maanantai 31. lokakuuta 2016

Transpyrenea - osa VII


...Jatkuu

Aamuyöllä kipusin pitkät tikkaat alas kerrossängystä pelkässä otsalampun valossa. Muut vaeltajat kuorsasivat vieläkin omissa sängyissään. Aamulla he eivät edes huomaisi, että yläsängylläkin oli joku käynyt pistäytymässä. Menin erilliseen tilaan syömään aamupalaa. Ensimmäistä kertaa leipä, voi ja marmeladi alkoivat oksettaa. Oli hankala saada syötyä mutta kova jätkä syö vaikka oksettaakin. Muuta ei voinut ajatella. Täytin vielä vesipullot ja toistin saman minkä jo seitsemänä aamuna aiemmin, lähdin juoksemaan viileään pimeyteen. Tai no oikeastaan kuutena aamuna, koska ensimmäisenä yönä ei nukuttu silmäystäkään. Olo oli silti reipas ja itseluottamus kunnossa. Juoksin hetken ja olin takaisin GR10-reitin risteyksessä, mistä olin poikennut vuoristomajalle. Lähdin laskemaan alas laaksoon kohti seuraavaa huoltopistettä. 900m tiputuksen jälkeen nuolet osoittivat pieneen taloon, jossa kävin leimaamassa ajanottosiruni. Olin neljäntenä. ÄE oli sinnitellyt edellisenä iltana huoltopisteelle asti. Joku nukkuikin sohvalla mutta en nähnyt kuka hän oli. Join kokista ja napostelin jotain pientä. En välittänyt muista vaan keskityin omaan kisaani ja tuntemusten tarkkailuun. Jutustelin hetken huoltopisteen avuliaan järjestäjän kanssa mutta jatkoin nopeasti matkaa. Aamun ensimmäinen nousu oli tuhannen vertikaalimetrin urakka. Alkuun homma sujui hyvin ja nautin tähtitaivaasta ja aamun kajosta, joka läheni vuorten välistä. Tankkasin suklaata ja irtokarkkeja. Ilmeisesti verensokerin heilahtelut aiheuttivat sen, että alkoi nukuttamaan todella paljon. Juuri sarastuksen hetki oli jostain syystä aina ollut juuri se hankalin kohta pysyä hereillä. Yö menee usein todella hyvin siihen saakka kunnes alkaa valkenemaan. Usein yritin tietoisesti syödä mahdollisimman vähän tuona aikana, ettei tilanne mennyt aivan mahdottomaksi.




Hoipertelin polulla ja yritin pysyä hereillä. Aloin laulamaan ja viheltämään ja pyrin keksimään muitakin keinoja pitää uni loitolla. Vedin lisää kofeiinia mutta mikään ei tuntunut auttavan. Vihdoin lähellä huippua annoin periksi ja päätin ottaa lyhyet elvyttävät unet. Makasin hetken ihaillen nousevaa aurinkoa ja tunsin olevani etuoikeutettu. Näky oli huikaiseva. Kertokoon video enemmän. Jouduin taas nieleskelemään kyyneleitä. 



Hetken horroksen jälkeen jatkoin harjanteelle. Joku satunnainen retkeilijä oli herännyt teltastaan auringonnousuun ja nautti samasta näystä. Morjenstin ja lähdin laskemaan jälleen pitkää alamäkeä. Elimistö heräsi samalla, kun hiki alkoi virrata juoksun vuoksi. Ennen kuin pääsin alas laaksoon, unipeikko jälleen kiristi otettaan. Silmissä hämärsi, vaikka päivä oli kirkas. Rojahdin polun viereen ja jalat jäivät osaksi polulle. Vajosin uneen. Säpsähdin hetken päästä siihen, kun kuulin ääniä ihan vierestä. Pariskunta ihmetteli muutaman metrin päässä tilannetta. Kampesin itseni ylös ja toivotin hyvät huomenet. Retkeilijät kyselivät vointiani ja oli jotenkin hölmöä yrittää selittää, että kaikki oli hyvin ja tiesin mitä olin tekemässä. Väsytti vain vähäsen.

Episodin jälkeen olin taas hieman virkeämpi ja juoksin viehättävän kylän läpi alas laaksoon, jossa oli toinen kylä. Etsin paikkaa mistä saisin aamupalan. Kahviloiden sijasta valitsin tavallisen kaupan. Ostin leipää ja Oranginaa. Mukaan lähti vielä jäätelöä ja kaksi jättiläissäkkiä irtokarkkia. Suklaa oli alkanut ällöttää ja karkki upposi sillä hetkellä parhaiten. Istuin kaupan edessä kivetyksellä piknikillä ja ajatuksen kääntyivät kotimaahan. Avasin puhelimen. Mesettelin tiiviin lenkkiporukkani kanssa ja oli todella voimaannuttavaa saada tukea ja kannustusta. Tuttu rempseä läppä lensi hetken ja olisi ollut mukava jäädä pidemmäksikin aikaa somettelemaan mutta polkua riitti.


600m ylös ja 800m alas meni isompia koomailematta. Alamäessä tosin tuli todella kuuma, koska aurinko paistoi ja päivä oli jo puolessa. Kyläkin oli vain 800m tasolla. Huoltopisteellä tapasin lähes yhtä väsyneitä järjestäjiä. Reilun viikon kestänyt kisa oli verottanut myös heitä. Sain kyllä palvelua. Nauroin ääneen, enää eivät juoksijat olleet ainoita zombieita, jotka vaeltelivat tyhjä katse silmissään. Väsymys oli ymmärrettävää. Olin noussut kisassa kolmanneksi. Ranskalainen, jota en ollut nähnyt henkilökohtaisesti ollenkaan, oli tipahtanut edeltäni. Hän oli Pyreneiltä kotoisin ja tunsi kuulemma jokaisen polun ja talon. Edessä olivat siis enää 1,5h päässä ÄE ja 3h päässä Ruotsin Steene.

Makasin hetken huoltopisteen lattialla sulatellen sitä samaa pastaa mitä olin syönyt jo kisan jokaisena päivänä ja joskus vielä useammankin kerran päivässä. Kun lähdin taas liikkeelle, tuntui päivä vieläkin helteisemmältä ja pasta painoi edelleen vatsassa. Edessä oli jyrkkä 1400m nousu. Onneksi polku sijaitsi osaksi puiden katveessa. Tunkkasin ja hiki valui noroina. Välissä oli pakko vetää happea. Mitä korkeammalle pääsin, sitä enemmän jouduin pitämään taukoa. En jaksanut ottaa reppua selästä ja makasin polun vieressä epämääräisessä asennossa aina hetken, kunnes havahduin jatkamaan matkaa. Välissä nukahdin sekunniksi vaikka sillä hetkellä ei varsinaisesti nukuttanutkaan. Puurajan jälkeen niityillä oli lehmiä ja samalla paljon paarmoja. Ne näykkäilivät jalkoja ja selkää kankaankin läpi. Hakkasin niitä sauvoilla pohkeistani ja yritin lyhentää taukoja. Polku ei tuntunut taittuvan ollenkaan vaan nousu jatkui loputtoman tuntuisesti.

Harjanne tuli vihdoin näkyviin ja siellä näkyi hissiasema. Laskettelurinteet eivät olleet varsinaisesti silmiä hivelevä näky mutta rinteitä oli hieman helpompi nousta niissä menevien hiekkateiden vuoksi. Otin helpotuksen ilolla vastaan. Harjanteella pidin lyhyen tauon nojaten tavarakonttiin ja söin suklaata. Oli hienoa päästä varjoon. Ympärillä oli paljon lehmän paskaa, mutten jaksanut välittää. Olin noususta sen verran väsynyt ja nestehukkakin vaivasi. Olin juonut vähän huonosti koko kuuman päivän. Vesipisteitäkään ei ollut ollut kovin montaa.

Myöhemmin sain kuulla, että Steene oli istunut hissiasemalla kaljalla ja nähnyt minun juoksevan ohitse. Harmi etten huomannut, sillä olut olisi tehnyt hyvää. Ylämäki oli tuntunut hankalalta mutta alamäkeen juoksu ei sujunut yhtään sen paremmin. Oli pakko kävellä pitkiä pätkiä. Aloin miettiä jo seuraavan yön nukkumispaikkaa. Kartalla oli muutamia vaihtoehtoja yöpaikoiksi mutta moni oli vähän ohi reitiltä ja yleensä reilusti alempana. Luotin siihen mennessä vallinneeseen hyvään tuuriin ja jatkoin polkua eteenpäin. Tiputin pienelle järvelle, mistä sain onneksi lisää vettä. Tunkkasin ylämäen, joka kulki reilusti alamäkeä paremmin. Tapasin muutamia kulkijoita ja juttelin kaikkien kanssa muutaman sanan. Sain joiltain vettä ja kaikilta ihmetystä meneillään olevasta urakasta.


