Gressoney S.J. 202km +13627m 52:25h
Pastaa ja muuta evästä tungin taas naamariin. Jalkojen
rasvaus ja muut rutiinit sujui nopeasti. Jussikin pärähti paikalle. Samoin
hetken päästä muut n. puolen tusinan juoksijan ryhmästä. Oma huolto viipyi jälleen vähän
ylipitkäksi 50 min pituudellaan. Mutta tässä vaiheessa oli jo sellainen fiilis, että
isoin kiire oli poissa. Jussi jäi syömään ja säätämään vielä kun lähdin. Sanoin
juovani Spriten hissukseen ja käveleväni, joten hän saisi minut nopeasti
kiinni. Muutama meni ensin ohi ja pian Jussikin tuli takaa. Tasaisen
käveleskelyn jälkeen lähdettiin tunkaamaan tosi jyrkkää rinnettä kohti seuraavaa isoa
harjannetta. Epämääräinen ”helppo” osuus oli ohi. Profiilissa edellinen osuus näytti helpolta
mutta pätkä oli maineensa veroinen, hidas. Alpenzun majalle nousu sujui vielä
ihan hyvin mutta lyhyen kokisbreikin jälkeen loppumäki ei mennytkään ihan niin
helposti. Muutama ryhmästä jatkoi nousua reippaasti mutta me noustiin aika rauhassa helppoa baanaa Col
Pinterille 2776m. Pinteriltä laskettiin alkuun jyrkästi mutta sitten lasku
taittui hitaasti laskevaksi. Crestin majaa odoteltiin pitkään ja hartaasti.
Pitkään samoja matkoja tullut ranskis oli ihan muusina ja kyseli useasti koska maja
tulee. Vähän yllärinä vastaan tuli valemaja, jossa olisi ollut lämmintä juomaa tarjolla. Usea
juoksija hairahtuikin tälle valemajalle ilmeisesti luullen sen olevan Crest.
Sanoin Jussille, että mennään ihan perille asti. Juuri ennen Crestiä alkoi taas
satamaan rankasti. En viittinyt enää vetää takkia päälle ja tunkkasin nopean
nousun vielä nopsaan. Maja oli heikosti merkattu ja yksi juoksija pyhkäisikin
siitä ohi. Ilmoitin sisällä, että yksi meni ohi hirveetä vauhtia. Onneksi huhuilivat
perään ja saivat väliajan otettua, ettei käynyt Canepoja. Harmi, että isäntä Giacomo oli juuri
toisella majalla illallista valmistamassa. Toivottavasti terveiset menivät
perille. Nautiskeltiin jälleen keittoa ja uutuutena vastapuristettua
appelsiinimehua. Toinen tuttu ranskis oli juuri heräilemässä majalta ja
jatkamassa matkaa. Hänen loppumatka sujuikin hyvin ja eipä taidettu enää
tavatakaan, vaikka tuohon asti oltiin tultu aika samoja matkoja.
Aateltiin että vedetään Saint Jacquesissa tirsat johon olisi
noin ”tunnin” matka. Kesti todellisuudessa ”vähän” pidempään. Vesisateessa
tultiin tasaista rauhassa. Muistin jotenkin tämän pätkän ihan väärin ja matka
oli paljon pidempi. Giacomon toisen majan Belvederen auto ajoi ohi
ja tarjosi kyytiäkin läpällä, kohteliaasti torjuttiin kyyditys rankkasateesta
huolimatta. Vihdoin tupla rifugio tuli vastaan ja niiden pihalta alkoi lasku.
Lyhyt tiputus oli kivinen ja sateesta todella liukas. Jussin vauhti alamäessä
oli olosuhteistakin huolimatta hidas. Taisi mies vinkata, että menehän ohi
mutta eipä tässä mitään kiirettä ollut. Varmasti tulimme vain mäen alas ilman
havereita. Mitään tuossa kiirehtimällä ei olisi voittanut ja Jussi olisi
kuitenkin taas tullut kohta tuulispäänä takaa. Yhdessä parempi.
