Transpyrenea - osa VIII - seikkailu alkaa

...Jatkuu

Heräsin siihen, kun vesipisaroita tippui naamalleni. Hengityshöyryt olivat tiivistyneet avaruuslakanakiepin kattoon ja tipat putoilivat alas. Makasin liikkumatta ja mietin mitä tekisin. Yrittäisinkö nukkua lisää vai nousisinko. Tunsin sen verran voimien palautuneen, että ponkaisin ylös. Laitoin otsalampun päälle ja kasailin tavarat reppuuni. Olin nukkunut vähän reilun tunnin. Se saisi riittää toistaiseksi.

Tungin suklaata suuhun samalla kun lähdin kävelemään jäykin jaloin eteenpäin. Reitti lähti laskemaan ja tiputusta olisi reilu 600m vertikaalina kylään huoltopisteelle. Alamäki jyrkkeni ja juoksukin alkoi maistua. En päässyt kuitenkaan kovin pitkästi, kun vatsassa alkoi möyriä oudosti. En meinannut ehtiä pysäyttää vauhtia ja pudottaa housuja, ennen kuin koko vatsa tuli alakautta pihalle. Kyykin aikani, kunnes helpotti. Jatkoin muina miehinä matkaa. Ajattelin, että eipä tässä mitään, vatsa on vähän löysällä. Vointi oli muuten hyvä. Olo oli siis edelleen hyvä olosuhteisiin nähden.

Loppumäki oli todella jyrkkä. Alhaalla alkoi näkyä valoja. En juurikaan katsonut karttaa tai GPS:ää. Kun olin jo lähes kylällä, tarkastin tarkan paikkani. Olin tiputtanut liian nopeasti alas. Oikea polku meni ylempänä ja huoltopiste oli laaksoa vähän eteenpäin. En enää lähtenyt nousemaan takasin ylös vaan juoksin laakson pohjalle asvalttitielle ja lähdin kohti kylän keskustaa. Katsoin GPS-träkkiä ja suuntasin kohti oikeaa suuntaa. Huoltopisteiden sijainnit oli merkitty nuolin varsinaiselta reitiltä. Yleensä huollot eivät sijainneet suoraan reitillä, vaan olivat kilometristä muutamaan kymmeneen metriin sivussa jossain vaihtelevassa rakennuksessa. Nuolet olivat olleet aiemmin kohtuullisen selkeitä, vaikka välissä seuraavia nuolia joutuikin odottamaan kiusallisen pitkään. Huoltopisteet olivat kuitenkin aina löytyneet. Reilun kilometrin jälkeen tulin kohtaan, jossa oikea reitti tuli metsästä kylään. Seurasin uinuvassa kylässä nyt vaihteeksi tarkkaan GPS-jälkeä ja vilkuilin nuolia. Talot alkoivat harventua ja tulin polulle. Aloin nousta jo seuraavan vuoren rinnettä. Ohitin viimeisetkin talot. Huoltoa ei näkynyt. Pysähdyin ja tuijotin otsalampun valossa karttaa. Huollon oli pakko olla kylässä, ehkä en vain huomannut nuolia. Juoksin takaisin alas. Skannasin tarkkaan ympäristöä. Palasin samaa tietä takaisin kohtaan missä olin aiemmin palannut oikealla reitille. Lähdin nousemaan polkua takaisin päin. Ehkä huolto oli ylempänä tai nuolien ohjaama polku lähtisi jostain ylempää. Muutamien talojen valoja näkyi rinteessä ja toivoin parasta. Nousin nyt reippaasti, eikä väsymyksestä ollut enää tietoakaan. Adrenaliini virtasi. Tunkkasin 200m verttiä ylös, kunnes yhtään valoa ei enää näkynyt rinteessä. Mitä helvettiä, missä se huolto oikein oli?!