Odottelin jo kartalla näkyvää isompaa järveä, joka oli polun varressa. Siellä olisi joku talo, missä ehkä voisin nukkua. Vuoristomaja se ei kuuleman mukaan ainakaan enää ollut mutta ainakin saisin katon pääni päälle. Selvisi, että tönö oli vain hylätty talo, jonka oli vallannut äänekäs nuorisojoukko. Jatkoin matkaa. Nousin vielä 300m kunnes lähdin laskemaan. Harjanne oli todella hieno jylhine ja kivikkoisine rinteineen mutta yritin pitää kiirettä, jotta ehtisin lähettyvillä olevaan kylään ennen pimeän tuloa. Könysin kivikoissa sen minkä pääsin. Muutamat vaeltajat pystyttivät jo telttoja samalla kun aurinko oli laskeutumassa. Laakso tuntui todella pitkältä mutta sain pidettyä kovempaa vauhtia kuin aikoihin. Juoksin reippaasti vaikka jalkoja särki. Olisi parempi ehtiä kylään mahdollisimman aikaisin, jotta olisi paremmat mahdollisuudet päästä sisälle nukkumaan.

Tulin ensin tielle ja tajusin siinä olevista kirjoituksista, että olin Tour de Francen klassikkonousu Tourmaleen asvalttipinnalla. Voitto tai kuolema –tyyliset iskulauseet antoivat lisävoimaa omaankin tekemiseen. Kaivoin lampun otsalleni, koska oli jo lähes pilkkopimeä. Juoksin tietä alas ja näin parkkipaikalla ÄE:n oloisen hahmon kömpivän isoon huoltoautoon ilmeisesti nukkumaan. Olin hieman kateellinen, joskin toiveikas lähellä olevan kylän vuoksi. Tien varrella oli ravintola ja majoitustakin. Tiedustelin toiveikkaana mutta sisätiloja ei ollut. Telttaa tai asuntovaunuakaan ei ollut. Juoksin tuulispäänä viimeiset 5 kilometriä Baregesiin ja samalla olin kartan mukaan 500km:n kohdalla. Iloitsin hetken rajapyykistä mutta samalla aloin skannata hotelleja. Kaikki näyttivät pimeiltä. Kävin rimpauttamassa potentiaalisen talon ovikelloa ja vanha mies tuli avaamaan. Ilmeni, että se ei ollutkaan hotelli. Muuta en juuri ymmärtänyt miehen ranskankielisistä sanoista. Pahoittelin ja jatkoin hortoilua kaupungilla. Kyselin kaikilta yöpaikkaa, jotka olivat vielä liikkeellä ja parista baaristakin kysyin apua. Yöpaikkaa ei vaan löytynyt. Haistatin ääneen kylälle, söin Ritterin ja jatkoin matkaa. Epätoivo ja vitutus toivat mystisesti lisää voimaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, että se on sinänsä sama mistä sen pienen voimanrippeen saa haalittua kasaan, jos se vaan auttaa eteenpäin. ÄE oli vienyt ajatukseni poissa pitkästä loppumatkasta ja ongelmista. Espanjalaista oli jo vähän ikävä. En enää saanut voimaa ärsytyksestä häntä kohtaan. Nyt motivaatiota olisi hankittava muilla keinoin.

Edessä oli pitkä pisto laakson perälle ja toista puolta takaisin. Kartalla meni myös tie oikaisten koko edestakaisen piston. Reitti oli järjettömän oloinen pistoineen mutta jatkoin silti sitä pitkin. Mietin mielessäni moniko ottaisi oikoreitin. Maalissa kävikin ilmi, että takana ilmeisestikin aika moni.

Veteni oli ollut taas pitkään loppu, enkä ollut tajunnut ottaa kylästä täydennystä. Valutin nestettä pulloon vähän epämääräisen oloisesta purosta. Tiputin vedenpuhdistustabletteja sekaan. Odottelin niiden vaikutusta ja hoipertelin eteenpäin. Alkoi taas väsyttämään todenteolla. Uni painoi silmiä kiinni, eikä polku meinannut riittää. Seuraavalle huoltopisteelle ei ollut enää pitkästi ja siellä ainakin saisin nukkua. En kuitenkaan enää pystynyt odottamaan. Olin aivan poikki. Mittarissa oli jo sille päivälle 74km ja 4500m nousua. En nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa katsomaan nukkumiseen sopivaa kohtaa maastosta. Hoipertelin hetken vielä hetken sinnitellen ja sitten oli jo pakko pysähtyä. Laitoin repusta kaikki vaatteet päälleni ja avasin makuupussin. Avaruuslakanan kiedoin jälleen kiepiksi ja söin hieman suklaata. Olin henkisesti ja fyysisesti riekaleina. Ajatus siitä, että olin varmaankin toisena kisassa, lämmitti mieltä. Muuta positiivista en juuri sillä hetkellä tuntenut. En iloinnut seikkailusta ja luonnon armoilla yöpymisestä. Olin liian väsynyt. Päätin nukkua siltikin vain pari tuntia ja jatkaa sitten matkaa seuraavaan tai sitä seuraavaan huoltopisteeseen nukkumaan lisää. Joka paikkaa särki mutta vaivuin silti horrokseen.


Jatkuu...



lauantai 29. lokakuuta 2016

Transpyrenea - Osa VI

...Jatkuu.

Heräsin jälleen aamuyöllä yhdessä ÄE:n kanssa. Ajatustakaan ei voinut antaa väsymykselle tai oikeastaan millekään muullekaan. Toiminta tuli selkärangasta. Noukin tavarani nopeasti kantoon ja menin tupaan keittämään aamukahvit. Normaaliin tapaan rasvasin jalat ja teippasin kohdat, missä oli rakkoja. Basibactin avulla onnistuin välttämään tulehdukset haavoissa ja rakoissa. Kevyen aamupalan jälkeen tuntui tutulta sujahtaa märkiin kenkiin ja lähteä tarpomaan yönselkään.

Espanjalainen ei jostain syystä enää ärsyttänytkään niin paljoa. Ensin oli pitkä 1600m lasku Fossin kylään, jonka jälkeen pitkä nousu Ranskan ja Espanjan rajalle. Ylempänä mentiin pitkään loivapiirteisiä kukkuloita ylös ja alas. Olin nyt vähän edellä ÄE:tä ja nautiskelin yksikseni hienosta päivästä ja upeista maisemista. Paksut pilvet nousivat ylös ja painuivat alas vuorotellen. Välissä näytti siltä, että juoksin maailman laidalla kun pilvimassa työntyi jyrkältä reunalta. Aloin ajatella jo seuraavaa huoltopistettä. Siellä odottaisi myös 50l varustelaukkuni. Se olisikin hyvä asia, sillä suklaavarastoni oli ehtynyt uhkaavasti. Enää olisi vain yksi alamäki. Se olisi kuitenkin noin 15 kilometriä pitkä ja jälleen olisi vertikaalilaskua 1600m. Jalkojani alkoi jälleen särkeä todella paljon. Pitkät alamäet tekivät jalkateristä pikkuhiljaa muusia.


Pääsin kuitenkin alas laaksoon ja kävelin pitkään tasaista tietä kohti huoltopistettä. Päivä oli lämmin ja alhaalla jopa tuskaisen kuuma. Hiki valui noroina ja päätin ottaa ensimmäisen suihkuni. Olin peseytynyt viimeksi noin 4 päivää sitten jääkylmässä purossa. Huollossa sain eteeni mikropastaa, jota oli tarjoiltu jo liiankin paljon aiemmin. Join pari litraa kokista ja napostelin kaikenlaista. Järjestäjien samat lidlin safkat alkoivat tökkiä jo pahasti. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Otin 6000kcal edestä suklaata ja irtokarkkia. Tankkasin pattereita GPS:ään ja lamppuun. Vaihdoin myös koko juoksuasun, kuten ensimmäiselläkin laukkuvisiitilläkin. Mietin paksumpien sadevarusteiden ottamistakin mutta öisinkin oli ollut aika lämmin, joten pidin hyväksi havaitun Inov8:n Ultrashell/pant –kombon. Painoa tällä yhdistelmässä oli vain 214 grammaa. Vaihdoin jalasta reikäiset 295 Roclitet vaimennetumpaan 280 versioon. Ehkä jalkojenkin särkeminen vähän vähenisi. Pari keskeyttänyttä naisjuoksijaa tulivat kyselemään tunnelmiani. Juteltiin siinä pitkään ensin, kunnes toinen kysyi missä kohtaan olin keskeyttänyt. Repesin nauramaan ja sain vaivoin vastattua, että kyllä tässä pitäisi vielä jatkaa matkaa. Ilmeisesti kisa tuntui niin brutaalilta, että kaikkia pidettiin lähtökohtaisesti keskeyttäneinä.