Kylässä oli pieni tupa, jossa päästiin syömään. Pimeä oli
tuonut jo väsymyksenkin. Ihan paha tilanne ei ollut mutta päätettiin
rankkasateen vuoksi jäädä silti nukkumaan. Päätöstä helpotti vielä se, että parin
tunnin päästä sade loppuisi. Nukuimme kylmässä huoneessa hieman märissä
kamoissa. Peittoja sai kasata päällekäin useita. Onneksi mieli painui
horrokseen osin buranan voimalla. Lonkkia särki, jalkateriä särki, koko kroppaa
särki. Unen jälkeen kun pääsin taas liikkeelle, kroppa tuntui jälleen hyvältä
ja matka jatkui nopean tankkauksen jälkeen.Muutaman tunnin uni tekee ihmeitä! Tuvassa oli vielä vaihtamassa
kamoja naisten kolmanneksi sijoittunut nainen, joka oli tullut samoja tahteja
Gressoneystä asti. Nähtiinpä jotain hieman hämmentävääkin sen lisäksi, että
vähän kateellisena katseltiin märissä varusteissa, kun Sveitsitär laittoi
huoltajan kera uutta kuivaa kamaa ylle. Samoja tahteja eteneviä juoksijoita
yhdisti huoltoporukan läsnäolo. Vitsailtiin Jussin kanssa, että olihan
meilläkin huoltajat, toisemme. Valintojen maailma.
Seuraavan mäen nousun katkaisi Grand Tournalinin maja, jossa
nautittiin aamuyöpala ja jatkettiin Col di Nanalle 2770m. Tähtitaivas ja
täysikuu valaisi otsalamppujen lisäksi matkaa. Harmittelin jo Jussille, ettei
hän näe isoja vuoria pilvien seasta. Takana kuitenkin hohti Monte Rosan luminen
massiivi. Helpon nousun jälkeen ja pienen laskun jälkeen tuli toinen pieni
harjanne ja sieltä näkyi vielä Monte Cervino aka Matterhorn, joten mitään ei jäänyt
näkemättä. Alkumatkasta keli oli niin hyvä, että Gran Paradisokin näytti
lumiset seinänsä. Huikeaa!
Lasku kohti seuraavaa life basea tuntui pitkältä. Helppo
lasku muuttui kiviseksi ja vähän liukkaaksi mutta tultiin silti nyt vähän
reippaammin alas. Laskun loppuosa on ”hauska” ja tämän muistinkin lasketellessamme
kohti Cretazia. Laakso viettää ylöspäin ja näyttää kokoajan, varsinkin
pimeässä, että on ihan kylillä jo mutta lasku sen kuin jatkuu ja jatkuu, kunnes
pisimmänkin pinnan omaava meinaa menettää hermon. Noh, vihdoin Valtournencen
kylä ja muutaman kulman jälkeen huoltoteltta tulivat näkyviin. Sairaan lämmin paikka
koneellisen puhalluksen myötä. Huoltorytmi oli muista life baseista tuttu, ei
mitään ihmeellistä. Safka, jalat ja pihalle.
Valtournence 241km +16228m 66:23h
Tauolla vietettiin aikaa n.40min ja lähdössä saatiin
paikallinen kylän mies hetkeksi saattelemaan. Lyhyt tiputus ja sitten
lähdettiin tunkkaamaan n.+800m Barmassen majalle. Energiajuomaa, geeliä ja
muutkaan suplementit ei saaneet pidettyä unta poissa ja jätkät horjahteli
nousussa puolelta toiselle. Majalle päästyä oli taas pakko vetää aamun tutut
tunnin tirsat. Jussi vaikutti välissä vähän virkeämmältä mutta kyllä se
kuorsaus kuului siitäkin punkasta. Majalta lähdettiin jälleen uuteen aamuun ja
nyt vuorossa olevalla pätkällä oli tosi epämääräistä rypytystä. Ei siis isoa
nousua vaan loivia polveilevia harjanteita. Saatiin toki tunkkailla ihan
kunnollakin välissä. Mulle sattui hieman hankalia pätkiä tähän väliin. Jussille
tuumailin, että tämä on soolokisa ja maali häämöttää nopeammin ilman minua.
