Transpyrenea - osa VIIII

...Jatkuu

Puhelin herätti. Haparoin tuttuun tapaan otsalampun tyynyn alta. Ensimmäistä kertaa kisan aikana oli jotenkin hankala toimia. Normaalisti herätyksen jälkeen ensimmäisen tunnin tekemiset tapahtuvat lähes automaationa. Ei niitä tarvitse miettiä. Rutiini aiemmista kisoista ja omien reissujen aikaisista alppistarteista on niin vahva, ettei väsymystä tai motiivia tule ajateltua. Sitä vain tekee miettimättä mitään erityistä.

Nyt kroppa tuntui heikolta ja olo oli kuin olisi junan alle jäänyt. Jouduin rientämään vessaan normaalia kiireisemmällä aikataululla. Vatsa ei ollut rauhoittunut. Meinasin vajota epätoivoon. Yritin siistiä itseni ja vaatteeni mahdollisimman hyvin. Pesin kädet erityisen hyvin. Ehkä sain taudin huonosta hygieniasta? Muut vielä nukkuivat ja minulle oli pyynnöstä katettu aamiainen jo edellisenä iltana. Kattaus oli selkeästi parempi kuin aamiaiset normaalisti. Huomasin eväiden joukossa pienen lapun. Majalla työskentelevät tytöt olivat kirjoittaneet lyhyen tsemppausviestin, jossa toivottivat jaksamista. Kyynel vierähti silmäkulmaan viimeisissä lauseissa. Here is the super breakfast for the champion! We believe in you. Harmittaa suunnattomasti, etten ottanut lappua mukaan tai edes ottanut siitä kuvaa. Pinnistelin ollakseni luottamisen arvoinen. Söin vaikka oksetti.

Viiden jälkeen lähdin liikkeelle. Raahustin kosteassa nurmikossa ja hain maastosta heikosti erottuvaa reittiä. 400m nousu tuntui monta kertaa korkeammalta. Tuntui kuin en olisi levännyt yhtään ja toiveet pirteämmästä päivästä sai heittää alas laaksoon. Auringonnousu oli aina se päivän paras ja kaunein hetki. Nyt en iloinnut siitä. Jokainen askel tuntui ylivoimaiselta. Jouduin kyykkimään polun vierellä säännöllisesti. En jaksaisi. Tässä ei ole enää mitään järkeä. En pysty enää jatkamaan. Olisi kuitenkin pakko hoitaa itseni alas laaksoon seuraavalle huoltopisteelle. Kukaan ei tulisi hakemaan minua harjanteelta. Keskeytys olisi edessä.

Lähdin hiljoksiin laskeutumaan harjanteelta alas laakson. Mieli oli maassa ja mietin syntyjä syviä. Edessä olisi vielä 300km, joka oli aivan liian pitkä matka. Kestäisi hyvälläkin vauhdilla vielä reilu neljä päivää olla maalissa. Takana oli 600km ja lähes 9 päivää kovaa tekemistä. Olisihan sekin ihan hyvä suoritus. Tein mielessäni jäähyväisiä vuorille. Sinnittely saisi riittää.

Alas oli tiputusta lähes 1300m. Kului aikaa ja ajatukset alkoivat kääntyä pikkuhiljaa muihin ihmisiin. Mietin miten selittäisin muille keskeytykseni. Kotona kaikki kannusti. Vuoristomajoilla olin saanut varauksetta tukea, kuten jokaisella huoltopisteellä järjestäjien toimesta. Steenen sanat kaikuivat päässäni. Jos tämä ei olisi hankalaa ja raskasta, me emme edes olisi täällä. Pettäisin itseni ja samalla omissa silmissä muutkin. Aloin kaivaa itseäni ylös henkisestä kuopasta, jonka olin rakentanut mielessäni yön ja aamun aikana. Miten hienoja paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia menettäisin jos keskeyttäisin? Liikun, miksi siis keskeyttäisin? Matkaa oli vielä 300km. Siis enää 300km. Olin tullut jo 600km, johon oli käyttänyt aikaa 210 tuntia. Jäljellä olisi vielä 190 tuntia. Voisin nukkua vaikka koko päivän huoltopisteellä ja jatkaa siltikin vielä matkaa ilman huolta aikarajoista. Sijoituksella ei olisi väliä. Oliko minulla kuumetta? Jos jatkaisin, aiheuttaisinko itselleni pysyviä vaurioita? Tuskin! Mikään etukäteen määrittelemistäni keskeytyksen sallivista kriteereistä ei täyttynyt. 