Näin ÄE:nkin ennen kuin jatkoin matkaa. Heitettiin läpsyt hyvässä hengessä. Suihku oli kilometrin verran reitiltä eteenpäin. Peseytyminen tuntui aivan mielettömän hyvältä. Harjasin hampaatkin ja tunsin itseni hetken ihmiseksi. Paahtavan auringon alla hiki alkoi helmeillä iholla välittömästi vaikka kävelin rauhassa. Pistäydyin hakemassa vielä Apteekista hiertymärasvaa, ennen kuin lähdin tunkkaamaan seuraavaa mäkeä. Päivän rytmitys oli selkeä. Ensin oli lyhyt ylämäki. Sitten 1600m alas ja sama ylös. Sitten taas 1600m alas ja sama ylös. Huollon jälkeen ylämäki tuntui kulkevan taas hienosti. Energia virtasi suonissa. Olisi pakko alkaa syömään enemmän, jotta jaksaisin paremmin, eikä notkoja tulisi.


Selkeän nousun jälkeen rymysin kivikkoa pimenevässä illassa. Mietin kuumeisesti minne yrittäisin nukkumaan. Seuraava huolto olisi aivan liian kaukana. En jaksaisi sinne asti. Lähempänä oli Ranskan alppikerhon vuoristomaja ja sen jälkeen olisi joku toinen epämääräisempi. Valitsin CAF:fin majan vaikka se olisi vajaan kilsan ohi reitiltä. Saapuessani refugelle, olivat isännät vielä hereillä. Vastaanotto oli vähän tyly mutta alppimiehet antoivat onneksi keittoa ja leipää. Sain jäädä nukkumaankin ja aamupalakin onnistuisi. Kaikki oli siis täydellisesti. Vittuilun kyllä kestin. Maksoin ja punnersin itseni pienen makuudormin neljäkerroksisen kerrossängyn ylimmälle pedille. Muissa kuorsasi tavallisia vaeltajia. Ylhäältä olisi aikamoinen kiikkuminen aamuyöllä alas ja mietin tippuisinko unenpöpperössä lattialle. Päivä oli ollut ajallisesti vähän lyhyempi mutta silti todella raskas. Olin ylittänyt jo puolenvälin, joka oli oikein mukavaa mutta vielä olisi pitkä matka jäljellä. 200-400km:n väli oli ollut henkisesti tosi raskas, koska matka jo painoi mutta sitä oli vielä musertavan paljon jäljellä. Nyt menin jo kotiinpäin ja se ajatus vähän helpotti. Huomenna olisi jälleen uusi ja mielenkiintoinen päivä. Nukahdin toiveikkaana.

Jatkuu...

torstai 27. lokakuuta 2016

Transpyrenea - Osa V

...Jatkuu.

Kello soi ja olin herätessä ihan kujalla. Kosteus oli tiivistynyt avaruuslakanakieppiin. Raotin varovasti pesäni seinää ja kylmä ilma huokui naamalle. Samassa vierestä iski mies pystyyn. Espanjalainen pyysi vielä tuntia unta mutta sanoin, että lähden nyt, jää vaan nukkumaan jos haluat. Parin minuutin kamasäädön jälkeen olin jo menossa. Tungin suklaata suuhun. Vettä en ollut tajunnut ottaa mukaan mutta onneksi kartassa oli retkeilymajan kuva aika lähellä ja oma listani huoltopaikoista näytti siellä olevan vesipisteen. Kävelin edelleen hieman sekavana pimeää tietä. Espanjalainen seurasi tiiviisti perässä. Olin edelleen huonolla tuulella.

Päätin jäädä istumaan parin kilsan päässä olevan majan pihaan niin pitkäksi aikaa, että seuraajani menettäisi malttinsa ja lähtisi. En jaksaisi tiputtaakaan häntä. Jäinkin juomaan vettä lähteelle majan läheisyyteen. Käskin ÄE:n mennä. Halusin olla yksin, eikä seura sopinut. Söin samalla lisää suklaata ja istuin pimeässä. Katsoin pimeyteen katoavaa valokeilaa. Vihdoin. Fiilis alkoi saman tien nousta. Tutkin karttaa ja pohdin päivän rakennetta. Missä voisin syödä ja mistä saisin nestettä. Oliko edessä isoja nousuja tai jotain muuta mukavaa. Huomasinkin jo alkumatkasta tulevan sellaisen kohdan missä pitäisi olla tarkkana. Reitillä oli variantti. Voisin taas tehdä valinnan ottaisinko suoremman reitin vai kiertäisinkö vähän pidemmän perusreitin. Nyt valinta oli jälleen selkeä. Lyhempi reitti olisi reilusti tasaisempikin.

Jatkoin lopulta matkaa. Sauvakävelin loivasti viettävää rinnettä nyt iloisena. Iloisena mutta väsyneenä. Polku ei tahtonut riittää ja hoipertelin unihiekkaa silmissä. Fiilistelin Steenen sanoja. Tämä olisi sitä todellista ultraamista. Tämän vuoksi olimme siellä. Jos kisa olisi helppo, olisimme jossain aivan muualla. Liike jatkui, vaikka en meinannut pysyä hereillä. Nautin siitä, että oli rankkaa ja väsyttää. Sinnittelin unta vastaan. Hoin kuin jotain uskonnollista mantraa, ”pystyn tähän, enkä aio luovuttaa”. Piristyin heti, kun näin tutun hahmon nukkumassa polun vieressä pusikossa. Yritin hiippailla mahdollisimman hiljaa etten herättäisi ÄE:tä. Kiihdytin heti vauhtia ja tunkkasin nyt pirteänä hiki virraten jyrkempää mäkeä.

Tullessani tielle juoksin alamäkeen reippaasti tuntien riemua samalla kun päivä valkeni. Olin jo aivan liian pitkällä, kun tajusin, että olin ottanut perusreitin. Juuri sen pidemmän ja enemmän nousua sisältävän reitin. Räjähdin nauramaan! Tietysti! Minä valitsen pisimmät variantit, en huoli huoltoa, teen seikkailun omalla tavallani. Jatkoin pienelle lammelle iloisena ja pirteänä. Tervehdin kymmeniä kalastajia, jotka olivat aamusyönnillä tekolammella. Aamupäivä jatkoi hyvillä ja pirteillä fiiliksillä. Aurinkokin alkoi paistamaan pitkästä aikaa ja jäin hetkeksi nauttimaan hienoista vuoristomaisemasta harjanteelle. Istuin suu täynnä suklaata mykistyneenä maisemista ja olin lähes pakahtua onnesta. Eilisen ja aamuisen henkisen notkon jälkeen olin aivan toisessa päässä tunneskaalaa.


Alamäessä vastaani tuli jälleen koko reitin vaeltava isorinkkainen matkailija. Hänen mukaansa edessä oli muutamia tyyppejä lähellä. Espanjalainen ja joitain muita. Hymyilin, enkä pitänyt kiirettä. Puolessa välissä alamäkeä tuli järjestäjän edustajakin vastaan. Hän lähti juoksemaan kanssani alamäkeä kohti seuraavaa huoltopistettä. Suunnittelin syöväni kaiken minkä vain saisin käsiini. Fiilikset olivat kaksijakoiset kun saavuin huoltoon. Siellä ei ollut mitään lämmintä ruokaa. Sinänsä herkullinen makkara ei enää oikein maistunut. Sitä olin jo saanut jokaisella huoltopisteellä. Samoin sitruunakakku alkoi jo pikku hiljaa tökkiä. Muistin Jannen sanat. ”kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa”. Eihän minua edes okseta, joten tavaraa vaan suuhun. Ilon aihe oli se, että ÄE oli pummannut. Hän oli mennyt lyhempää reittiä ja näin ollen oli jälleen edelläni. Enää ei tarvinnut miettiä, miksi hän ei halunnut jäädä yksin. Olin salaa tyytyväinen mutta häpesin vahingoniloani.

Jatkoin nyt hyvissä energioissa seuraavaa reilun tonnin nousua. Sain seuraa ultrakisoihin treenaavasta naisesta. Mentiin lähes koko parituntinen nousu yhdessä jutellen kisoista ja urakkani järjettömyydestä. Oli hienoa saada tuoretta ja pirteää seuraa. Pirteys tarttui. Tunsin suorastaan lentäväni ylös, vaikka päivä alkoi uhkaavasti näyttää todella kuumalta. Hyvästelin harjanteella uuden ystäväni ja tiputin seuraavaan laaksoon. Alamäessä jalkojeni rakkoihin vähän sattui mutta juoksin sen silti reippaasti. Alhaalla alkoi reippailujen vuoksi vähän jo väsyttämään. Jatkoin silti samalla vauhdilla seuraavan ison nousun ja laskun. Väsymys kasaantui ja oli jo iltapäivä. Soitin Jannelle ja kerroin parin päivän kuulumiset. Oli upea jutella jonkun kanssa joka tasan tietää miltä tuntuu. Ei tarvitse selitellä syvällisemmin tai kaunistella asioita.