Pysyttiin kuitenkin yhdessä. Pitkä villi osuus, jossa mentiin pitkään yli
2500m korkeudessa oli jälleen vuoden jälkeen hieno mennä, vaikka meno olikin vähän nihkeää.
Keskityin upottamaan vähän enemmän tavaraa suun kautta sisään ja osa nousuista
sujuikin sitten sen mukaan. Lento ei yleensä tosin kovin kauaa kestänyt.
Sveitsiläisen naisen ja ranskismiehen kanssa tultiin taas aika samoja vauhteja.
Pari bivaccoa oli matkan varrella. Niillä oli huoltopisteet ja lisäksi yksi maja.
Cuneyn majalla oltiin Jannen kanssa Aostan kierroksella yötäkin. Jälkimmäisen
Bivacco Clearmontin ja sveitsiläis-suomalaisen kahvihetken jälkeen noustiin
vielä Col Vessonazille 2788m. Siitä lähtikin tosi pitkä lasku kohti Oyancea.
Alku oli tosi jyrkkä mutta helppo hyvässä kelissä. Jannelta olin kuullut kauhutarinoita
edellisiltä vuosilta, kun rinne oli jäässä ja jätkät liukastelleet tosissaan. Nyt tiputusta tuli
nopeasti ja pian oltiin ns. paskalaaksossa. Pusikkoinen ja jonkin ihmeellisen
kivikkoisen tienpohjan ”kaunistama” laakso hölkkäiltiin rauhassa alas. -1500m
tiputus jatkui puuston suojassa vähän hienommalla polulla Oyancen isomman
laakson laitaa. Päivän lämpö nousi mitä alemmas tultiin. Dippaus joen uoman yli
ja lähdettiin taas nousemaan vaihteeksi. Huoltopisteelle tuli pieni mutka
vielä alaspäin. Tässä soittelin kotimaahan terveiset. Edellisestä puhelusta
olikin jo aikaa. Voimia ei tahdo välissä löytyä mihinkään ylimääräiseen. Eikä tämäkään kisa tuonut poikkeusta. Perustoiminnot ensin ja sitten extraa jos vielä kiinnostaa.
Huollossa nähtiin muutamat tutut juoksijat mutta ensimmäinen
mikä pisti silmiin oli lasagne! Huh, olin tullut tähän asti vain yhdellä
pasta-annoksella ja keitolla. Muuten oli uponnut lähinnä kaikenlaista snäksiä.
Samantien annos ja heti perään toinen lautasellinen. Jussin vielä evästäessä
nautiskelin italialaiseen tyyliin espresson. Kahviakin oli tullut
kohtuullisen vähän nautittua. Enemmän kofeiinin saanti oli ollut energiajuoma,
geeli ja tablettipohjaista. Aika vähänä senkin saanti oli ollut ja ehkä yön
väsymykset olisi voinut ainakin osaksi välttää vähän runsaammalla kofeiinin
saannilla. Ruoka piristi ihan älyttömästi. Se olikin tarpeen, kun vuorossa oli
reilu tonnin nousu Col Brisonille 2492m. Helteessä otettiin Jussin kanssa
sellainen sopiva rytmi. Fiilis oli, että aika hyvin meillä nousee mäki vielä
loppupuolellakin kisaa. Enemmän keskivauhtia rajoitti ”hitaus” tasaisilla ja
alamäissä. Taukoa ei tarvinnut pitää, vaikka yhtä yritin ehdottaakin. Juuri
silloin saatiin näkyviin edellä menevä tunkkaaja. Hyvin lyhyt breikki vedettiin
vähän ennen harjannetta huoltopisteellä ja heti collilla saatiin taas lisää
kokista. Harjanteelta alamäki näytti lyhyeltä, kun Ollomont näkyi laakson pohjalla. Optinen
harha. Polku vei meidät kauempaa idän kautta laakson pohjalle. Jussi piiskaili
meikäläistä hölkkään, ettei ihan laiskotteluksi mennyt. Joku treenaaja pisteli
kadehdittavaa vauhtia hokissaan ohi. Itellä oli täysi työ pysyä edes hieman
hölkkää muistuttavassa liikkeessä. Pikku koukku kylän läpi ja tiesiirtymä tuntuivat
turhilta. Huoltoteltta tuli kuitenkin vihdoin vastaan. Toistamiseen tuli törmättyä
älyttömään sääntöön, ruokailua ja huoltoa ei saanut tehdä samassa tilassa. Tästä
selvisin nyt vähemmällä avautumisella. Onneksi muilla life baseilla ei näitä
järjettömiä sääntöjä ollut.