Polku jatkui alas mutta mieliala nousi. Söin ja join varovasti, enkä pitänyt kiirettä. Olo oli vieläkin karmea mutta sitä ei kannattanut miettiä. Nostin vähän vauhtia. Tuntemukset eivät ainakaan pahenneet. Yritin olla ajattelematta mitään. Reitille ilmaantui jotain mystisiä viirejä. Aivan kuin ne olisivat jonkin kisan merkintöjä. Seurasin niitä ajatuksissani. Kun olin noussut mäen rinnettä yhden jättärin verran, havahduin. Mitä helvettiä teen! Tarkistin GPS:n. Olin reitiltä ulkona melkein kilometrin verran. Räjähdin nauramaan. Aivot voi kyllä laittaa pois päältä mutta se ei ollut kovin järkevää. Juoksin reippaasti takaisin laakson pohjalle ja jatkoin matkaan nyt hieman tarkkaavaisemmin. Keskeyttämisajatukset siirtyivät taka-alalle.

Huoltopisteelle tullessani tapasin uusia ruotsalaisia järjestäjien edustajia. He olivat juuri tulleet. Edelliset vapaaehtoiset ruotsalaiset olivat olleet viikon ja toiseksi viikoksi porukka vaihtui. Maineeni oli kiirinyt jo edeltä ja he tiedustelivat vointiani. Tarjosivat lääkettä ja yrittivät kaikin tavoin muutenkin helpottaa oloani. Sain syötyä keittoa ja jotain muutakin. Join paljon kokista. Energiaa olisi saatava jostain. Oli upea jutella näiden hienojen tyyppien kanssa mutta polku odotti. Sain hyvästä kohtaamisesta lisää voimaa. En todellakaan aikonut keskeyttää. Ei ollut mitään syytä.

Seuraava nousu oli vain 200m ja reitti meni isolta osin tien laidassa tai lähellä. En ollut kuitenkaan päässyt kuin ehkä puoleen väliin, kun oksensin koko vatsani sisällön valtavassa kaaressa tien laitaan. Sika katsoin läheisen talon pihasta episodia ihmeissään. Tervehdin sitä ja jatkoin matkaa. Olo helpotti heti. Energiaa ei ollut mutta pystyin kävelemään rauhallisesti. Join vettä ja söin vähän kerrallaan karkkia. Se ei oksettanut ja tuntui pysyvät vatsassakin.

Tiputtelin seuraavaan laaksoon, jossa reitti meni kylän laidasta. Mitään vesipistettä ei näkynyt. Jatkoin matkaa sen enempää asiaa ajattelematta. Täyttäisin pullot sitten myöhemmin. Seuraavakaan mäki ei ollut kovin iso, vain 600m. Matka eteni rauhallisesti jo tuttuun tahtiin, välissä kävellen ja välissä pusikossa kyykkien. Järjestäjän minulle antamat lääkkeet tuntuivat lähinnä vitsiltä. Vatsa eli omaa elämäänsä.

Vesi loppui ja lyhyen laskun jälkeen edessä oli seuraava 600m nousu. Päivä oli alkanut lämmetä ja tuntui jo helteiseltä. Tarvoin lehmän paskassa laitumia pitkin ja yritin olla hikoilematta. Psyykeeni ei pystynyt kuitenkaan muuttamaan kehoni perusprosesseja. Nestehukka alkoi vaikuttamaan ja matkanteko muuttui jälleen kärsimysnäytelmäksi. Hoipuin eteenpäin sen minkä jaksoin ja pidin sitten tauon. Yritin löytää varjoa pusikoista. Reitillä oli muitakin vaeltajia ja anelin vettä vastaantulijoilta. Huono tuurikin osui kohdalleni, enkä saanut pisaraakaan. Seuraavaan huoltoon oli vielä tunnin matka. Aloin laskemaan sekunteja ja minuutteja alaspäin.

Kun lopulta saavuin huoltoon, olin todella heikkona. Iloa ei enää ollut. Istuin karun liikehuoneiston keskellä olevaan pöytään ja pyysin juotavaa. Join samalta istumalta 2 litraa kokista. Tämän jälkeen alkoi korvien välissä taas liikkumaan jotain ja olo hieman elpyi. Sain jo liiankin tuttua raviolia eteen. Tungin ne väkisin suusta alas. Minun olisi pakko nukkua vaikka oli vasta lounasaika. Reitillä oli huonosti nukkumismahdollisuuksia ja jaksaisin paremmin, kunhan saisin vähän unta. Päätin nukkua 2 tuntia ennen kuin jatkaisin matkaa. Löysin pari litistettyä pahvilaatikkoa pehmikkeeksi selkäni ja laattalattian väliin. Vaivuin horrokseen. En nukkunut kunnolla ja havahduin muutaman kymmenen minuutin jälkeen siihen, kun muita kisaajia saapui huoltopisteelle. Nousin ylös juttelemaan. Sain syötyä vähän lisää ja samalla kyselin muiden suunnitelmia loppupäiväksi ja yöksi. He olivat huomanneet saman ongelman, lähettyvillä ei ollut hyviä mahdollisuuksia nukkumiseen. Miehet pohtivat nukkuvansa seuraavan vuoren jälkeen jossain maastossa. Jotenkin ajattelin, että vaikka heillä oli huoltoporukka, nukkuisivat hekin kuusen alla. Oli hienoa käydä viimeisten päivien tapahtumia läpi hyvin tyyppien kanssa.