Vaikka piristyin todella puhelinkeskustelusta ei alkuillan nousu tullutkaan enää niin helposti. Karttaan oli merkitty vuoristomaja heti 1300m nousun jälkeen. Sinnittelin. Aloin ajattelemaan ruokaa ja lämmintä sänkyä. Toivottavasti maja olisi hyvä ja siellä olisi tilaa. Aloin olla aivan poikki. Ylös päästyäni lähdin laskemaan kohti majaa. Matka näytti lyhyeltä mutta kokemus ei ihan vastannut sitä. Jokaisen mutkan jälkeen näkyi vain seuraavaan kumpareen taakse katoava polku. Tätä jatkui aivan liian pitkään ja epätoivo kasvoi. Lopulta karttaan piirretty lampi tuli näkyviin. Sen rannalla oli rakennus ja oletin sen olevan vuoristomaja. Juoksin nopeasti pihaan ja lähdin kiertämään taloa. Jokaisen ikkunan edessä olivat suojat. Mitä helvettiä, oliko maja kiinni!? Hakkasin suojia molemmin nyrkein. Ei vastausta. Kiersin rakennusta, eikä missään näkynyt ristin sielua. Epätoivo oli kasvanut jo valtavaksi tuskaksi. Minun olisi pakko päästä nukkumaan ja syömään. Tämä ei voi olla todellista!

Lopulta luovutin ja raahauduin takaisin reitille. Jatkoin hiljaa eteenpäin. Oli vielä juuri ja juuri valoisaa. Aloin jo henkisesti varautumaan yöpymiseen ulkona kun sivusilmällä näin kivessä refuge-sanan ja nuolen eteenpäin. Sydän pomppasi. Rakennus ei ollutkaan vuoristomaja, se oli vielä edessäpäin. Lähdin pinkomaan täysiä eteenpäin. Pian mutkan takaa ilmestyikin rakennus. Enää ei ollut epäilystäkään. Se oli vuoristomaja ja sen piha oli täynnä porukkaa. Kivi vierähti sydämeltä ja ryntäsin sisään. Anelin yöpaikkaa ja ruokaa. Muut olivat juuri lopettaneet syönnin mutta ruokaa olisi jäljellä vielä yllin kyllin. Olin onnellisempi kuin koskaan. Saisin syödä ja pääsisin vielä nukkumaankin. Kiitollisuutta oli vaikea sanoin kuvailla. Iloani ei pilannut edes se, että ÄE:n hahmo saapui pihaan samalla kun viimeistelin juhlaillallistani. Vaihdoimme muutaman viittomakielellä ryhditetyn sanan. Nyt ymmärsimme toisiamme ehkä vähän paremmin.


Tilasin aamupalan viiden tunnin päähän, maksoin ja painuin nukkumaan edelleen kiitollisuuden vallassa. Unta ei tarvinut odottaa. Olinhan ollut liikkeessä n. 19 tuntia.

Jatkuu...

maanantai 24. lokakuuta 2016

Transpyrenea - osa IV

...Jatkuu

4-5h unien jälkeen heräsin puhelimen herätykseen ja kömmin lämpimän peiton alta. Nappasin otsalampun valossa kaikki kamat kantoon ja hiippailin ruokasaliin. Oli vielä pimeää. Tuuli vinkui ja sade piiskasi vuoristomajan ikkunoita. Tungin silkkipussin ja kuivan tupakerraston minigrippeihin. Otin vielä märät juoksuvaatteet ja hytisten puin ne päälleni. Tarkistin, että kaikki muutkin tavarat olivat mukana. Tärkeimmät, eli karttapussi ja GPS olivat pysyvästi narulla repun viillekkeissä. Eli kunhan muistin repun, olisi navigointikin varmistettu. Söin tutun leipä/marmeladiaamiaisen, jonka huuhdoin mustalla kahvilla alas. Märät kengät ja sauvat odottivat eteisessä. Eteisessä odotti myös jo aiemmin tutuksi tullut espanjalaisnuorukainen. Hän viittoili, että pääsisikö mukaan. Viittoilin myöntymisen merkiksi. Ilmeisesti hän oli tullut vuoristomajalle vähän meidän jälkeen yöllä. Olisi kuitenkin paljon mukavampaa lähteä viimaan ja sateeseen yhdessä. Oletin hänen kaverinsa jo keskeyttäneen.


Sade piiskasi ja pimeys ympäröi pari ensimmäistä tuntia. Pidin reipasta vauhtia yllä, etten paleltuisi ja espanjalainen seurasi. Kun päivä valkeni, alkoi kyselytunti. Onko ruokaa, anna suklaata, anna karkkia, onko vielä pitkästi. Mietin hetken, että olenkohan joutunut eräoppaaksi. Kohteliaana miehenä tarjoilin omia niukkoja suklaa- ja irtokarkkivarantojani. Pientä suunnistuspummia tein laskussa ja kaveri seurasi sokkona perässä. Pidimme pienen suklaatauon, kun pääsimme laakson pohjalle. Katselin karttaa ja yritin selostaa missä olimme ja kuinka pitkä matka olisi seuraavaan huoltoon. En ensin ollut uskoa korviani, kun kaveri ehdotti oikoreittiä. Kieltämättä kartassa oli houkuttelevan näköinen perhoslenkki. Oikomalla siiven säästäisi useamman tunnin. Tungin suklaan suuhun ja lähdin mitään sanomatta tunkkaamaan oikeaa reittiä. Ärsytti. Onneksi sentää keli oli parantunut.

Kiristin tahtia enkä juuri katsonut taakse. Noin tunnin nousun jälkeen hiljensin hieman ja katsoin alaspäin. Luulin tiputtaneeni hänet mutta tuttu hahmo saavutti pikkuhiljaa ja jatkoin eteenpäin. Tiesin jo etukäteen, että osa porukasta käyttää varmasti epämääräisiä keinoja mutta sen näkeminen ei suoranaisesti ilahduta. Yritin kuitenkin karistaa negatiiviset ajatukset. Tein tätä kuitenkin vain itselleni. Ei muiden tekemisten pitäisi haitata.

Pian olimme espanjalaisen kanssa yhdessä. Polku tiputti ja nousi sitten taas uudelleen. Kysely ja pummaus jatkuivat. Aloin ärsyyntyä uudelleen. Jokaiselta isolta huoltopisteeltä lähdettäessä piti olla kiinteää ravintoa repussa 6000kcal ja 1000kcal vielä varalla Vararavinnon sai syödä vain hätätapauksessa. Aloin syödä salaa tätä omaa hätäreserviäni. Muuten en selviäisi. En voinut jakaa enää. Ihmettelin todella missä kaverin safkat olivat. Myöhemmin selvisi, että hän otti omalta huollolta vain niukasti ruokaa kantoon reppuunsa.

Tultiin seuraavaan huoltoon yhdessä pitkän ja jyrkän laskun jälkeen. Yritin esittää kuin kaikki olisi OK. Poikanen alkoi käydä todella hermoilleni. Ostin huollosta 20kpl twixiä, koska energiani olivat lähes loppuneet. Varastoni olivat ehtyneet ylimääräisen suun ruokkimisesta. Onneksi huollossa sain ensin keiton eteen ja sitten vielä ison lautasellisen herkullista pastaa. Alhaalla laaksossa oli lämmin ja fiilis alkoi nousta samaa vauhtia verensokerin kanssa. Annoin lyhyen haastattelun TV-ryhmällekin. Espanjalaisen ympärillä hääräsi hänen isä ja äiti tarjoillen ruokaa ja hieroen jalkoja. Päätin lähteä. Sain kuitenkin heti seuraa. Kävelimme tasaista asvalttitietä mahat täynnä. Jalkani olivat olleet jo monta päivää märät. Kengät alkoivat mystisesti hiertää. Lisäsin teippauksia ja hieroin jalkateriini ranskalaista ihmerasvaa NOK:ia. Ei auttanut. Säädin nauhoitusta. Ei auttanut. Oli pakko ottaa linkkari. Leikkasin lenkkariin jalkapöydän kohdalle ison reiän ja operaation jälkeen paine helpotti heti. Kaveri odotti kiltisti vieressä vaikka säädin pitkään.

