Transpyrenea - osa VII

...Jatkuu

Aamuyöllä kipusin pitkät tikkaat alas kerrossängystä pelkässä otsalampun valossa. Muut vaeltajat kuorsasivat vieläkin omissa sängyissään. Aamulla he eivät edes huomaisi, että yläsängylläkin oli joku käynyt pistäytymässä. Menin erilliseen tilaan syömään aamupalaa. Ensimmäistä kertaa leipä, voi ja marmeladi alkoivat oksettaa. Oli hankala saada syötyä mutta kova jätkä syö vaikka oksettaakin. Muuta ei voinut ajatella. Täytin vielä vesipullot ja toistin saman minkä jo seitsemänä aamuna aiemmin, lähdin juoksemaan viileään pimeyteen. Tai no oikeastaan kuutena aamuna, koska ensimmäisenä yönä ei nukuttu silmäystäkään. Olo oli silti reipas ja itseluottamus kunnossa. Juoksin hetken ja olin takaisin GR10-reitin risteyksessä, mistä olin poikennut vuoristomajalle. Lähdin laskemaan alas laaksoon kohti seuraavaa huoltopistettä. 900m tiputuksen jälkeen nuolet osoittivat pieneen taloon, jossa kävin leimaamassa ajanottosiruni. Olin neljäntenä. ÄE oli sinnitellyt edellisenä iltana huoltopisteelle asti. Joku nukkuikin sohvalla mutta en nähnyt kuka hän oli. Join kokista ja napostelin jotain pientä. En välittänyt muista vaan keskityin omaan kisaani ja tuntemusten tarkkailuun. Jutustelin hetken huoltopisteen avuliaan järjestäjän kanssa mutta jatkoin nopeasti matkaa. Aamun ensimmäinen nousu oli tuhannen vertikaalimetrin urakka. Alkuun homma sujui hyvin ja nautin tähtitaivaasta ja aamun kajosta, joka läheni vuorten välistä. Tankkasin suklaata ja irtokarkkeja. Ilmeisesti verensokerin heilahtelut aiheuttivat sen, että alkoi nukuttamaan todella paljon. Juuri sarastuksen hetki oli jostain syystä aina ollut juuri se hankalin kohta pysyä hereillä. Yö menee usein todella hyvin siihen saakka kunnes alkaa valkenemaan. Usein yritin tietoisesti syödä mahdollisimman vähän tuona aikana, ettei tilanne mennyt aivan mahdottomaksi.

Hoipertelin polulla ja yritin pysyä hereillä. Aloin laulamaan ja viheltämään ja pyrin keksimään muitakin keinoja pitää uni loitolla. Vedin lisää kofeiinia mutta mikään ei tuntunut auttavan. Vihdoin lähellä huippua annoin periksi ja päätin ottaa lyhyet elvyttävät unet. Makasin hetken ihaillen nousevaa aurinkoa ja tunsin olevani etuoikeutettu. Näky oli huikaiseva. Kertokoon video enemmän. Jouduin taas nieleskelemään kyyneleitä. 

Hetken horroksen jälkeen jatkoin harjanteelle. Joku satunnainen retkeilijä oli herännyt teltastaan auringonnousuun ja nautti samasta näystä. Morjenstin ja lähdin laskemaan jälleen pitkää alamäkeä. Elimistö heräsi samalla, kun hiki alkoi virrata juoksun vuoksi. Ennen kuin pääsin alas laaksoon, unipeikko jälleen kiristi otettaan. Silmissä hämärsi, vaikka päivä oli kirkas. Rojahdin polun viereen ja jalat jäivät osaksi polulle. Vajosin uneen. Säpsähdin hetken päästä siihen, kun kuulin ääniä ihan vierestä. Pariskunta ihmetteli muutaman metrin päässä tilannetta. Kampesin itseni ylös ja toivotin hyvät huomenet. Retkeilijät kyselivät vointiani ja oli jotenkin hölmöä yrittää selittää, että kaikki oli hyvin ja tiesin mitä olin tekemässä. Väsytti vain vähäsen.

Episodin jälkeen olin taas hieman virkeämpi ja juoksin viehättävän kylän läpi alas laaksoon, jossa oli toinen kylä. Etsin paikkaa mistä saisin aamupalan. Kahviloiden sijasta valitsin tavallisen kaupan. Ostin leipää ja Oranginaa. Mukaan lähti vielä jäätelöä ja kaksi jättiläissäkkiä irtokarkkia. Suklaa oli alkanut ällöttää ja karkki upposi sillä hetkellä parhaiten. Istuin kaupan edessä kivetyksellä piknikillä ja ajatuksen kääntyivät kotimaahan. Avasin puhelimen. Mesettelin tiiviin lenkkiporukkani kanssa ja oli todella voimaannuttavaa saada tukea ja kannustusta. Tuttu rempseä läppä lensi hetken ja olisi ollut mukava jäädä pidemmäksikin aikaa somettelemaan mutta polkua riitti.

