorokautta lähes täynnä. Nautimme yhdessä aamiaisen nytkin. Pienen kylän ainoa kahvila oli onneksi auki. Olin todella ihmeissäni siitä, miten tuoreelta hän näytti. Uskomatonta. Oma olo oli karmea mutta hänen iloinen vaikka vähän kyyninen olemus helpotti vähän.

Pidin Juliaa pidemmän tauon ja jatkoin matkaa yksin. En ehtinyt nousta seuraavaa mäkeä paljoakaan, kun edellisenä iltana näkemäni ranskalaiskaksikko tuli takaa. Oli mukava saada taas hetkeksi juttuseuraa. Heidän vauhtinsa oli kuitenkin sen verran kova, etten jaksanut roikkua pitkästikään perässä. Tunkkasin hetken, pidin lyhyen tauon ja taas jatkoin. Tätä jatkui tuhannen nousumetrin verran. Pidin varmasti ainakin kymmenen taukoa mäen aikana. Päiväkin oli alkanut lämmetä uhkaavasti ja helle teki olon tukalaksi. Ripulointi huononsi vielä lisää kehon nestetasapainoa, ei pelkästään energiatasoja.

Lasku oli nousua lyhyempi. Hikoilin kuumuudessa. Hikoilu on hyvä merkki. Kehossa on ainakin jonkin verran nestettä jäljellä. Juoksentelin kohti huoltopistettä, joka sijaitsi leveän laakson pohjalla leirintäalueella. Ilahduin valtavasti, kun näin tutut ruotsalaiset järjestäjät vastassa. Myös Ranskalaiskaksikko oli syömässä. Hoipertelin varjon alle ja liityin heidän seuraan. Sain herkullisen pasta-annoksen eteen. Leirintäalueen emäntä oli valmistanut sen. Luojan kiitos tällä kertaa ei tarvinnut väkisin tunkea Lidlin moskaa suuhun. Syönnin jälkeen järjestäjät houkuttelivat minut suihkuun. Ensin en meinannut mennä mutta nöyrryin sitten. Tämä taisi olla reissun toinen kunnon suihku ja kolmas parempi peseytyminen. Ehkä tarvinkin suihkua, sillä tunsin olevani sen jälkeen uudesti syntynyt.

Ranskalaiset olivat vain hetken ennen minua lähteneet huollosta. Yritin alkuun pitää vähän vauhtia, jos vaikka saisin heidät kiinni. Aika pian tajusin, että oksennan jälleen jos vähänkään yritän pinnistellä. Tyydyin tallustelemaan rauhallisesti. Söin suolaa ja join nestettä. Nestetasapainoa oli pakko yrittää parantaa, muuten en selviäisi edes tätä päivää.

Nousua riitti jälleen reilun tonnin verran. Ensin sain pienestä kylästä täytettyä pulloni. Pysähdyin juomaan kaksi oranginaa ja syömään jäätelön vuoristomajalle, joka oli tien vieressä ja kuhisi ihmisiä. Tunsin olevani ulkopuolinen. Lapset leikkivät pihalla. Aikuisetkin näyttivät iloisilta ja hyvinvoivilta. Itse voin pahoin ja olo oli karmea. Nousussa kyykin pusikoissa tuttuun tapaan ja energiaa ei tuntunut olevan edes ajattelemiseen. Jatkoin matkaa. Ajatteleminen on muutenkin yliarvostettua. Pääasia, että pysyy liikkeessä. Mitä ylemmäs pääsin, sitä enemmän alkoi tulla pilviä. Kattilan perällä ei näyttänyt olevan muuta kuin jyrkänteitä. Lähestyin niitä hiljaa ja mietin mistä reitti menisi. Samalla puin ja riisuin sadetakkiani ainakin viisi kertaa. Sadekuuron aikana oli kylmä ja ilman sadetta takki oli aivan liian tukahduttava. Lopulta en enää jaksanut veivata sitä edestakaisin ja pidin takin päällä. Parempi liian lämmin olo, kuin horkkatärinä.

Harjanteella oli vaijereita mutta huonossakaan kunnossa ei tarvinnut pelätä. Olin ollut paljon pahemmissakin paikoissa. Sen sijaan toisella puolella satulaa näkyi loputtomiin kivikkoa. Polusta ei voinut juuri puhua. Kirosin mielessäni. Seuraava huoltopiste näkyi olevan kartalla lähellä mutta kivikko pidensi viimeisen 5km tuntumaan ainakin tuplamatkalta. Rymysin eteenpäin.


Pääsin huoltoon samalla kun hämärä laskeutui. Tämä isompi huoltopiste sijaitsi muuten aution näköisessä laskettelukeskuksessa. Tunnelma oli kuin toukokuussa Rukalla. Järjestäjät eivät tosin olleet ihan niin huippuja kuin NUTS:in tyypit. Sain lämpimän vastaanoton ja uusia ruotsalaisiakin oli järjestelypuolella. Ruoaksi oli vaihteeksi riisiä. Se tuntuikin maistuvat hieman paremmin vaikka edelleen oksetti. En jaksanut juuri tsempata saati jutella, vaan pyysin päästä nukkumaan. Tämä oli kolmas ja viimeinen huoltopiste missä pääsin omalle 50 litran varustekassilleni. Toiveeni lepäsi tässä kassissa. Olin saanut järjestäjiltä lääkettä, joka ei ollut toiminut ollenkaan. En tajua miksi olin säästänyt reppuni painossa pari grammaa ja laittanut omat Imodiumini dropbägiin. Nyt kaivoin ne ensimmäisenä, kun pääsin jumppapatjalle squash-halliin. Huomasin, että Julia oli myös nukkumassa. Hän kyseli vointiani. Ilmeisesti näytin todella pahalta. Kovan kisaajan maineessa oleva saksalainen tarjosi minulle muutaman pussin jonkinlaista elektrolyyttiliuosta. Jotain Osmosalin tapaista. Kiittelin vuolaasti ja mietin missä muussa lajissa kilpailija antaisi omista viimeisistään?

Kävin pari kertaa vessassa ja vaihdoin vaatteet viimeistä kertaa. Makasin pimeässä huoneessa. Matkaa olisi enää alle 200km. Joku voisi sanoa sitä jo kovaksi kisaksi mutta minulle se merkitsi loppusuoraa. Hitaastikin se kestäisi vain neljä päivää. Kaksi päivää olen hoiperrellut vatsataudissa. Muutama päivä lisää ei tarkoittaisi enää mitään. En voisi keskeyttää. En loppusuoralla. Ja jos Imodium toimisi, saisin vielä hyvän lopun. Ensin kuitenkin nukkuisin 6 tuntia.

Jatkuu...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti