...Jatkuu
Havahduin unestani siihen, kun Keri ja Rob tekivät lähtöä. Joku oli kuulemma tullut huoltoon ja lähtenyt heti jatkamaan matkaa. He halusivat pitää sijoituksensa. Ihmettelin miten joillain oli vielä kilpailuhenkeä jäljellä. Olin itse kadottanut sen vatsaongelmien myötä. Toivotin hyvää matkaa ja käänsin kylkeä. En pystynyt edes ajattelemaan kilpailemista saati jatkamista. Olo oli yhtä karmea kuin muutama tunti sitten. Makasin jossain valveen ja unen välitilassa yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olin sen verran palautunut, että pääsin ylös. Kävin tuttuun tapaan ripuloimassa ja nautin imodiumia muun aamiaisen lomassa. Enää tämä päivä, sitten kärsimys loppuisi.
Starttasin kuuden aikoihin, joten en tarvinnut enää otsalamppua. Päivän aloituksena oli 600m+ nousu. Se olikin päivän pisin. Aamu oli harmaa ja niin oli tunnelmakin. Nousin rauhaksiin tarkkaillen oloani. Yritin saada suklaata alas veden kanssa, jotta energiaa olisi edes vähän. Jyrkkä mäki meni yllättävän kivuttomasti. Maisemat olivat hienot mutta enää muutamaan päivään reitti ei ollut mennyt varsinaisesti vuoristossa. Olin vaihtanut normaalin teknisen t-paidan merinovillaiseen varustelaukustani jokusen sata kilometriä sitten. Alun helteissä olisi ollut tuskaista. Nyt erityisesti aamut ja illat olivat olleet välissä viileitä ja villa lämmittää mukavasti. Merinossa on myös se hyvä puoli, ettei se juurikaan haise edes näin pitkällä reissulla.
Olin viettänyt edellisen yön viimeisellä järjestäjän huoltopisteellä, joten minun pitäisi löytää ruokaa muualta. 67km maaliin olisi siis ilman järjestettyä huoltoa. Nousun jälkeen törmäsin maataloon. Oli pakko pysähtyä toiselle aamiaiselle. Kokeilin vaihteeksi munakasta ja se maistuikin erinomaisen hyvin. Join lisäksi kaksi oranginaa ja mutustelin hieman leipää. Oranginasta oli tullut vakiojuomani ravintoloissa ja kahviloissa. Coca-cola maistui auttavasti mutta se oli ainoa virvoitusjuoma mitä järjestäjillä oli. Kisan aikana nauttimani kokismäärä oli varmastikin jossain 20 - 30 litran tuntumassa. Syödessäni sain sääliviä katseita mutta en jaksanut välittää saati selittää.
Havahduin unestani siihen, kun Keri ja Rob tekivät lähtöä. Joku oli kuulemma tullut huoltoon ja lähtenyt heti jatkamaan matkaa. He halusivat pitää sijoituksensa. Ihmettelin miten joillain oli vielä kilpailuhenkeä jäljellä. Olin itse kadottanut sen vatsaongelmien myötä. Toivotin hyvää matkaa ja käänsin kylkeä. En pystynyt edes ajattelemaan kilpailemista saati jatkamista. Olo oli yhtä karmea kuin muutama tunti sitten. Makasin jossain valveen ja unen välitilassa yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olin sen verran palautunut, että pääsin ylös. Kävin tuttuun tapaan ripuloimassa ja nautin imodiumia muun aamiaisen lomassa. Enää tämä päivä, sitten kärsimys loppuisi.
Starttasin kuuden aikoihin, joten en tarvinnut enää otsalamppua. Päivän aloituksena oli 600m+ nousu. Se olikin päivän pisin. Aamu oli harmaa ja niin oli tunnelmakin. Nousin rauhaksiin tarkkaillen oloani. Yritin saada suklaata alas veden kanssa, jotta energiaa olisi edes vähän. Jyrkkä mäki meni yllättävän kivuttomasti. Maisemat olivat hienot mutta enää muutamaan päivään reitti ei ollut mennyt varsinaisesti vuoristossa. Olin vaihtanut normaalin teknisen t-paidan merinovillaiseen varustelaukustani jokusen sata kilometriä sitten. Alun helteissä olisi ollut tuskaista. Nyt erityisesti aamut ja illat olivat olleet välissä viileitä ja villa lämmittää mukavasti. Merinossa on myös se hyvä puoli, ettei se juurikaan haise edes näin pitkällä reissulla.