600m ylös ja 800m alas meni isompia koomailematta. Alamäessä tosin tuli todella kuuma, koska aurinko paistoi ja päivä oli jo puolessa. Kyläkin oli vain 800m tasolla. Huoltopisteellä tapasin lähes yhtä väsyneitä järjestäjiä. Reilun viikon kestänyt kisa oli verottanut myös heitä. Sain kyllä palvelua. Nauroin ääneen, enää eivät juoksijat olleet ainoita zombieita, jotka vaeltelivat tyhjä katse silmissään. Väsymys oli ymmärrettävää. Olin noussut kisassa kolmanneksi. Ranskalainen, jota en ollut nähnyt henkilökohtaisesti ollenkaan, oli tipahtanut edeltäni. Hän oli Pyreneiltä kotoisin ja tunsi kuulemma jokaisen polun ja talon. Edessä olivat siis enää 1,5h päässä ÄE ja 3h päässä Ruotsin Steene.

Makasin hetken huoltopisteen lattialla sulatellen sitä samaa pastaa mitä olin syönyt jo kisan jokaisena päivänä ja joskus vielä useammankin kerran päivässä. Kun lähdin taas liikkeelle, tuntui päivä vieläkin helteisemmältä ja pasta painoi edelleen vatsassa. Edessä oli jyrkkä 1400m nousu. Onneksi polku sijaitsi osaksi puiden katveessa. Tunkkasin ja hiki valui noroina. Välissä oli pakko vetää happea. Mitä korkeammalle pääsin, sitä enemmän jouduin pitämään taukoa. En jaksanut ottaa reppua selästä ja makasin polun vieressä epämääräisessä asennossa aina hetken, kunnes havahduin jatkamaan matkaa. Välissä nukahdin sekunniksi vaikka sillä hetkellä ei varsinaisesti nukuttanutkaan. Puurajan jälkeen niityillä oli lehmiä ja samalla paljon paarmoja. Ne näykkäilivät jalkoja ja selkää kankaankin läpi. Hakkasin niitä sauvoilla pohkeistani ja yritin lyhentää taukoja. Polku ei tuntunut taittuvan ollenkaan vaan nousu jatkui loputtoman tuntuisesti.

Harjanne tuli vihdoin näkyviin ja siellä näkyi hissiasema. Laskettelurinteet eivät olleet varsinaisesti silmiä hivelevä näky mutta rinteitä oli hieman helpompi nousta niissä menevien hiekkateiden vuoksi. Otin helpotuksen ilolla vastaan. Harjanteella pidin lyhyen tauon nojaten tavarakonttiin ja söin suklaata. Oli hienoa päästä varjoon. Ympärillä oli paljon lehmän paskaa, mutten jaksanut välittää. Olin noususta sen verran väsynyt ja nestehukkakin vaivasi. Olin juonut vähän huonosti koko kuuman päivän. Vesipisteitäkään ei ollut ollut kovin montaa.

Myöhemmin sain kuulla, että Steene oli istunut hissiasemalla kaljalla ja nähnyt minun juoksevan ohitse. Harmi etten huomannut, sillä olut olisi tehnyt hyvää. Ylämäki oli tuntunut hankalalta mutta alamäkeen juoksu ei sujunut yhtään sen paremmin. Oli pakko kävellä pitkiä pätkiä. Aloin miettiä jo seuraavan yön nukkumispaikkaa. Kartalla oli muutamia vaihtoehtoja yöpaikoiksi mutta moni oli vähän ohi reitiltä ja yleensä reilusti alempana. Luotin siihen mennessä vallinneeseen hyvään tuuriin ja jatkoin polkua eteenpäin. Tiputin pienelle järvelle, mistä sain onneksi lisää vettä. Tunkkasin ylämäen, joka kulki reilusti alamäkeä paremmin. Tapasin muutamia kulkijoita ja juttelin kaikkien kanssa muutaman sanan. Sain joiltain vettä ja kaikilta ihmetystä meneillään olevasta urakasta.