Lähdin liikkeelle samaan aikaa ranskalaisten kanssa. En kuitenkaan pysynyt heidän mukanaan ja ajattelin soittaa kotiin. Olo oli heikko siitäkin huolimatta, että olin saanut taas juotua, syötyä ja hetken myös levättyä. Tunne purkautui puhelimeen. Oli jälleen hankala löytää motivaatiota jatkamiseen mutta vaihtoehtoja ei ollut. Sain ymmärrystä mutta olisin ehkä tarvinnut eniten patistamista.

Nousua oli edessä 1100m. Matka taittui todella hitaasti. Maisema alkoi näyttää kokoajan upeammalta mitä korkeammalle pääsin. Pysytin nauttimaan maisemista, vaikka voimia ei ollut. Otin muutaman kuvan samalla, kun lepäsin taas hetken. Päästyäni harjanteelle, olin jälleen syvän epätoivon vallassa. Miten jaksaisin jatkaa. Vatsa ei näyttänyt paranemisen merkkejä. Olisi pieni toivo, että ehtisin alas kylään ja pääsisin sisälle nukkumaan. Muuten nukkuisin kuusen alla tai jatkaisin koko yön. Mutta millä voimilla tekisin näistä jälkimmäisistä kumpaakaan?

Tunteita on erittäin vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä seuraava video kertoo enemmän kuin sanat.

Heikon hetken jälkeen lähdin laskemaan 1200 vertikaalimetrin alamäkeä. Pakottauduin juoksemaan. Alkuun se tuntui hankalalta mutta lopulta pystyin siihen. Ajattelin tulevaan yötä ja mahdollista majapaikkaa kylässä. Toivo kannusti eteenpäin. Juoksu muuttui helpommaksi. Omaksi ihmetykseksi sain ranskalaiskaksikon kiinni. Morjenstin mutten ehtinyt jäämään jutuille. Matka ja päivänvalo vähenivät. Venytin lampun ottamista repusta ja hoipuin pimeässä metsässä kunnes oli pakko laittaa valo päälle. Kun tulin tielle, joka johti kylään, sain pidettyä välissä kovaakin vauhtia. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Reitti kääntyi vähän ennen taloja vasemmalle kohti seuraavaa harjannetta mutta minä jatkoin toiveikkaana suoraan kohti läheneviä taloja. Kylänraitilla ei näkynyt ketään. Talot olivat pimeinä. Löysin jonkin retkeilymajan tyylisenkin mutta se näytti siltä, ettei siellä ollut ollut ketään muutamaan edelliseen vuoteen. Se siitä. Toivo sammui. Nukkuisin yön ulkona tai yrittäisin jatkaa yön läpi seuraavalle huoltopisteelle.

Pidin pienen tauon ja söin Ritterin hiljaisuudessa. Se upposi ihmeellisen hyvin. Palasin GR10:lle ja jatkoin ylös kohti seuraavaa harjannetta. Reitti meni tienlaitaa. Olin noussut jo lähes tunnin, kunnes näin pakuja tien varressa. Ihmisiä hääri pystyttäen leiriä. Ruoan tuoksu leijaili ja pehmeitä patjoja raahattiin juoksijoita varten. Ranskalaiskaksikko vilkutteli iloisesti. Apatian vallassa heilautin kättä ja katosin pimeyteen. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa oma huolto mukaan?

Yllättäen sain voimaa yksinäisyydestä. En tarvitsisi huoltoa. En tarvitsisi edes lämmintä tai pehmeää paikkaa nukkumiseen. Jatkoin vähän paremmalla fiiliksellä eteenpäin. Hoin olevani pohjoisesta ja siksi kova jätkä. En kuitenkaan pääsisi kauas. Voimani olivat loppumassa, enkä pystyisi jatkamaan pimeässä. Olisi pakko päästä edes hetkeksi nukkumaan. Polun leveys ei tahtonut riittää. Pääsin järvelle, josta olimme puhuneet ranskalaisten kanssa aiemmin päivällä. Kylmä viima kävi vesistön lähellä. Sinne en voisi jäädä tai paleltuisin. Oli pakko mennä eteenpäin. Kun vesistö jäi taakse, ilmakin vähän läpeni. Etsin metsästä pehmeän paikan kiven vierestä. Kivi blokkasi mukavasti tuulen ja sain tehtyä siihen oivan pesän. Kyykin hetken pusikossa. Laitoin sitten kaikki vaatteeni päälle, avasin ohuen makuupussini ja kääriydyin avaruuslakanaan. Pari tuntia saisi riittää. En miettinyt mitään. Söin patukan ja katsoin hetken pimeää metsää ilman otsalampun valoa. Sitten nukahdin.

Jatkuu...