Olin viettänyt edellisen yön viimeisellä järjestäjän huoltopisteellä, joten minun pitäisi löytää ruokaa muualta. 67km maaliin olisi siis ilman järjestettyä huoltoa. Nousun jälkeen törmäsin maataloon. Oli pakko pysähtyä toiselle aamiaiselle. Kokeilin vaihteeksi munakasta ja se maistuikin erinomaisen hyvin. Join lisäksi kaksi oranginaa ja mutustelin hieman leipää. Oranginasta oli tullut vakiojuomani ravintoloissa ja kahviloissa. Coca-cola maistui auttavasti mutta se oli ainoa virvoitusjuoma mitä järjestäjillä oli. Kisan aikana nauttimani kokismäärä oli varmastikin jossain 20 - 30 litran tuntumassa. Syödessäni sain sääliviä katseita mutta en jaksanut välittää saati selittää.
Jatkoin matkaa varovaisen toiveikkaana. Ruoka ei tullut heti ulos. Juoksinkin vähän mutta vasempaan jalkaan alkoi aina sattua enemmän. Kävelyyn oli siis tyytyminen. Hitaassa vauhdissa kipu oli hallinnassa. Mietin maalia. Mietin kotia. Mietin miksi raadoin. Miksi en ollut heittänyt jo pois? Pidin rankasta lajivalinnasta mutta se masokistinen nautinto oli kadonnut jo monta päivää sitten. Tunteet vaihtelivat epätoivosta kohtalaiseen. Alkupuolella koetut voimakkaat onnen tunteet olivat vain kaukainen muisto. Sitten näin ensimmäistä kertaa meren kukkuloiden välistä. Helpotuksen tunne oli valtava. Matkaa maaliin oli vielä reilu maraton mutta kohta kaikki olisi ohi, enää tämä päivä. Kyyneleet virtasivat poskia pitkin.
Pian näin edessäni alavampaa maata. Pystyin näkemään loppureitin lähes kokonaan. Tiputus alas, hetki tasaisempaa ja sitten pari yllästunturia. Siis ihan pientä nypytystä. Ihmisiä alkoi tulla vastaan. Alempana rinteessä oli jonkinlainen muistomerkki. Porukkaa oli kohta kuin pipoa. Ja tietysti samalla alkoi vatsassa möyriä, se siitä toiveen pilkahduksesta. Ripulointi jatkui, onneksi ehdin löytää vähän suojaisemman paikan maastosta.
Kun pääsin mäen alas, tuli vastaan isompi kylä. Olin syönyt tunti-pari sitten, eikä pysähdystarvetta ollut. Mietin, että ostan jotain pientä jos kauppa sattuisi tielleni. Sitä ei kuitenkaan tullut ja kylä jäi taakseni. Profiilin mukaan seuraavaksi olisi reilut kymmenen kilometriä lähes tasaista. Ärsytti kun en pystynyt juoksemaan. Kateellisena katsoin maastojuoksijaa, joka ohitti minut harjoituslenkillä. Sauvakävelin mahdollisimman reippaasti ja välissä avasin puhelimen ajankuluksi. Soitin Jannellekin. Olin muutaman kerran joutunut hakemaan häneltä ja tietysti kotoakin tukea. Aina kun olo oli tuntunut epätoivoiselta ja kännykässä sattui olemaan akkua ja vielä sopivasti kenttääkin, olin saanut helpotusta tuskaan. Enää ei ollut kuitenkaan niin epätoivoinen olo. Meri oli jo lähellä ja pystyin etenemään jotenkuten. Kymmenet tuttujen viestit ja ystävän sanat kuitenkin siivittivät matkaa. Yksin en olisi selvinnyt. Jos en olisi tiennyt kotijoukkojeni tuesta ja siitä, että monet seuraavat matkaani, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Pahimmillaan olin miettinyt sitä miten selitän keskeytykseni muille. Itselle sitä ei tarvinnut selittää, riitti kun analysoi omaa tunnetilaa ja fiisistä kuntoa. En ollut kuitenkaan löytänyt kyllin aukotonta syytä heittää homma kesken. Siispä olin jatkanut eteenpäin.
Lähestyessäni Saren kylää ennen seuraavan nousun alkua, sattui jotain mystistä. Kuin salaman iskusta jalkani leikkasivat kiinni. Viiltävä kipu iski toiseen takareiteen ja toiseen sääreen. Kylän keskusta näkyi mutta tuntui olevan aivan liian kaukana. Yritin kävellä mutta kipu vain yltyi. Yritin venytelläkin vähän. Pääsin lopulta rauhallisesti liikkeelle. Vajaan kilometrin matka kesti kauan. Konkkasin kuin raajarikko. Olin aiemmin luottanut kävelyyn. Olin pitänyt sitä itsestään selvänä. En ollut pystynyt juoksemaan, joten kävelin. Olin miettinyt, että ehtisin hyvin maaliin. Nyt en pystynyt enää kunnolla kävelemäänkään. Miten helvetissä pääsisin viimeiset 30km maaliin? En voisi kontata niin pitkää matkaa.