Odottelin jo kartalla näkyvää isompaa järveä, joka oli polun varressa. Siellä olisi joku talo, missä ehkä voisin nukkua. Vuoristomaja se ei kuuleman mukaan ainakaan enää ollut mutta ainakin saisin katon pääni päälle. Selvisi, että tönö oli vain hylätty talo, jonka oli vallannut äänekäs nuorisojoukko. Jatkoin matkaa. Nousin vielä 300m kunnes lähdin laskemaan. Harjanne oli todella hieno jylhine ja kivikkoisine rinteineen mutta yritin pitää kiirettä, jotta ehtisin lähettyvillä olevaan kylään ennen pimeän tuloa. Könysin kivikoissa sen minkä pääsin. Muutamat vaeltajat pystyttivät jo telttoja samalla kun aurinko oli laskeutumassa. Laakso tuntui todella pitkältä mutta sain pidettyä kovempaa vauhtia kuin aikoihin. Juoksin reippaasti vaikka jalkoja särki. Olisi parempi ehtiä kylään mahdollisimman aikaisin, jotta olisi paremmat mahdollisuudet päästä sisälle nukkumaan.

Tulin ensin tielle ja tajusin siinä olevista kirjoituksista, että olin Tour de Francen klassikkonousu Tourmaleen asvalttipinnalla. Voitto tai kuolema –tyyliset iskulauseet antoivat lisävoimaa omaankin tekemiseen. Kaivoin lampun otsalleni, koska oli jo lähes pilkkopimeä. Juoksin tietä alas ja näin parkkipaikalla ÄE:n oloisen hahmon kömpivän isoon huoltoautoon ilmeisesti nukkumaan. Olin hieman kateellinen, joskin toiveikas lähellä olevan kylän vuoksi. Tien varrella oli ravintola ja majoitustakin. Tiedustelin toiveikkaana mutta sisätiloja ei ollut. Telttaa tai asuntovaunuakaan ei ollut. Juoksin tuulispäänä viimeiset 5 kilometriä Baregesiin ja samalla olin kartan mukaan 500km:n kohdalla. Iloitsin hetken rajapyykistä mutta samalla aloin skannata hotelleja. Kaikki näyttivät pimeiltä. Kävin rimpauttamassa potentiaalisen talon ovikelloa ja vanha mies tuli avaamaan. Ilmeni, että se ei ollutkaan hotelli. Muuta en juuri ymmärtänyt miehen ranskankielisistä sanoista. Pahoittelin ja jatkoin hortoilua kaupungilla. Kyselin kaikilta yöpaikkaa, jotka olivat vielä liikkeellä ja parista baaristakin kysyin apua. Yöpaikkaa ei vaan löytynyt. Haistatin ääneen kylälle, söin Ritterin ja jatkoin matkaa. Epätoivo ja vitutus toivat mystisesti lisää voimaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, että se on sinänsä sama mistä sen pienen voimanrippeen saa haalittua kasaan, jos se vaan auttaa eteenpäin. ÄE oli vienyt ajatukseni poissa pitkästä loppumatkasta ja ongelmista. Espanjalaista oli jo vähän ikävä. En enää saanut voimaa ärsytyksestä häntä kohtaan. Nyt motivaatiota olisi hankittava muilla keinoin.

Edessä oli pitkä pisto laakson perälle ja toista puolta takaisin. Kartalla meni myös tie oikaisten koko edestakaisen piston. Reitti oli järjettömän oloinen pistoineen mutta jatkoin silti sitä pitkin. Mietin mielessäni moniko ottaisi oikoreitin. Maalissa kävikin ilmi, että takana ilmeisestikin aika moni.

Veteni oli ollut taas pitkään loppu, enkä ollut tajunnut ottaa kylästä täydennystä. Valutin nestettä pulloon vähän epämääräisen oloisesta purosta. Tiputin vedenpuhdistustabletteja sekaan. Odottelin niiden vaikutusta ja hoipertelin eteenpäin. Alkoi taas väsyttämään todenteolla. Uni painoi silmiä kiinni, eikä polku meinannut riittää. Seuraavalle huoltopisteelle ei ollut enää pitkästi ja siellä ainakin saisin nukkua. En kuitenkaan enää pystynyt odottamaan. Olin aivan poikki. Mittarissa oli jo sille päivälle 74km ja 4500m nousua. En nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa katsomaan nukkumiseen sopivaa kohtaa maastosta. Hoipertelin hetken vielä hetken sinnitellen ja sitten oli jo pakko pysähtyä. Laitoin repusta kaikki vaatteet päälleni ja avasin makuupussin. Avaruuslakanan kiedoin jälleen kiepiksi ja söin hieman suklaata. Olin henkisesti ja fyysisesti riekaleina. Ajatus siitä, että olin varmaankin toisena kisassa, lämmitti mieltä. Muuta positiivista en juuri sillä hetkellä tuntenut. En iloinnut seikkailusta ja luonnon armoilla yöpymisestä. Olin liian väsynyt. Päätin nukkua siltikin vain pari tuntia ja jatkaa sitten matkaa seuraavaan tai sitä seuraavaan huoltopisteeseen nukkumaan lisää. Joka paikkaa särki mutta vaivuin silti horrokseen.

Jatkuu...