Parin kilometrin tasaisen jälkeen lähdettiin nousemaan. Ruoka painoi vatsassa sen verran, että alkoi nukuttamaan. Eikä ihme, olimmehan olleet liikkeellä jo yli 9 tuntia. Edelleen minulla oli samanlainen fiilis kuin ennen huoltoa. Tämä jätkä syö minun energiaa. Nyt ei enää fyysisesti vaan henkisesti. Kiristin nousussa vauhtia ja yritin tiputtaa hänet. Onnistuin! Hiki lensi ja ruoasta saatu energia virtasi nyt suoraan lihaksiin. Uni karisi silmistä ja nautin matkasta jälleen. Nousun taituttua jatkoin reipasta vauhtia ja juoksin kovaa jyrkkään laaksoon, jossa sain täyttää vesipullot lähteestä. Vilkuttelin iloisena mummoille ja papparaisille lähtiessäni seuraavaan nousuun. Laaksot olivat reilusti alle tonnissa ja harjanteen lähelle kahta tonnia. Ei siis mitään kovin korkeata vuoristoa mutta mäet olivat pitkiä.

Olin nauttinut iltapäivästä ylhäisessä yksinäisyydessä. Passailin ylämäessä kuitenkin sillä seuraamuksella, että kohta sain taas seuraa. Olin ollut jo varma, että tiputin Ärsyttävän Espanjalaisen lopullisesti. Harjanteella olimme taas kuitenkin yhdessä. ÄE ehdotti taukoa majalla. En kuitenkaan aikonut jäädä tauolle ja sanoin, että jää vaan minä menen. Jatkoimme kuitenkin yhdessä suoraan. Hän ei suostunut eroamaan.


Seuraavassa alamäessä saimme ranskalaisen 6-päivänjuoksun erikoismiehen kiinni. Didier Sessegolo näytti ihan samalta kuin Portugalin Oliveira oli näyttänyt vain vuorokausi aiemmin. Hänen jalkansa olivat niin romuna, ettei alamäkeenkään ollut mitään mahdollisuutta juosta. Toivotin onnea ja voimia jäljellä olevaan todella pitkään laskuun ja lähdettiin ÄE:n kanssa jatkamaan juosten. Omiinkin jalkoihin oli kehittynyt jo hieman rakkoja. Pikkuvarpaiden sivut ja kantapäät oli pakko teipata uudelleen aina kun otti kengät poissa jaloista. Rakkoihin hieman sattui mutta olin avannut ne jo ja nyt odottelinkin niiden kuivumista ja paranemista. Ne ehtisivät hyvinkin parantua ennen kuin pääsisin perille. Rakkojen kanssa operointi oli jo sen verran tuttua aiemmista kisoista, ettei siinä mitään ihmeellistä ole.

Pitkän ja helpon laskun aikana alkoi hämärtää. Samalla jalkojani alkoi taas särkeä. Jokainen askel sattui. Juoksu ei enää maistunut. Kannustin ÄE:tä menemään, koska hänellä juoksu näytti maistuvan mutta yhdessä jatkettiin. Odoteltiin seuraavaa huoltoa. Siellä toivottavasti olisi lämmin yöpaikka ja hyvä ruoka. Aikaa kului vielä kolmisen tuntia kunnes vihdoin olimme n. puolenyön aikaan retkeilymajalla. Ruoka oltiin ensin tarjoilemassa ulos. Vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin, oli energiani niin vähissä, että pientä horkkaa alkoi kehittymään. Päästiin onneksi sisälle syömään. ÄE:n ympärillä kävi taas kova kuhina ja hänen äitinsä tarjoili ruokaa minullekin. Hänellä oli kolmea erilaista ruokalajia mukana. Tyydyin kuitenkin järjestäjän hyvää tarjoiluun. Kun olin saanut syötyä, aloin kysellä nukkumispaikkaa. ÄE:n äiti pyysi minua herättämään myös poikansa sitten kun lähtisin. Väsymyksestä huolimatta alkoi taas ärsyttämään. Minun piti suunnistaa, kantaa hänen ruokansa ja sitten vielä varmistaa, että hän heräisi. Mumisin jotain ja painuin järjestäjän perään kohti makuusijoja.

Paikka missä sai nukkua, ei sijainnutkaan siinä rakennuksessa. Minut ohjattiin n. 500m eteenpäin reittiä pitkin kohteeseen. Paikka näytti lähinnä heinäladolta tai ehkä karjasuojalta. Ilahduin suunnattomasti kun huomasin, että Ruotsin Steene oli juuri keräilemässä itseään ladon lattialta. Paikka oli kuulemma upea nukkua. Nauroin! Ohut makuupussi ja avaruuslakana vaan kiepiksi, lämpö pysyisi kyllä. Selitin seuralaisongelmani hänelle. Johan pyysi minua mukaan. Espanjalainen ei ollut vielä tullut latoon ja ehtisimme hyvin lähteä. Hän lupasi pitää minut hereillä koko yön ja päivällä sitten erottaisiin. Puntaroin hetken houkuttelevaa vaihtoehtoa mutta onneksi järki pelasi. En jaksaisi yötä ja olisi liian hidas juuri heränneelle ja tuoreelle miehelle. Toivotin hyvät jatkot ja Johan katosi yöhön. Itse kääriydyin kieppiin ladon lattialle heiteltyjen heinien päällä ja päätin ratkaista ongelmani heti seuraavana aamuna. Laitoin herätyksen vain kahden tunnin päähän, jotta Espanjalainen saisi vain niukasti unta. Mietin motiivejani. Olinko liian tyly toista kilpailijaa kohtaan? Solidaarisuus oli osa kilpailun luonnetta. Samalla tajusin ajatuksen täysin absurdiksi. En todellakaan voisi huolehtia kahdesta. Omien perustarpeiden ja liikkeen ylläpitämiseen meni kaikki voimat. Olin ollut huonolla tuulella lähes koko päivän ja nautinto oli kadoksissa. Ehdin miettiä myös koko homman järkevyyttä. Olisin ehkä ylihuomenna puolessa välissä. Takana oli jo 4,5 päivää. Näihin aatoksiin oli hyvä nukahtaa.


Jatkuu...

lauantai 22. lokakuuta 2016

Transpyrenea - osa III

...Jatkuu!

Olin ohittanut aamulla espanjalaisen parivaljakon vähän piristyttyäni rymyämisen seurauksena. Ilmeisesti kylällä nautitun brunssin aikana he olivat menneet ohi korttelin väärää reittiä. Ylämäessä näin heidän selät kauempana ja otin ne tavoitteeksi. Pian saavutinkin rauhallisesti nousevan parin. Vaikka samaa kieltä ei edelleenkään ollut ymmärsin, että he odottivat järjestäjien huoltopistettä. Järkytys oli suuri kun viitoin, että neljä tuntia vielä. Oli jotenkin outoa, etteivät jätkät oikein tienneet missä on seuraava huolto tai edes sitä, missä kohtaan reittiä tarkalleen oltiin. Mulla oli koko ajan kartta kädessä tai vyöllä. Lisäksi tarkastin GPS:stä reitin kahteen kertaan ennen risteystä ja muutama sata metriä sen jälkeen, etten vain pummaisi. Henkisiä koettelemuksia alkoi olla muutenkin jo ihan tarpeeksi. Samoihin aikoihin tuli vastaan myös ensimmäinen koko reitin vaeltava tyyppi. Juteltiin ison vaellusrinkan kanssa kulkevan Brittimiehen kanssa jonkin aikaa ja hän olikin vaeltanut GR10:n jo neljä kertaa. Normaali suunta oli juuri meidän reittiä vastaan. Hän todella ihmetteli miten aioimme selvitä yli kuukauden reitistä reilussa 16 päivässä.



Brunssin voima tuntui ylämäessä ja nousinkin sen aika hyvää vauhtia. Alamäkeen kääntyessäni alkoi jalkateriä ensimmäistä kertaa särkeä. Yritin juosta rinnettä mahdollisimman rennosti mutta jalat olivat kuin tulessa. Tiesin, että kivut tulevat jossain vaiheessa mutta että jo nyt! Matkaa oli kartan mukaan mennyt vasta 215km. Oma mittari näytti 234km. Tämä ero ei sentään tullut yllätyksenä. Alusta pitäen ilmoitettuihin lukuihin oli voinut laskea 10% extramatkaa. Järjestäjän GPS-jäljen analysointi oli osoittanut jo ennen kisaa, että siinä on vähän reittipisteitä. Se yleensä tarkoittaa, että todellinen matka olisi ilmoitettua pidempi. Niin se vain tuntuu näissä kisoissa olevan, joiden mitta ei perustu kuljettuun jälkeen vaan piirrettyyn tai muuten muokattuun dataan.

