Transpyrenea - Osa V

...Jatkuu.

Kello soi ja olin herätessä ihan kujalla. Kosteus oli tiivistynyt avaruuslakanakieppiin. Raotin varovasti pesäni seinää ja kylmä ilma huokui naamalle. Samassa vierestä iski mies pystyyn. Espanjalainen pyysi vielä tuntia unta mutta sanoin, että lähden nyt, jää vaan nukkumaan jos haluat. Parin minuutin kamasäädön jälkeen olin jo menossa. Tungin suklaata suuhun. Vettä en ollut tajunnut ottaa mukaan mutta onneksi kartassa oli retkeilymajan kuva aika lähellä ja oma listani huoltopaikoista näytti siellä olevan vesipisteen. Kävelin edelleen hieman sekavana pimeää tietä. Espanjalainen seurasi tiiviisti perässä. Olin edelleen huonolla tuulella.

Päätin jäädä istumaan parin kilsan päässä olevan majan pihaan niin pitkäksi aikaa, että seuraajani menettäisi malttinsa ja lähtisi. En jaksaisi tiputtaakaan häntä. Jäinkin juomaan vettä lähteelle majan läheisyyteen. Käskin ÄE:n mennä. Halusin olla yksin, eikä seura sopinut. Söin samalla lisää suklaata ja istuin pimeässä. Katsoin pimeyteen katoavaa valokeilaa. Vihdoin. Fiilis alkoi saman tien nousta. Tutkin karttaa ja pohdin päivän rakennetta. Missä voisin syödä ja mistä saisin nestettä. Oliko edessä isoja nousuja tai jotain muuta mukavaa. Huomasinkin jo alkumatkasta tulevan sellaisen kohdan missä pitäisi olla tarkkana. Reitillä oli variantti. Voisin taas tehdä valinnan ottaisinko suoremman reitin vai kiertäisinkö vähän pidemmän perusreitin. Nyt valinta oli jälleen selkeä. Lyhempi reitti olisi reilusti tasaisempikin.

Jatkoin lopulta matkaa. Sauvakävelin loivasti viettävää rinnettä nyt iloisena. Iloisena mutta väsyneenä. Polku ei tahtonut riittää ja hoipertelin unihiekkaa silmissä. Fiilistelin Steenen sanoja. Tämä olisi sitä todellista ultraamista. Tämän vuoksi olimme siellä. Jos kisa olisi helppo, olisimme jossain aivan muualla. Liike jatkui, vaikka en meinannut pysyä hereillä. Nautin siitä, että oli rankkaa ja väsyttää. Sinnittelin unta vastaan. Hoin kuin jotain uskonnollista mantraa, ”pystyn tähän, enkä aio luovuttaa”. Piristyin heti, kun näin tutun hahmon nukkumassa polun vieressä pusikossa. Yritin hiippailla mahdollisimman hiljaa etten herättäisi ÄE:tä. Kiihdytin heti vauhtia ja tunkkasin nyt pirteänä hiki virraten jyrkempää mäkeä.

Tullessani tielle juoksin alamäkeen reippaasti tuntien riemua samalla kun päivä valkeni. Olin jo aivan liian pitkällä, kun tajusin, että olin ottanut perusreitin. Juuri sen pidemmän ja enemmän nousua sisältävän reitin. Räjähdin nauramaan! Tietysti! Minä valitsen pisimmät variantit, en huoli huoltoa, teen seikkailun omalla tavallani. Jatkoin pienelle lammelle iloisena ja pirteänä. Tervehdin kymmeniä kalastajia, jotka olivat aamusyönnillä tekolammella. Aamupäivä jatkoi hyvillä ja pirteillä fiiliksillä. Aurinkokin alkoi paistamaan pitkästä aikaa ja jäin hetkeksi nauttimaan hienoista vuoristomaisemasta harjanteelle. Istuin suu täynnä suklaata mykistyneenä maisemista ja olin lähes pakahtua onnesta. Eilisen ja aamuisen henkisen notkon jälkeen olin aivan toisessa päässä tunneskaalaa.

Alamäessä vastaani tuli jälleen koko reitin vaeltava isorinkkainen matkailija. Hänen mukaansa edessä oli muutamia tyyppejä lähellä. Espanjalainen ja joitain muita. Hymyilin, enkä pitänyt kiirettä. Puolessa välissä alamäkeä tuli järjestäjän edustajakin vastaan. Hän lähti juoksemaan kanssani alamäkeä kohti seuraavaa huoltopistettä. Suunnittelin syöväni kaiken minkä vain saisin käsiini. Fiilikset olivat kaksijakoiset kun saavuin huoltoon. Siellä ei ollut mitään lämmintä ruokaa. Sinänsä herkullinen makkara ei enää oikein maistunut. Sitä olin jo saanut jokaisella huoltopisteellä. Samoin sitruunakakku alkoi jo pikku hiljaa tökkiä. Muistin Jannen sanat. ”kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa”. Eihän minua edes okseta, joten tavaraa vaan suuhun. Ilon aihe oli se, että ÄE oli pummannut. Hän oli mennyt lyhempää reittiä ja näin ollen oli jälleen edelläni. Enää ei tarvinnut miettiä, miksi hän ei halunnut jäädä yksin. Olin salaa tyytyväinen mutta häpesin vahingoniloani.