Ollomont 285km +18930m 82:04h
Lähdetiin tunkkaamaan Ollomontista taas 40min tauon jälkeen. Alku
jyrkästä noususta meni hyvin pimenevässä illassa lampun valossa. Tavoite oli
vetää Champillonin majalle tonnin nousu ja nukkua siellä viimeinen unipätkä.
Mielessä oli pyörinyt 100h raja maalissa mutta se tuntui tuolla hetkellä täysin mahdottomalta. Kun
olimme nousseet joku +500m, alkoi jo vähän aikaa vaivannut yskä pahenemaan. Nenää
olin niistänyt jo vähän aikaa. Keuhkoista alkoi nousta tiivistä puuromaista
limaa. Viime vuonna Janne veti samanlaisilla oireilla PTL:ssä 3 päivää, joten
en ollut hirveän huolestunut maaliin pääsystä. Vauhdista sen sijaan olin. Vauhtia piti ottaa vähän poissa, ettei keuhkoihin
sattunut niin paljoa, eikä varsinkaan yskittänyt niin paljoa. Tämä ei lisännyt
uskoa 100h alituksesta. Päästiin majalle ihan kohtuudella kuitenkin. Vastaanotto
oli todella lämmin. Lämpimät poskisuudelmat vaihdoin tutun emännän kanssa. Tilasin
keittoa pöytään ja se hujahtikin hyvin leivän kera. Aika pian livahdettiin
nukkumaan kylmään huoneeseen. Pari peittoa päälle ja johan helpotti. Uni tuli
nopeasti. Heräsin n.40min päästä hirveään hikeen ja todella sairaaseen oloon. Pari
vuotta sitten PTL:ssä oli vähän vastaava olo, joten yritin hakea unta
uudelleen. Lepo on kuitenkin kaiken avain. Pyörin ehkä 15min sängyssä, eikä
tunnelma muuttunut tai uni tullut uudelleen. Jätin Jussin nukkumaan ja lompsin tupaan.
Kyselin muita kokeilemaan otsaani ja sain konsultaatiota tilaani. Kuumemittari
ei näyttänyt kuin 37. Lämpöä, normaalia tällaisessa kisassa? Ehkä, mutta olo
oli ihan paska. Otin aikalisän arpomiseen ja söin vähän ja join aamuyön kahvit.
Olo alkoi vähän parantua. Juttelin emännän ja Sveitsittären kanssa, joka oli
tankkailemassa kanssa. Tunti hujahti nopeasti ja Jussikin heräsi, vai
herätinköhän hänet? Muistikuvat alkavat vähän heikkenemään. Joka tapauksessa
olin todella lähellä heittää hanskat tiskiin, vaikka maaliin oli vain vähän
matkaa, maraton. Pystyisinkö tekemään jotain pysyvää harmia keholleni, jäisikö
tästä koko elämän kestävät arvet? Missä raja menee? Onneksi Jussi oli mukana ja uskaltauduin jatkamaan matkaa. Selitin tilanteen Jussille ja sovittiin, että tulen
ainakin vähän matkaa mukana ja teen ratkaisut sitten lennosta. Jussi veti vähän
vauhtia poissa, kun lähdettiin majalta nousemaan loppuosa Col Champillonin
2709m noususta. Yskin keuhkoja alkuun reilummin mutta ulkoilman myötä olo
parantui vähän lisää.
Kun käännyttiin alaspäin, meno tuntui jo aika normaalilta. Sama
kuin Jannella, alamäki hyvä ja ylämäki huono. Saatiin Sveitsiläisnainen jälleen
kiinni, kun hän vietti pimeää hetkeä ilman lamppua vuorenrinteellä. Tiputeltiin jälleen pitkään sivuun välilaaksoon. Reitti
teki tässä vaiheessa jälleen vähän ihmeellisen luupin. Huoltopiste tuli laakson
pohjalla vastaan ja meininki oli hieno. Syötiin itse tehtyä suklaakakkua. Ei
ollut vähään aikaan mikään maistunut niin hyvälle (jos ei lasagnea lasketa)!