Tiputtelin alas huoltopisteelle minkä kipeillä jaloillani saatoin. välillä juosten ja välillä kävellen. Näin Portugalin Oliveiran heti huollossa. Hänen jalkateriin oltiin laittamassa todella massiivisia teippauksia. Etukäteen hänen piti juosta reitti 7-8 päivässä. Näytti siltä, että kova alkuvauhti ja isot mäet olivat lähes tuhonneet miehen jalat jo. Kävin kyselemässä järjestäjien kuulumiset ja sain tietää, etten nyt sentään ihan toisena ollut kisassa. Viidentenä kuitenkin Tilanne ei sinänsä juuri kiinnostanut. Olin niin poikki. Olin ollut jo yli 12 tuntia baanalla sinä päivänä, eikä vointi ollut vahvin. Mietin jo, että jäisin nukkumaan keskellä päivää. Huolto oli hyvässä majatalossa, jossa oli lämpimät ja pehmeät sängyt. Ruotsin Steenekin oli kuulemma kuorsaamassa sisällä. Hain myöhäisen lounaan ja jäin miettimään. Soitin kotiin saadakseni myötätuntoa ja vahvistusta ajatuksilleni. Vahva suositus oli jatkaa matkaa jos vain suinkin pystyin. Ensin ajattelin, etten pystyisi ja sanoin jo kaikille huollossa jääväni nukkumaan. Toisen ja kolmannen mietinnän jälkeen tajusin, ettei suunnitelmassa ollut mitään järkeä ja voisin ihan hyvin jatkaa, kunhan vain vähän ryhdistäytyisin. Lähdinkin kahvien jälkeen kohti seuraavaa nousua.

Sekoilin reitin kanssa ensin pienessä kylässä ja lopulta turhauduin pyörimiseen ja puskin isojen pensaikkojen läpi löytäen oikean polun. Polku nousi kohti sivulaaksoa, jonka seinä oli aivan mielettömän jyrkkä. Polku oli verrattain kapea ja jyrkkä rotko alkoi heti polun vierestä. Välissä hieman jopa huimasi. Aloin arpoa reittiä. Järjestäjän kartassa oli kaksi reittivaihtoehtoa. Toinen oli pitkä laakson perillä käyvä ja toinen todella jyrkän näköinen suoraan alas. Päättelin Variante Autoriseen tarkoittavan, että lyhyen ja jyrkän oikoreitin voisi hyvillä mielin ottaa, mutta ajattelin tarkistaa vielä tilanteen eteen ilmestyneeltä Oliveiralta. Hän hiippaili kuin pappa vahvasti topatuilla jaloillaan, askel kerrallaan etanan vauhtia. Oliveira puhui lähinnä Portugalia mutta sen ymmärsin, ettei hän voisi ottaa jyrkkää reittiä kipujen vuoksi ja oli pakotettu tekemään pitkä lenkki. Toivotin voimia ja käännyin oikoreitille. Oliveira oli ollut tämän jälkeen lähes vuorokauden ”hukassa”. Moni kyseli myöhemmin missä olin nähnyt hänet viimeksi. Mietin aika dramaattisiakin vaihtoehtoja hänen kohtalolleen, enkä ollut uskoa silmiä, kun näin hänet seuraavan kerran.

Tiputin luultua helpomman jyrkän laskun alas laaksoon ja menin suoraan tien yli polulle. Juoksin takaisin samaan suuntaan mistä olin tullut, nyt vaan paljon alempana ja toista puolta laaksoa. Yhtäkkiä parin kilometrin jälkeen näin ruotsalaiset huoltajat, jotka olivat reitillä tien vieressä. Kyselivät, että miksi tulen polkua, kun olisin saanut juosta suoraan tietäkin pitkin. Tuumailin, että ehkä olisin tiennytkin jos olisin ollut briefingissä ennen kisaa. Ja olisi ollut myös kiva, jos edellisessä huollossa joku olisi viitsinyt muistuttaa. Sain heiltä vähän geeliä ja jutusteltiin muutenkin hetki. Ruotsalaisia oli mukava nähdä. He olivat jo hoitaneet meidän varustetarkastukset ennen kisaa ja muutenkin olleet erittäin avuliaita. 


Kun olin jatkanut hieman seuraavaa nousua, tein epähuomiossa pienen suunnistuspummin. Olin juuri palaamassa oikealle reitille ja Steene tuli vastaan samaa pummia tehden. Oli hienoa nähdä ystävä, vaikka pienet reitinhaut ärsyttikin. Yhdessä on kivampi pummata. Tunkattiin reipasta vauhtia ylämäkeä hien virratessa noroina nyt oikealla reitillä ja heitettiin läppää. Sain todella paljon energiaa hänen läsnäolostaan. Yhteinen sävel löytyi heti. Molempia painoi väsy mutta ilo sävytti menoa. Jalkoihinkaan ei enää sattunut. Välissä keskustelu oli puuskutusten lomassa kevyttä ja välissä syvällistä. Ympäröivät vuoret vahvistivat sanomaa. Tämä oli sitä miksi tätä tehdään. Tunteet, kokemus, seikkailu, solidaarisuus!

Alamäessä jäin yksin mutta seuraavassa ylämäessä näin taas tutun hahmon edessä. Olin todella väsynyt ja yritin puskea eteenpäin kohti vuoristomajaa ja mahdollista pehmeää petiä. Edellisessä pikkukylässä olin jo toivonut löytäväni yöpaikan mutta se oli ollut tyhjä arpa. Alkoi taas satamaan. En jaksanut pukea sadehousuja jalkaan. Yritin puskea kovempaa vauhtia eteenpäin etten paleltuisi. Sain Steenen kiinni mutta ruotsalainen tipahti heti peesistä. Ilta pimeni ja viileni entisestään. Kengän kokoisia sammakoita alkoi näkyä polulla ja oli hetkittäin todella vaikeaa olla astumatta niiden päälle. Matka majalle oli jälleen pidempi mitä luulin ja oli pakko juosta kovaa, etten paleltuisi sateessa.

Tihkusadepilvessä löysin vain koiran haukun avulla vuoristomajan. Usvassa ei nähnyt montaa metriä eteenpäin kerrallaan. Onneksi pääsin sisälle lämpimään. Yöpaikan toive loisti silmissä. Anoin emännältä ruokaa ja petiä. Olin taas myöhässä normaaliin standardiin. Palvelu oli kuitenkin huikea. Sain kolme ruokalajia ja täydellisen sängyn. Steenekin saapui syönnille. Jaoimme illallisen ja juttelimme pitkään henkeviä. Eron hetki oli raskas. Jäin nukkumaan mutta naapuri tuumasi, että tämä on ehkä hänen elämänsä huonoin päätös. Hän silti jatkaisi läpi yön sateessa ja viimassa. Raasun näköinen rätti lähti ovesta pimeään yöhön, kun itse sujahdin lämpimään punkkaan nauttimaan kolmatta unijaksoa. Matkaa oli takana kartan mukaan 255km. Enää siis kaksi kertaa sama matka ja vielä satanen päälle. En kuitenkaan miettinyt mitään, vaan nautin hetkestä, lämpimästä sängystä ja täydestä vatsasta.

Jatkuu...

tiistai 18. lokakuuta 2016

Transpyrenea, pitkä ja loputtoman tuntuinen taivallus, osa II

...Jatkuu! Otsikko piti muuttaa valheellisen information vuoksi.

Löysin oman rytmini lähellä pitkän nousun loppua. Tajusin, että hankalasta ja kuumasta päivästä huolimatta olin nopea verrattuna muihin. Kilpailijoita tuli selkä edellä vastaan. Negatiivisiakin ajatuksia pyrki mieleen. Yritin blokata ne ja hain positiivista henkeä muiden ohittamisesta. Lisäksi mietin Jannen kanssa tehtyjä reissuja. Ne tuhannet vuorikilometrit alkoivat lopulta vahvistaa luottoa omaan tekemiseen. Ennen nousun loppua alkoi ensin satamaan ja sitten ukkostamaan. Salamat iskivät korkealla harjanteella. Olo tuntui vaihteeksi erittäin voimakkaalta ja puskin ylöspäin askel kerrallaan. Ukkosesta sain vain lisää voimaa, enkä pelännyt. Normaalisti harjanteilla ei paljon ukkosella kannata keikkua. Nyt nautin tilanteesta. Kun katsoin ylös, näin lisää porukkaa. Laskin päässäni, että vain yksi henkilö on niin kaukana, etten nähnyt häntä. Kisan kakkoseen oli alle tunnin ero. Tämän ymmärtäminen buustasi vielä lisää itsetuntoa. Mä niin hoidan tän! Tää on mun juttu! Tätä mä teen!



Sain vielä pari tunkkaajaa kiinni ennen harjannetta. Kun nousu tasaantui, alkoi paha kivikko. Suunnistin epämääräisessä lohkareikkomaisemassa ja huutelin muut reitille. Lähes jokainen haki omaa linjaa, kun katsoin taakse. Fiilis oli korkealla ja ukkonenkin oli väistynyt. Kamat olivat sateen jäljiltä märkinä. Kengät erityisesti. Jalkaterät oli kuitenkin vielä kohtuullisessa kunnossa, eikä rakkoja ollut. Saavuin melko pian vuoristomajalle. Aurinko oli juuri laskeutumassa vuorten taakse. Majalla oli onneksi etukäteen tehty varaus yöksi. Vaikka olo oli aika tuore, päätin silti syödä ja nukkua hyvin. Ehkä kengätkin vähän kuivuisivat? Pääsinkin suoraan ruokapöytään. Tankkasin hullun lailla ruokaa samalla, kun muut turistit kyselivät kisasta. Aloin nuokkua raskaan ruoan painuessa vatsan pohjalle. Sinnittelin aikani mutta sitten oli ihan pakko lähteä nukkumaan. Etiketin vastaisesti sain jälkiruoan ennen muita ja painuin raikuvien aplodien saattelemana nukkumaan.
Absurdia!