Huoltopisteessä olisi pakko käydä leimaamassa ja ruokaakin pitäisi saada. En ollut syönyt kunnolla 15 tuntiin. Pelkkä suklaa ei kanna kovin pitkälle. Istuin hetkeksi ja mietin mitä tekisin. En keksinyt väsyneillä aivoilla mitään järkevää, siispä lähdin juoksemaan alas kylään. Tiputin taas väärästä kohdasta ja jouduin juoksemaan alhaalla samaa asvalttitietä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Kun tuli keskustaan, lähdin haahuilemaan päämäärättömästi. Etsin vettä ja ihmisiä joilta voisin kysyä. Ketään ei kuitenkaan liikkunut keskellä yötä pimessä kyläpahasessa. Istuin isolle aukiolle miettimään. Kiukku alkoi nousta järjestäjiä kohtaan ja olin jo lähtemässä jatkamaan reittiä eteenpäin ilman huoltoa. Vaikka hylkäisivät minut siitä syystä, etten leimaisi huollossa, niin ei haittaisi. Menen sitten omia polkujani.

Luin vielä kerran karttaa ja huomasin, että huoltopisteen kohdalla luki salle du forum. Pienessä kylässä tuskin olisi kovin montaa salle du forumia. Kaivoin kännykän ja avasin sen. 5% akkua jäljellä. Sen olisi pakko riittää. Laitoin dataroaminginkin päälle ja googletin salle du forum Luz St Sauveur. Onnistuin saamaan osoitteen. Riemuissani googletin Luzin kartan ja spottasin oikean paikan. Akku riitti! Juoksin kylän läpi pimeän hallin pihaan. Kiersin sen ympäri, eikä sisällä näkynyt ristin sielua. Ehdin jo arvella paikan olevan väärä ja hieman masentuakin. Näin kuitenkin eräällä sivupöydällä läppärin auki ja sen näytössä oli valo. Aloin hakkaamaan innoissani ikkunaan ja pian tumma hahmo tuli esiin hallin pimeydestä.

Pääsin sisään huoltopisteelle. Hereillä olevat järkkärit eivät puhuneet englantia. Lyhyen turhautumispurkauksen jälkeen lopetin avautumisen kannattamattomana. Näin sivusilmällä jonkun makaavan huoneen nurkassa. Kun käännyin, tunnistin sen olevan Ruotsin Steene. Hän havahtui minun äänekkääseen toimintaan. Aloin selittää turhautuneena omaa yöllistä huoltopaikanetsintäseikkailuani samalla ravistaen häntä olkapäistä. En ollut ainoa joka oli hakenut paikkaa pitkään. Sain voimaa ystävän läsnäolosta mutta annoin hänen jatkaa nukkumista. Siirryin syömään. Ruoka oli jälleen sitä samaa ja ajatuskin syömisestä alkoi etoa. Siitäkin huolimatta pakotin itseni tunkemaan mahdollisimman paljon tavaraa suusta alas. Sama mantra kaikui korvissa, kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa. Yht´äkkiä jouduin spurttaamaan vessaan. Nyt tilanne jo vähän huoletti. Yksi kerta oli vielä normaalia pitkässä kisassa, mutta sen jälkeen suoliston olisi pitänyt olla jo kohtuullisen tyhjä.

Minun oli pakko nukkua lisää ja laitoinkin nukkumaan kovalle laattalattialle Steenen viereen. Nostin jalat tuolin päälle. Pitkän kisan aikana nukkuminen ei ole varsinaisesti kovin levollista. Lonkkia alkaa särkemään hyvinkin nopeasti ensimmäisten päivien jälkeen ja nytkin säpsähtelin hereille lonkkakipujen vuoksi. Aina kun heräsin, katsoin oliko Johan vielä nukkumassa.

Tulin huoltoon reilun tunnin Johanin jälkeen noin neljän aikaa aamuyöllä. Hän oli mennyt minusta ohi joko minun nukkuessani polulla tai sitten huoltopisteen metsästyksen aikana. Olin ollut hetken jopa johdossa ja nyt olin siis toisena. Muista ei ollut mitään tietoa. Myöhemmin kävi ilmi, että seuraava juoksija tulisi huoltoon vasta 12h minun jälkeen. Säpsähdin jälleen hereille. Vieressä ei ollut enää ketään. Olin nukkunut vain reilu kaksi tuntia. Nousin ylös ja pakkasin tavarani. Kovalla lattialla en saisi enempään nukuttua. Suunnistin ensin aamupalalle. En ehtinyt juuri syödä, kun jouduin juoksemaan taas vessaan. Nyt aloin olemaan jo todella huolissani. Palasin syömään ja yritin selittään järkkäreille tilannettani. Sain heiltä jotain ranskalaista lääkettä tabletteina. Toivottavasti ne auttaisivat.