Ihme luuppien jälkeen lähdettiin tarpomaan tasaista
hiekkatietä kohti St.Rhemyä. Joku olisi voinut juostakin tässä mutta otimme
aika rauhassa. Jussi ehkä vähän turhautui vauhtiimme. Itelläkään ei tasainen oikein maistunut ja väsy alkoi hiipimään puseroon. 40min unta ei oikein kantanut koko yötä.
Juteltiin hetki takaa tulleen juoksijan kanssa ja hilputeltiin juoksun
tapaistakin läpi yhden nukkuvan kylän. Toiveista huolimatta huoltoa ei näkynyt
ja jatkettiin viettävää alamäkeä kohti seuraavia valoja. Vaikka aamu oli vain
tunnin parin päässä, minun oli pakko vetää tirsat selvitäkseni eteenpäin. Jussi
vaikutti pirteämmältä. Breikin jälkeen söin vähän ja ihmettelin holtopisteen meininkiä. Vanha mies sääti jotain ihan omiansa. Kun lähdettiin tarpomaan tietä eteenpäin, vähän sekava espanjalainen
juoksija tuli samoja matkoja välissä auton puskuria sauvalla paukuttaen. Aamun
valjetessa aloin arpomaan mihin väliin noustaan. Viimeinen nousu. Olin
näkevinäni Malatran nousun joka välissä. Laakson toisella rinteellä näkyi vanha
PTL-reitti ja muutenkin paikat näytti tutuilta. Onneksi viitat oli koko matkan todella hyvät, eikä eksymisen mahdollisuuksia ollut.
Nousu sujui olosuhteisiin nähden todella hyvin. Espanjan
mies sinnitteli jonku kymmenen metrin päässä takana. Keuhkoja yskin välissä
pihalle ja nenä valu mutta muuten olo oli kohtuullisen ok. Ensin tultiin
tutulle maatalolle ja siitä vedettiin samalla höökillä ylös Frassatin majalle.
Tällä majalla oltiin Jannen kanssa jo ekana PTL-vuonna sen vielä ollessa
rakenteilla. Opiskelijat majoittivat meidät silloin ukkosella ja tarjosivat vielä
ruoat. Ensimmäiset turistit majalla. Muutenkin tuolla on tullut viihdyttyä
reissuilla. Olipahan yllätys, kun makuukamareiden ovesta tuli Oscar Perez meidän
vielä nauttiessa evästä. Pakkohan se oli käydä heittämässä vähän himmeetä läppää
staran kanssa. Saatiin vielä kunnon tsempit, kun lähdettiin jatkamaan matkaa.
Ovesta päästyä Jussi ihmetteli, että taisi olla joku sun tuttu. Aitoa ja
lämmintä meininkiä riitti eliitilläkin tavallisen tallaajan kannustamiseksi.
Nousu ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Hetki ja Malatra 2936m oli
silmien edessä. En edes muistanut kuinka jyrkkä collin ihan loppu oli. Nopeasti
se tuli kuitenkin vastaan. Fiilis oli upea. Tippa ei tullut linssiin mutta näin
jälkeenpäin on hankala kuvata tunnetta, kun on enää 330km vuoristoultrasta
viimeinen alamäki jäljellä. Malatrassa on jotain maagista.
Alamäkeen lompsoteltiin taas vähän reilummin.