  
Heräsin yhden jälkeen yöllä ja hotkaisin majan isännän kohteliaasti jättämän aamupalan ennen kuin sujahdin vielä märkiin kenkiin. Iskin itseni ulos täysikuun ja miljardien tähtien alle. Taivalla ei näkynyt enää yhtään pilveä. Juoksentelin otsalampun valossa märkää nurmikkoa pitkin jyrkälle harjanteelle. Missään ei näkynyt merkkejä muista ihmisistä. Tekninen ja ilmava harjannejakso jatkui pitkään. Pilvimassat olivat vajonneet alhaalle laaksoihin ja ne täyttivät harjanteen molemmat puolet. Ympärillä näkyi yksittäisiä vuorten huippuja. Hiki virtasi otsalla ja endorfiinit suonissa rymytessäni eteenpäin. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan. Kyyneleet alkoivat tipahdella märkään maahan. Tunnelma oli todella mystinen. Lähdin lopulta laskemaan upeaa nurmikkopolkua kohti laakson pilvimassaa. Juoksin minkä jaloista pääsin ja itkin onnesta. Syöksyin pilvien sekaan.


Pian en nähnyt paria metriä kauemmas. Meno hidastui. Juoksin edelleen alaspäin ja välissä pitkään tasaistakin. Säikähtelin isoja lehmälaumoja, jotka tulivat ihan yhtäkkiä sumun keskeltä ja oli vähällä, etten törmännyt muutamaan. Loputtomalta tuntuvan sumun seasta alkoi kuulua muutakin ääntä. Sain edellä menevän kiinni. Yön aikana oli osa kisaajista mennyt ohitseni. Jokaisella oli se oma lepo- ja nukkumisrytmi. Toiset uneni taisi kestää jotain 4 tuntia. Saavuimme yhdessä Espanjalaisen juoksijan kanssa vielä pimeässä aamussa seuraavalle huoltopisteelle. Herätettiin järjestäjän edustaja torkkumasta autosta. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, kuten ei espanjaakaan. Järkytys oli suuri kun luulimme elekielestä, ettei mitään sisätilaa eikä oikein syötävääkään ollut tarjolla. Olin todella odottanut toista aamiaista. Olinhan juossut jo nelisen tuntia. Kiroiltiin sen verran, että järkkärikin lopulta heräsi kunnolla ja tajusi mistä on kysymys. Hän ohjasi meidät pieneen mökkiin. Maaginen aamu jatkui. Tuvassa oli kolme muuta juoksijaa ja pöytä notkui syötävää. Aloin heti ahmia muilta huoltopisteiltä tuttuja ruokia. Espanjalainen hoidatti isoja repun tekemiä hiertymiä selässä. Sisilialaisjuoksija taas yhtä pahan näköisiä rakkoja jaloissaan. Molemmat hymyilivät, vaikka lääkintämies näytti todella vakavalta ja vammat kivuliailta. Kokenut saksalaisnainen nauroi hysteerisesti suu täynnä pullaa. Enää reilu 700km. Kaikki on ihan romuna ja ei olla kuin juuri aloitettu reissu! Nauroin itsekin. Samalla mietin, että onneksi minulla on kaikki hyvin, eikä korvienvälikään enää rassaa. Olin käynyt juuri tuon saman henkisen kamppailun edellisenä iltapäivänä Jannen keskeytettyä. Tilanne vähän rauhoittui ja juteltiin niitä näitä. Teki mieli istua pidempäänkin aamupalalla mutta kaksi espanjalaista tekivät jo lähtöä. Liityin seuraan.



Päivä valkeni norsun harmaana. Mietin kovasti, että kauanko tässä on oikein tullut oltua jo reissussa. Kisa alkoi menemään mössöksi, eikä lähimuistissa ollut kunnon jälkeä ajasta ennen kilpailua. Kolmas vuorokausi täyttyisi puolilta päivin. Olin nukkunut n.9 tuntia ja niukka unimäärä alkoi selvästi näkyä matkanteossa. Tiputeltiin liukkaita pusikkopolkuja kostean pilven sisässä alas samalla kompuroiden. Reilun tunnin jälkeen jätkät yhtäkkiä pysähtyivät ja esittelivät kädestä pitäen itsensä puoliksi vielä vauhdissa. Yhteistä kieltä ei ollut mutta meininki oli lämmin. Nautin menosta vaikka joka paikka oli märkä, eikä jalka meinannut pitää sammaleisilla kivillä. Kompuroinnin lisäksi alkoi väsyttämään. Pusikkoinen polku jatkui pitkän alamäen jälkeen vaihteeksi nousuun. Aloin nuokkua ylöspäin mentäessä. Yritin tsempata. En silti jaksanut roikkua espanjalaisten perässä. Jäin nukkumaan aina minuutiksi märkään maahan ja jatkoin nousua hitaasti hoippuen, kun kylmä hiipi luihin ja ytimiin. Liike lämmitti mukavasti ja taas alkoi unettamaan. Nappailin kofeiinia. Ei vaikutusta. Vasta kun polku oheni niin, ettei sitä enää näkynyt ja maasto muuttui upottavaksi suoksi, alkoi unihiekkakin vihdoin karista. Hain reittiä välissä epätoivon vallassa. Polkua ei juuri näkynyt, vain kevyitä painaumia pusikossa. Seurasin GPS-jälkeä niin hyvin kuin pystyin. Peitteisessä notkossa jälki oli jotain sinnepäin, eikä mistään muustakaan saanut apua suunnistukseen. Rymistelin polvia myöten kahlaten märkien pusikoiden läpi suoraan olettamaani oikeaan suuntaan. Mäki jyrkkeni, polku pysyi näkymättömissä. Revin itseäni jyrkkenevässä rinteessä saniaisista ja muista kasveista ylöspäin. Adrenaliini virtasi ja todellakin heräsin. Alkoi vituttamaan. Sekoilin rinteessä roikkuen ties mistä karahkoista ja hain reittiä. Olin jo vähällä hajota, kunnes nousu taittui ja kunnon polku löytyi. Ainoa ajatus oli, ettei olisi kenelläkään helppoa tässä kohtaa. Itse aion ottaa kaikki haasteet vastaan ja hoitaa ne poissa tieltä. En aikonut keskeyttää mutta mietin moniko olisi jo keskeyttänyt? Tämän kohdan jälkeen ei varmasti monikaan enää jatkaisi. Ainakin isoreppuiset aurinkopaneelityypit karsiutuisivat.


Ylhäällä tuli kylmä. Sade piiskasi ja joka paikka oli märkä. Oli ollut jo pitkään. Venkslasin lisää vaatetta päälle. Polku alkoi poimutella laitumia pitkin loivapiirteisiä kukkuloita. Ei edelleenkään sitä kauneinta vuoristoa mutta paskalla kelillä sen ei ollut niin väliäkään. Odottelin jo seuraavaa kylää, jossa ehkä saisin jotain oikeaa ruokaa. Repussa oleva suklaa ei enää houkutellut. Kun pitkän laskun jälkeen lopulta saavuin kylään, kiersin epäuskoisena pari kertaa ainoa korttelin ympäri. Täällä piti olla ravintola, SEN PITI OLLA TÄÄLLÄ JOSSAIN! Noh, ei ollut enää. Näin onneksi yhden juoksijan matkailuhuoltoautoineen. Juoksin kysymään häneltä asiasta. Belgialaisjuoksija oli jättämässä kisaa kesken. Ei ollut kuulemma enää kivaa. Matka olisi liian pitkä. Hän sanoi myös, että vain Spartathlon-voittaja Joao Oliveira oli mennyt ohi. Olet kakkosena. En ensin ymmärtänyt. Sitten en enää välittänyt. Vitutti vain, kun en saanut ruokaa ja seuraavaan huoltoon olisi noin 4 tunnin matka. Epätoivo ilmeisesti näkyi silmistäni. Belgialaisen, joka osoittautui PTL:ssä viime vuonna nopeimman tiimin juoksijaksi, äiti tarjosi ensin kaksi muhevaa leipää paksun juustosiivun kanssa. Ja perään hän kantoi lämmintä keittoa ja vielä kokistakin. Tungin kaiken hetkessä kurkusta alas. Yritin kohteliaisuuden vuoksi sopertaa jotain mutta en tiedä saiko muminastani mitään selvää. Olin kiitollinen. Kiitollinen kaikesta siitä avusta ja elämästä yleensäkin. Tunteet ottivat jälleen vallan. Mietin hetken keskeytystäkin istuessani puun alla sateen suojassa. Voisinko keskeyttää, vaikka minulle oli juuri tarjottu ruokaa, jotta jaksaisin jatkaa? Miksi keskeyttäisin? Siksi, koska enää ei ollutkaan kivaa? Se oli kyllä jo etukäteen tiedossa, ettei kaikki olisi ruusuilla tanssimista. Siksikö, että sataa ja on muutenkin kurjaa? Hei kamoon, jätkä on vuoristossa! Vuorilla voi joskus sataa.