Kun tulin kylään, istuin ensimmäisen ravintolan pöytään. Onneksi oli lounasaika. Minun olisi pakko pitää pidempi tauko. Tilasin päivän annoksen ja kaksi oranginaa. En voinut istua paikoillaan. Jalkoja särki jokaisessa asennossa. Yritin venytellä. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Tunsin olevan uupuneempi kuin koskaan. Mitä ihmettä tekisin? Panadolit olivat kuluneet jo repusta. Vaikka niitä olisi ollutkin, olisinko päässyt särkylääkkeistä huolimatta liikkeelle?
Sain syötyä ruoan mutta olo oli edelleen sama. Kysyin tarjoilijalta hieman sekavana apteekkia, jonka vihreä risti hehkui onneksi aivan selkäni takana. Raahauduin sisään epätoivoisena. Ainoa kipulääke minkä ilman yhteistä kieltä onnistuin ostamaan, oli Burana. Burana, jota kammosin kestävyyssuorituksissa ja muutenkin. Nestehukassa ja fyysisessä rasituksessa menisi ensin munuaiset ja sitten pysähtyisi sydän. Kauhukertomukset kaikuivat pääkopassa. En nähnyt siitäkään huolimatta muuta mahdollisuutta. Vedin 2x400mg naamaan ja puin sadevaatteet päälle. Aurinko paistoi nyt mutta jostain syystä ruoan jälkeen olin alkanut täristä. Makasin apteekin vieressä sadevaatteet päällä 25 asteen lämmössä täristen. En pystyisi jatkamaan vielä. Olisi pakko yrittää nukkua.
Vaivuin onneksi pian horrokseen. Havahduin hetkittäin kun ihmiset kävelivät läheltä ohi. Tärinä oli lakannut. Nukuin nurmikolla noin tunnin ja tunsin voivani paremmin. Pakotus ja särkykin olivat vaimentuneet. Hain läheisestä kaivosta vettä ja istuin vielä hetken. Meinasin jo hotellihuoneen ottamista mutta pyörsin sitten päätöksen. Oli pakko kokeilla jatkaa matkaa, koska maaliin ei ollut enää pitkästi. Lähdin hitaasti kävelemään edelleen sadevaatteet päällä. Pikkuhiljaa eteneminen alkoi sujumaan. Hiki alkoi virrata ja elämä palautumaan. Riisuin pitkät housut ja takin. Liikuin sittenkin!
Jatkoin edelleen rauhallisesti kohti seuraavaa nousua. Suunnitelin pitäväni riittävästi taukoja ja pakon edessä söisin lisää särkylääkettä. Yritin juoda hyvin ja nautin suolaa aiempaa reippaammin. Nyt oli pakko tehdä kaikki sen eteen, ettei ripulointi pahentanut nestetasapainoa entisestään. Mäki oli sopivan loiva. Kävely sujui jo hyvin, eikä jaloissa enää oikeastaan tuntunut muuta kun normaaleja kolotuksia. Ehkä selviäisin sittenkin. Varma tosin en voisi olla. Mitä jos ”kohtaus” toistuisi? En valittaisi enää. En pitäisi mitään itsestään selvänä. En enää koskaan. Maailmassa riittää valittajia. Mitä valitus edistää? Ongelmat seuraavat valittajia. Olin kiitollinen siitä, että pystyin kävelemään. Hain pienistä asioista positiivisia ajatuksia. ”Kyllä tämä tästä, eteenpäin vain”. Kaikkia ongelmia en voisi välttää mutta voisin valita oman asenteeni ja sitä kautta sen, miten ongelmat vaikuttavat elämääni. Korvienväli ratkaisee.