Jalat tuntuivat olevan ihan kohtuulliset juoksuun. Meno parani vielä kun
pitkästä aikaa kattelin kelloa ja tajusin, ettei 100h aikarajaan edes tarvitse
puskea loppua. Tultiin silti kohtuu reippaasti. Oli jotenkin hienoa tiputella
sitä samaa polkua maaliin, mitä olin tullut toiseen suuntaan ensimmäisellä ihan
oikealla vuoristoreissulla 2011. Jussin kanssa olimme jo alkumatkasta sopineet,
että jos ollaan lopussa vielä yhdessä, niin vedetään bisset Bonatin majalla. Saatiin
tingattua vain yhden ilmaiseksi mutta se maistui sitäkin paremmalle! Eipä juuri
tehnyt mieli tankkailla sitä perusmättöä ja oluesta sai ihan tarpeeksi energiaa
viimeiseen reiluun kymppiin. Majalta lähdettäessä jalat tuntui pienen
alkoholirelaksoinnin vuoksi tosi hyviltä ja meno lennokkaalta. Olisi ehkä
kannattanut ottaa jo aiemmin? Ihmeellisesti kuitenkin pikkuvarpaan rakko alkoi
vaivata. Jouduin säätämään muutamaan otteeseen kenkää mutta sitten meni hermo
ja annoin asian olla. Ei sen enää ollut väliä. Oli fiilis, että voisi juosta
vaikka koko matkan maaliin. Jengiä tuli vastaan, nyt enemmän turisteja kuin
paikallisia. Oltiinhan TMB perusreitillä. Silti tutut bravo, bravi, forza,
complimenti –huudot kuuluivat edestä ja takaa. Tasainen osuus aina Bertonen
majalle asti tultiin vielä hyvää vauhtia mutta mitä lähemmäs maalia päästiin,
sitä huonompaan kuntoon Jussin jalat meni. Mies tuskaili, että 325km jalat ovat
ok mutta viimeistä vitosta ne eivät kestä. Lasku Bertonelta oli ihan sairaan
hidas. Meillä ei tosin ollut mitään kiirettä. Aikaa oli yllin kyllin alittaa
100h, eikä sijoituksilla ollut sen kummempaa väliä. Jos joku tulisi ohi, niin
ihan sama. Tai ennemminkin, toivottavasti jää juttelemaan ja tultaisiin
isommassa porukassa maaliin. Nautiskelin hitaasta laskusta ja auringon
paisteesta. Otin vähän kuvia, joita tuli tosi vähän muutenkin otettua, ja
fiilistelin omaa ensimmäisen PTL:n viimeistä laskua. Täysin samanlainen
tilanne, 330km jalat ok ja sitten viimeinen lasku ihan tuskaa.
Asvaltille tullessa Jussikin intoutui jälleen juoksuun. Kun
kirkko näkyi, alkoi matka olemaan jo lähes loppu. Maalialueella oli jonkin
verran porukkaa ja toki meitä kannustettiin mutta ei siinä ihan vastaavaan
tunnelmaan päässyt kuin ison vuoren toisella puolella. Fiilis oli toki hieno ja
olo helpottunut. Ei maaliin tulo kaikkien kesän vaikeuksien jälkeen mikään
itsestään selvyys ollut. Lämmittävä oli nähdä hotellin emäntäkin maalin
tuntumassa meitä kannustamassa. Aika nopeiden pousailujen jälkeen hiihdettiin
lähimmälle terassille nostamaan tuopit reissulle. Maksimiajasta jäi käyttämättä
lopulta 51h ja kärkeen jäätiin about 27h. Sijoitukset sen sijaan olivat hyvät
34-35/739. Ihmeen paljon starttaajista TOR:ssa tulee maaliin. Tänä vuonna
444/739. Ehkä pitkä maksimiaika on sen verran ”lempeä”. Mitään karsintaa kisaan ei kuitenkaan ole vaan pelkkä italialainen arvonta. Omasta suorituksesta taas jäi
jossiteltavaa ja vähän hampaankin koloon, mutta ei näin pitkiä kisoja vedetä kai
koskaan ihan optimaalisesti. Fiilikset olivat joka tapauksessa aidot koko kisan
ajan ja ne notkot ja huiput tuli koettua pään sisällä. Nämä tunnelmat on mulle se syy tehdä näitä. Jussista oli todella iso
apu, erityisesti viimeisen yö aikana. Vuoroin vedettiin toisiamme ja eiköhän
siitä hyötynyt kumpikin. Soolokisa mutta duona mentiin. Kannatti lähteä!
Grazie! Nyt on molemmat ~300km/+24000m spekseillä olevat kisat, eli maailman
kovimmat vuoristoultrat vedetty! Mitähän sitä sitten alkaisi tekemään?