Kiitin ja lähdin taivaltamaan kohti seuraavaa lähes tuhannen nousumetrin pitkää nousua.

Jatkuu...

perjantai 14. lokakuuta 2016

Transpyrenea, pitkä ja loputon taivallus - osa I






Huh, jotenkin tosi hankala aloittaa kirjoittamaan mitään tästä jättiläisestä. Jättiläisestä, joka välissä näyttäytyi hirviömäisenä loputtomana taivalluksena, kuin Stephen Kingin Pitkä Marssi ja välissä taas autuaan nautinnollisena seikkailuna. Nyt on mennyt jo yli kaksi kuukautta maaliin saapumisesta mutta siltikään mieli ei ole palannut täysin takaisin. Kehossa on vieläkin palautumisprosessi kesken. Raajat tuntuvat vierailta ja varpaat ovat edelleen tunnottomat vasemmassa jalassa. Palautuminen tulee kestämään pitkään. Tuskin koskaan olen enää täysin sama ihminen kuin startissa. Pitkät kisat muuttavat ihmistä. Tämä erityisesti.

Kilpailu juostiin siis Välimeren tuntumasta Pyreneiden vuorijonon halki aina Atlantin rannalle. Yhteensä mittarini näytti maalissa 923km ja 49300m vertikaalinousua.



Ennen kisaa kaikki oli hyvin epävarmaa. Oma kunto oli vähän arvoitus. Lisäksi vasemmassa jalkaterässä oli pieniä kipuja. Järjestäjän tiedotus oli suorastaan surkeaa ja reissasin paikan päälle aika viime tipassa. Nähtiin Jannen kanssa lentokentällä ja siitä matkattiin Le Perthusiin, joka vaikutti hyvin epämääräiseltä paikalta. Siellä näkyi lähinnä rekkamiehiä, iloisia naisia ja huumediilerien näköisiä äijiä notkumassa kauppojen kulmilla. No oli siellä muutama juoksijakin. Majoittauduttiin kylän toiseen hotelliin, joka oli linjassa kaiken kadulla näkemämme kanssa. Kisan startti olisi kävelymatkan päässä Bellegarden vanhassa linnoituksessa, jossa oli kova kuhina. Suurin osa juoksijoista majoittui viimeiseksi yöksi ennen kisaa telttoihin linnoituksen pihaan. Pelipaikoilla oli hirveä säätö kamojen ja aikataulujen kanssa. Aiemmin saman järjestäjän kisoissa juossut Ruotsin Johan Steene vähän rauhoitteli ja neuvoi ottamaan ihan iisisti. We are in France! Järjestelypuolelle oli rekrytoitu kymmenkunta vapaaehtoista ruotsalaista, mikä helpotti elämää koko kisan aikana valtavasti. Edellisillan ja kisa-aamun säätöjen jälkeen pääsimme lopulta matkaan ja stressi helpotti heti.

Ensimmäiset päivät olivat tosi kuumia. Järjestäjä varoitteli jopa yli 40 asteen lämpötiloissa. Otettiin tiimikaveri Jannen kanssa rennosti ja pyrittiin tankkaamaan hyvin. Hiki valui noroina ja aiheutti jo alussa hiertymiä isoon kainaloon. Onneksi rasvaa riitti. Reitin ja oman olon seuraamisesta muodostui seuraaviksi viikoiksi prioriteetti. Osa kärkiryhmästä teki jo heti alussa ison pummin. Eli suoraan punavalkoisten GR10 vaellusreittimerkintöjen varaan ei voinut suunnistusta laittaa. Jokainen risteys oli pakko tuplavarmistaa. Etukäteen jaettu gps-jälki oli suurilta osin hyvä mutta ei sekään aukoton ollut. Olimmehan Ranskassa. Lisäksi vuorten heijastukset ja muuta katvealueet haittaa aina vähän signaalia.


Maasto oli kivinen ja pusikkoinenkin, kun mentiin vielä matalalla. Vettä oli juuri sopivasti saatavissa. Sen sijaan alueen muut palvelut osoittautuivat vieläkin huonommiksi mitä olimme pelänneet. Ongelma seurasi oikeastaan koko kisan ajan. Alunperin ulkopuolinen huolto piti olla kielletty. Järjestäjä kuitenkin salli tämän lopulta ja informoi siitä ennen kisaa hyvissä ajoin. Ehkä hyvä niin, koska joka tapauksessa jengi olisi huoltanut. Meidän seikkailu kuitenkin tapahtui ilman omaa huoltoporukkaa. Niin me ollaan hoidettu muutkin pitkät reissut. Isolla osalla juoksijoista oli huoltoautot ja kunnon crew mukana. Tämä oli tietysti sallittua ja jokainen seikkailee omalla tavallaan.



Olimme varanneet kunnianhimoisesti ensimmäiset 6 nukkumajaksoa etukäteen vuoristomajoista tai gite d'etapeista. Ensimmäinen yö mentiin kuitenkin samoilla silmillä. Moni vetäytyi unille jo silloin. Unirytmin ja kunnon nukkumapaikkojen löytäminen, joissa saisi rauhallista levollista unta, osoittautui myös todella hankalaksi. Ensimmäisten päivien helle vei voimia sen verran, ettei ihan ehditty ensimmäiseen varattuun yöpaikkaan. Saatiin kuitenkin buukattua pedit vuoristomajalta, jonne saavuttiin väsyneinä iltapäivällä. Käytiin peseytymässä jääkylmässä vuoristopurossa ja vedettiin 2,5h unta ennen illallista. Yhteisruoan jälkeen torkuttiin vielä toiset 2,5h ja sujahdettiin yöhön jo puoliltaöin. Muitakin juoksijoita tipahteli majan kovalle lattialle lepäämään epämääräisiin asentoihin meidän vielä syödessä hieman "aamupalaa". Tämä näky varmisti sen, että nukkumisfasiliteetteihin kannatti panostaa jos vain suinkin pystyi. Ilmaiseksikin oli mahdollista nukkua joissain huoltopisteissä mutta kovin hankalalta se näytti. Hieman kävi jopa porukoita sääliksi kevyttä aamiaista ahtaessa suuhun.




Yö ja päivä meni pusikko-kivikoissa. Mäkiä oli mutta myös loputtomia tasaisia osuuksia. Tultiin välissä reipastakin tahtia. Ylämäet normitunkkaamista ja alamäet juosten. Repussa oli täysi 2l vesireservi päällä 7kg painoa, joten tasaisilla pyrittiin etenemään hyvää juoksu-kävelyä. Alussa enemmän juoksua ja lopussa juoksun osuus aina tippuu univajeen, energiavajeen ja jalkojen kunnon vuoksi. Lähes 150km piti edetä, että ensimmäiset kunnon vuoret alkoivat siintämään horisontissa. Siihen asti mentiin vaihtelevaa maastoa jota voisi kuvailla kukkuloiksi. Jannella alkoi ongelmat pitkien tasaisten osuuksien vuoksi. Paljon ei puhuttu mutta aavistelin pahinta. Tiputeltiin pitkä laakso ensimmäiseen drop bag paikkaan ensimmäisten isompien töppyröiden jälkeen. Syötiin ja säädettiin kamoja. Janne meni hierontaan tavoitteena saada ongelmat kuriin. Itse tankkasin pattereita, vaihdoin paitaa ja Inov-8:n x-talonit sai luvan vaihtua vähän vaimennetumpaan kenkään. 170km oli ihan tarpeeksi niillä. Laitoin jalkaan Roclite 295:sen, luottokengän. Kun Janne palasi hoidosta en ensin huomannut mitään. Pian kuitenkin tajusin, ettei kaikki ollut hyvin. Hetki oli herkkä. Paljon ei edelleenkään sanottu. Ei tarvinut. Tungin Jannelta saamiani tavaroita 16l reppuun ja 50l drop bagiini tunnekuohun vallassa. Jäähyväisten jälkeen matkan taittaminen tuntui jotenkin oudolta. Jyrkkä ja pitkä ensimmäinen nousu huoltopisteeltä meni miettiessä tilannetta ja kasaillessa itseäni. Nyt se olisi vain minä ja vuoret. 750km soolona. Yksin.


Jatkuu...