Mäen huipulla olo parani lisää. Matka oli lyhentynyt ja edessä oli vain puolikas. Puolikas maraton, niin mitättömän kuuloinen matka. Mittari näytti jo 900km tuleen täyteen. Ihan tuhanteen kilometriin en ennakkoajatuksista huolimatta pääsisi. Alamäessä sain jonkin verran myös juoksunomaista askellusta. Seuraava nousu oli taas Ylläksen kokoinen. Matkalla oli hyvin hämmentävä rajakylä, joka oli täynnä outletteja. Sain ostettua kaksi Fantaa ja niistä saisin loppumatkalle tarvittavat energiat. Kävin välissä pusikossa pikastopeilla ja lähdin laskeutumaan viimeistä kertaa. Vanhan sanonnan mukaan jokaisessa laskussa on myös vähän ylämäkeä mutta ne eivät enää tuntuneet. Välissä itkin, kun katsoin lähestyvää maalikaupunkia auringon laskiessa. En itkenyt onnesta, kuten joskus aiemmissa kisoissa. Itkin helpotuksesta. Tein jäähyväiset reitille. En palaisi koskaan. Tämä oli vaatinut liikaa.
Yritin kiirehtiä, jotta ehtisin valoisassa maaliin mutta toive oli turha. Välimatka näytti lyhemmältä kuin se todellisuudessa oli. Kun vihdoin pääsin Hendayeen, laitoin viestiä kannustusjoukoille. Nopeasti katsottuna maali olisi pian mutta maalisuoran pituus oli useita kilometrejä. En juossut. Miksi juoksisin? Usein maalisuoralla pystyy kivuista huolimatta juoksemaan vallalla olevan hurmoksen vuoksi. Nyt hurmosta ei ollut. Oli vain tyhjä tunne ja helpotus. Seikkailin läpi vilkkaan rantabulevardin. Sain saattajiksi muutaman järjestäjän. Pieni osa turisteista kannusti. Suurin osa ei tiennyt mistä oli kysymys.
Olin etukäteen odottanut suuria tunteita ja voittajan fiilistä. Maalilinjan ylittäessä tunsin olevani tyhjä. En iloinnut. Hymyilin kyllä mutta enemmän kohteliaisuuden vuoksi. Piristyin valtavasti nähdessäni, että Steene oli maalissa vastassa. Oli mahtava jutella hetki sekä hänen, että kisan isännän Cyrilin kanssa. Osa asioista ei ollut mennyt ihan putkeen mutta näin ison spektaakkelin järjestäminen on todella iso ponnistus, jota on pakko arvostaa. Lyhyen haastattelun ja kuvauksien jälkeen alkoi realismi iskeä tajuntaan. Perhe tulisi vasta seuraavana päivänä. Tiedustelin ruoka- ja majoitusmahdollisuuksia. Steene lupasi hommata mitä vain halusinkaan syötäväksi. Järjestäjällä olisi vain sitä samaa mitä reitilläkin oli tarjottu. Ajatuskin oksetti, pitsaa ja olutta siis. Vatsan tilaa ei tarvinnut enää miettiä. Koko lähitienoon majoituskapasiteetti oli buukattu täyteen. Järjestäjillä oli onneksi pieni huone lähellä maalilinjaa. Menin syömään ja sain myös nukkua siellä. Laattalattia ei haitannut. Olin maalissa. Voisin nukkua niin pitkään kuin vain ikinä haluaisin. Aamulla ei olisi pakko lähteä liikkeelle.
Nukahdin tyytyväisenä. Aamulla olin jo yllättävän hyvässä kunnossa. Vatsa oli totutun huono mutta muuten olo tuntui yllättävän hyvältä. Olin erittäin hämmentynyt siitä, että pian heräämiseni jälkeen Portugali Joao Oliveira tuli sisään. Hän oli saapunut juuri maaliin. Sama mies, jonka oli ohittanut reilun 200km:n jälkeen jalat niin romuna, että pidin riittävänä ponnisteluna päästä pelkästään seuraavalle huoltopisteelle. Uskomattoman sinnikäs ultrajuoksija. Sama tunne kuin itsellänikin oli ollut edellisenä iltana, näkyi hänen naamaltaan. Suu oli viivana ja silmät totiset. Kisa oli jättänyt häneen pysyvän merkin.
En silloin osannut olla kiitollinen kokemuksesta mutta nyt myöhemmin arvostan erittäin paljon ihan jokaista juoksijaa ja järjestäjää siitä, että tarjosivat minulle tämä kokemuksen ja mahdollisuuden kasvuun. Mikään ei enää tunnu ylivoimaiselta.
Matkan pituus oli oman mittarin mukaan 923km, vajaa 50000m+ ja 323h silkkaa nautintoa. Kisan jälkeen viikon päästä kävin myös puntarilla ja vielä viikon tankkauksenkin jälkeen olin 7 kiloa starttihetkeä kevyempi. Menikin pitkään, ettei vaatteeni näyttäneet enää jätesäkeiltä päälläni. Nopea rantakuntodietti mutta ei kovin terveellinen :D