Jatkoin nyt hyvissä energioissa seuraavaa reilun tonnin nousua. Sain seuraa ultrakisoihin treenaavasta naisesta. Mentiin lähes koko parituntinen nousu yhdessä jutellen kisoista ja urakkani järjettömyydestä. Oli hienoa saada tuoretta ja pirteää seuraa. Pirteys tarttui. Tunsin suorastaan lentäväni ylös, vaikka päivä alkoi uhkaavasti näyttää todella kuumalta. Hyvästelin harjanteella uuden ystäväni ja tiputin seuraavaan laaksoon. Alamäessä jalkojeni rakkoihin vähän sattui mutta juoksin sen silti reippaasti. Alhaalla alkoi reippailujen vuoksi vähän jo väsyttämään. Jatkoin silti samalla vauhdilla seuraavan ison nousun ja laskun. Väsymys kasaantui ja oli jo iltapäivä. Soitin Jannelle ja kerroin parin päivän kuulumiset. Oli upea jutella jonkun kanssa joka tasan tietää miltä tuntuu. Ei tarvitse selitellä syvällisemmin tai kaunistella asioita.

Vaikka piristyin todella puhelinkeskustelusta ei alkuillan nousu tullutkaan enää niin helposti. Karttaan oli merkitty vuoristomaja heti 1300m nousun jälkeen. Sinnittelin. Aloin ajattelemaan ruokaa ja lämmintä sänkyä. Toivottavasti maja olisi hyvä ja siellä olisi tilaa. Aloin olla aivan poikki. Ylös päästyäni lähdin laskemaan kohti majaa. Matka näytti lyhyeltä mutta kokemus ei ihan vastannut sitä. Jokaisen mutkan jälkeen näkyi vain seuraavaan kumpareen taakse katoava polku. Tätä jatkui aivan liian pitkään ja epätoivo kasvoi. Lopulta karttaan piirretty lampi tuli näkyviin. Sen rannalla oli rakennus ja oletin sen olevan vuoristomaja. Juoksin nopeasti pihaan ja lähdin kiertämään taloa. Jokaisen ikkunan edessä olivat suojat. Mitä helvettiä, oliko maja kiinni!? Hakkasin suojia molemmin nyrkein. Ei vastausta. Kiersin rakennusta, eikä missään näkynyt ristin sielua. Epätoivo oli kasvanut jo valtavaksi tuskaksi. Minun olisi pakko päästä nukkumaan ja syömään. Tämä ei voi olla todellista!

Lopulta luovutin ja raahauduin takaisin reitille. Jatkoin hiljaa eteenpäin. Oli vielä juuri ja juuri valoisaa. Aloin jo henkisesti varautumaan yöpymiseen ulkona kun sivusilmällä näin kivessä refuge-sanan ja nuolen eteenpäin. Sydän pomppasi. Rakennus ei ollutkaan vuoristomaja, se oli vielä edessäpäin. Lähdin pinkomaan täysiä eteenpäin. Pian mutkan takaa ilmestyikin rakennus. Enää ei ollut epäilystäkään. Se oli vuoristomaja ja sen piha oli täynnä porukkaa. Kivi vierähti sydämeltä ja ryntäsin sisään. Anelin yöpaikkaa ja ruokaa. Muut olivat juuri lopettaneet syönnin mutta ruokaa olisi jäljellä vielä yllin kyllin. Olin onnellisempi kuin koskaan. Saisin syödä ja pääsisin vielä nukkumaankin. Kiitollisuutta oli vaikea sanoin kuvailla. Iloani ei pilannut edes se, että ÄE:n hahmo saapui pihaan samalla kun viimeistelin juhlaillallistani. Vaihdoimme muutaman viittomakielellä ryhditetyn sanan. Nyt ymmärsimme toisiamme ehkä vähän paremmin.

Tilasin aamupalan viiden tunnin päähän, maksoin ja painuin nukkumaan edelleen kiitollisuuden vallassa. Unta ei tarvinut odottaa. Olinhan ollut liikkeessä n. 19 tuntia.

Jatkuu...