Transpyrenea, pitkä ja loputon taivallus - osa I

Huh, jotenkin tosi hankala aloittaa kirjoittamaan mitään tästä jättiläisestä. Jättiläisestä, joka välissä näyttäytyi hirviömäisenä loputtomana taivalluksena, kuin Stephen Kingin Pitkä Marssi ja välissä taas autuaan nautinnollisena seikkailuna. Nyt on mennyt jo yli kaksi kuukautta maaliin saapumisesta mutta siltikään mieli ei ole palannut täysin takaisin. Kehossa on vieläkin palautumisprosessi kesken. Raajat tuntuvat vierailta ja varpaat ovat edelleen tunnottomat vasemmassa jalassa. Palautuminen tulee kestämään pitkään. Tuskin koskaan olen enää täysin sama ihminen kuin startissa. Pitkät kisat muuttavat ihmistä. Tämä erityisesti.

Kilpailu juostiin siis Välimeren tuntumasta Pyreneiden vuorijonon halki aina Atlantin rannalle. Yhteensä mittarini näytti maalissa 923km ja 49300m vertikaalinousua.

Ennen kisaa kaikki oli hyvin epävarmaa. Oma kunto oli vähän arvoitus. Lisäksi vasemmassa jalkaterässä oli pieniä kipuja. Järjestäjän tiedotus oli suorastaan surkeaa ja reissasin paikan päälle aika viime tipassa. Nähtiin Jannen kanssa lentokentällä ja siitä matkattiin Le Perthusiin, joka vaikutti hyvin epämääräiseltä paikalta. Siellä näkyi lähinnä rekkamiehiä, iloisia naisia ja huumediilerien näköisiä äijiä notkumassa kauppojen kulmilla. No oli siellä muutama juoksijakin. Majoittauduttiin kylän toiseen hotelliin, joka oli linjassa kaiken kadulla näkemämme kanssa. Kisan startti olisi kävelymatkan päässä Bellegarden vanhassa linnoituksessa, jossa oli kova kuhina. Suurin osa juoksijoista majoittui viimeiseksi yöksi ennen kisaa telttoihin linnoituksen pihaan. Pelipaikoilla oli hirveä säätö kamojen ja aikataulujen kanssa. Aiemmin saman järjestäjän kisoissa juossut Ruotsin Johan Steene vähän rauhoitteli ja neuvoi ottamaan ihan iisisti. We are in France! Järjestelypuolelle oli rekrytoitu kymmenkunta vapaaehtoista ruotsalaista, mikä helpotti elämää koko kisan aikana valtavasti. Edellisillan ja kisa-aamun säätöjen jälkeen pääsimme lopulta matkaan ja stressi helpotti heti.

Ensimmäiset päivät olivat tosi kuumia. Järjestäjä varoitteli jopa yli 40 asteen lämpötiloissa. Otettiin tiimikaveri Jannen kanssa rennosti ja pyrittiin tankkaamaan hyvin. Hiki valui noroina ja aiheutti jo alussa hiertymiä isoon kainaloon. Onneksi rasvaa riitti. Reitin ja oman olon seuraamisesta muodostui seuraaviksi viikoiksi prioriteetti. Osa kärkiryhmästä teki jo heti alussa ison pummin. Eli suoraan punavalkoisten GR10 vaellusreittimerkintöjen varaan ei voinut suunnistusta laittaa. Jokainen risteys oli pakko tuplavarmistaa. Etukäteen jaettu gps-jälki oli suurilta osin hyvä mutta ei sekään aukoton ollut. Olimmehan Ranskassa. Lisäksi vuorten heijastukset ja muuta katvealueet haittaa aina vähän signaalia.