Kävin vielä kerran vessassa ja jatkoin rauhassa matkaa nyt jo kirkkaassa aamussa. Ilmeisesti järjestäjä oli ymmärtänyt eilisistä sekoiluistani jotain, koska jokainen mutka GR10-reitiltä huoltopisteelle oli merkattu selkein nuolin. Alkoi naurattamaan. On ihan sama mitä haasteita vielä heitettäisiinkin, aion hoitaa ne kaikki sivuun. Mikään ei voi pysäyttää etenemistäni. Tulen maaliin, vaikka sitten ilman huoltoa.

Reittiin oli tehty muutos. Pitkä etelään päin mennyt lenkki jätettäisiin välistä maanvyörymien vuoksi ja mentäisiin suoraan vuoren yli seuraavaan huoltopisteeseen. 60km luuppi lyheni 25km pitkäksi suoraksi viivaksi. Suoralla viivalla oli nousua kuitenkin 1500m ja laskuakin 1200m. Sain uuden kartan käteeni, jossa oli oikoreitti. Kartta oli heikkolaatuinen mutta sen kanssa juuri ja juuri pärjäsi. Nyt ei ollut enää GPS-jälkeäkään apuna.

Nousussa ehdin iloita ja surra reitinmuutosta. Olo oli kuin junan alle jäänyt ja vierailin pusikossa säännöllisesti. 35km lyhempi reitti kyllä kelpasi. Toisaalta taas GR10-vaellusreitin korkein ja luultavasi hienoin pätkä oli leikattu poissa. Oikoreitti oli erittäin tylsä ja mitäänsanomaton. Etenin hitaalla vauhdilla mutta sain töppyrän kuitenkin ylitettyä. Huollossa mietin jääväni taas nukkumaan, vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä. Päivä oli melko kuuma ja olin aivan poikki. Pusikossa ramppaaminen oli vienyt voimia, eikä lääke tuntunut auttavan ollenkaan. Huoltopisteellä oli telttamajoitusta, joka suorastaan huokutteli mutta sain kammettua itseni ylös. Kiitos vuolaasti avuliasta huoltoporukkaa ja lähdin raahustamaan eteenpäin. Johan oli jättänyt minua noin kaksi tuntia 25km:n pätkällä. En saisi jäädä liikaan notkumaan huoltoihin. Toive eli, että vatsani rauhoittuisi. Jos ei päivällä niin ehkä sitten seuraavan yön jälkeen.

Katsoin kartasta jo seuraavan potentiaalisen yöpaikan. Vuoristomajalle olisi vain yksi nousu. 10km ja 1100m vertikaalia. Helteessä nousin jyrkkää polkua hitaasti. Voimia ei juurikaan ollut ja jouduin pitämään usein taukoa. Muutaman kilometrin jälkeen tulin tielle. Hoipertelin sitä eteenpäin ja väsymys kiristi otettaan. Rojahdin hetkeksi tien viereen ja nukahdin heti. Pian minut herätti vanhempi parikunta, jolla oli nuori tyttö mukana. He kyselivät vointia ja pyysivät siirtymään kauemmas tiestä, etteivät autot ajaisi vahingossa päälleni. Uskottelin olevani ihan kunnossa, kiitin ja lähdin jatkamaan matkaa. Epäonnekseni he olivat menossa kanssani samaan suuntaan ja he yhyttivät minut polun vierestä nukkumassa mikrounia vielä pariinkin otteeseen. Jos olisin jaksanut, olisin hävennyt itseäni.

Nousun puolivälin jälkeen olin jo kohtuullisen toiveikas vatsani suhteen. En ollut vieraillut pusikossa ylämäen aikana ollenkaan. Iloa ei riittänyt kuitenkaan kauan. Kun syömisestä oli kulunut reilu tunti, alkoi vatsassani kauhea meteli, enkä enää ehtinyt polulta näkösuojaan. En jaksanut olla kiinnostunut muista vaikka tuskin toimintani oli kovin kaunista katsottavaa. Saavutin hitaasta vauhdistani huolimatta kahta isoreppuista miestä. Ohitin heidät ja heitin hieman läppää samalla. He olivat menossa samalle majalla kuin minäkin. Huikkasin, että nähdään siellä.