Maasto oli kivinen ja pusikkoinenkin, kun mentiin vielä matalalla. Vettä oli juuri sopivasti saatavissa. Sen sijaan alueen muut palvelut osoittautuivat vieläkin huonommiksi mitä olimme pelänneet. Ongelma seurasi oikeastaan koko kisan ajan. Alunperin ulkopuolinen huolto piti olla kielletty. Järjestäjä kuitenkin salli tämän lopulta ja informoi siitä ennen kisaa hyvissä ajoin. Ehkä hyvä niin, koska joka tapauksessa jengi olisi huoltanut. Meidän seikkailu kuitenkin tapahtui ilman omaa huoltoporukkaa. Niin me ollaan hoidettu muutkin pitkät reissut. Isolla osalla juoksijoista oli huoltoautot ja kunnon crew mukana. Tämä oli tietysti sallittua ja jokainen seikkailee omalla tavallaan.

Olimme varanneet kunnianhimoisesti ensimmäiset 6 nukkumajaksoa etukäteen vuoristomajoista tai gite d'etapeista. Ensimmäinen yö mentiin kuitenkin samoilla silmillä. Moni vetäytyi unille jo silloin. Unirytmin ja kunnon nukkumapaikkojen löytäminen, joissa saisi rauhallista levollista unta, osoittautui myös todella hankalaksi. Ensimmäisten päivien helle vei voimia sen verran, ettei ihan ehditty ensimmäiseen varattuun yöpaikkaan. Saatiin kuitenkin buukattua pedit vuoristomajalta, jonne saavuttiin väsyneinä iltapäivällä. Käytiin peseytymässä jääkylmässä vuoristopurossa ja vedettiin 2,5h unta ennen illallista. Yhteisruoan jälkeen torkuttiin vielä toiset 2,5h ja sujahdettiin yöhön jo puoliltaöin. Muitakin juoksijoita tipahteli majan kovalle lattialle lepäämään epämääräisiin asentoihin meidän vielä syödessä hieman "aamupalaa". Tämä näky varmisti sen, että nukkumisfasiliteetteihin kannatti panostaa jos vain suinkin pystyi. Ilmaiseksikin oli mahdollista nukkua joissain huoltopisteissä mutta kovin hankalalta se näytti. Hieman kävi jopa porukoita sääliksi kevyttä aamiaista ahtaessa suuhun.

Yö ja päivä meni pusikko-kivikoissa. Mäkiä oli mutta myös loputtomia tasaisia osuuksia. Tultiin välissä reipastakin tahtia. Ylämäet normitunkkaamista ja alamäet juosten. Repussa oli täysi 2l vesireservi päällä 7kg painoa, joten tasaisilla pyrittiin etenemään hyvää juoksu-kävelyä. Alussa enemmän juoksua ja lopussa juoksun osuus aina tippuu univajeen, energiavajeen ja jalkojen kunnon vuoksi. Lähes 150km piti edetä, että ensimmäiset kunnon vuoret alkoivat siintämään horisontissa. Siihen asti mentiin vaihtelevaa maastoa jota voisi kuvailla kukkuloiksi. Jannella alkoi ongelmat pitkien tasaisten osuuksien vuoksi. Paljon ei puhuttu mutta aavistelin pahinta. Tiputeltiin pitkä laakso ensimmäiseen drop bag paikkaan ensimmäisten isompien töppyröiden jälkeen. Syötiin ja säädettiin kamoja. Janne meni hierontaan tavoitteena saada ongelmat kuriin. Itse tankkasin pattereita, vaihdoin paitaa ja Inov-8:n x-talonit sai luvan vaihtua vähän vaimennetumpaan kenkään. 170km oli ihan tarpeeksi niillä. Laitoin jalkaan Roclite 295:sen, luottokengän. Kun Janne palasi hoidosta en ensin huomannut mitään. Pian kuitenkin tajusin, ettei kaikki ollut hyvin. Hetki oli herkkä. Paljon ei edelleenkään sanottu. Ei tarvinut. Tungin Jannelta saamiani tavaroita 16l reppuun ja 50l drop bagiini tunnekuohun vallassa. Jäähyväisten jälkeen matkan taittaminen tuntui jotenkin oudolta. Jyrkkä ja pitkä ensimmäinen nousu huoltopisteeltä meni miettiessä tilannetta ja kasaillessa itseäni. Nyt se olisi vain minä ja vuoret. 750km soolona. Yksin.

Jatkuu...