Maja tuli lopulta vastaan. Sen piha oli täynnä porukkaa. Rinnassa muljahti. Mahtuisinko nukkumaan? Majaa piti yllä kolme parikymppistä nuorta naista. Ilmeisesti epätoivo kuvastui jälleen silmistäni ja he lupasivat järjestää sängyn minulle vaikka tupa olisi aika täysi. Iloitsin pienestä voitosta. Olin tällä kertaa myös hyvissä ajoin paikalla ja saisin kunnon ruoan. Se tarjoiltaisiin vajaan tunnin päästä. Olin niin loppu, etten jaksanut miettiä huomista, mahaani tai mitään muutakaan ja tilasin oluen. Tiesin, ettei se helpottaisi vatsani kanssa, mutten välittänyt. Olut maistui taivaalliselle.

Hytisin siitäkin huolimatta, että olin pukenut kaikki vaatteet päälle olutta siemaillessani ulkona. Ilma ei ollut edes kovin kylmä. Kuumetta en kuitenkaan onneksi tuntenut. Siinä menisi minun raja. Kuumeessa en jatkaisi. Olin etukäteen miettinyt keskeytyksen sallivat kriteerit valmiiksi. Jos ne eivät täyttyisi, en saisi keskeyttää. Kuume oli toinen ja toinen se, että joku vamma voisi jäädä pysyväksi. Se mikä paranisi kisan jälkeen, ei olisi syy keskeyttää. Näiden kriteerien määrittely onkin tärkeää pitkissä ultrissa. Mieli keksii matkan aikana erittäin hyviä syitä keskeyttää kisan. Jotkut niistä ovat erittäinkin innovatiivisia. Mitä kertoisi kotona ja mitä muille juoksijoille. He ymmärtäisivät kyllä, kun selittäisin tarpeeksi vakuuttavia selityksiä. Etukäteen järjellä mietityt kriteerit nojaavat järkevään tai ainakin hyvin mietittyyn ratkaisuun. Kisan aikainen maanisdepressiivinen mieli tekee usein huonoja päätöksiä ja vielä liian nopeasti.

Isoreppumiehet saapuivat majalle ja istuutuivat samaan pöytään. He olivat tulossa kiertoreitiltä. Kysyin maanvyörymistä mutta reitti oli kuulemma täydellinen. He eivät olleet nähneet mitään viitteitä mistään poikkeavasta. Selitin omasta kisasta ja tilanteesta. Oletin järjestäjän helpottavan tahallaan juoksijoiden urakkaa. Mukana oli enää alle 90 juoksijaa 245:stä startanneesta ja kato oli ollut kovaa. Ilmeisesti maaliin haluttiin mahdollisimman paljon jäljellä olevasta porukasta. Eniten harmitti, kun ukkelit kertoivat nähneensä karhun edellisenä päivänä ylängöllä. Reitti oli ollut kohtuullisen villi joissain kohdin mutta jotenkin kesyksi kokonaiskuva oli jäänyt.

Ennen ruokaa vein tavarani todella pehmeiden ja paksujen patjojen viereen. Mietin, että tänä yönä ei tarvisi heräillä lonkkakipuihin. Ennen ruokaa sovin vielä aikaisesta aamiaisesta ja maksoin lystin. Ruoka oli jälleen vuoristomajatyyliin yhteisruoka. Yritin keskustella pöytäseurueeni kanssa. Päässä humisi ja ruoka alkoi väsyttämään. Olin ihan sekaisin. Nuokuin sen verran julkisesti, että tytöt toivat minulle jälkkärin etukäteen ja paimensivat nukkumaan. En ole ehkä koskaan ollut niin väsynyt, kun kömpiessäni peiton alle lämpimään tuona iltana. Päässä pyöri lähinnä kunnon yöuni ja laitoinkin kellon soimaan ruhtinaallisen 7 tunnin päähän. Toivoin, että pidempien unien ansiosta vatsakin rauhoittuisi, sitten yksi päivä rauhallisesti ja taas vauhtiin. Ottaisin kyllä muut kiinni, jos nyt joku edes menisi ohi.

Kartta näytti reilu 570km, josta oli siis oiottu 35km. Oma GPS näytti jo 582km. Enää olisi jäljellä vähän reilu 300km. Ehtisin hyvin vielä kisaan mukaan!

Jatkuu...