Transpyrenea, pitkä ja loputtoman tuntuinen taivallus, osa II

...Jatkuu! Otsikko piti muuttaa valheellisen information vuoksi.

Löysin oman rytmini lähellä pitkän nousun loppua. Tajusin, että hankalasta ja kuumasta päivästä huolimatta olin nopea verrattuna muihin. Kilpailijoita tuli selkä edellä vastaan. Negatiivisiakin ajatuksia pyrki mieleen. Yritin blokata ne ja hain positiivista henkeä muiden ohittamisesta. Lisäksi mietin Jannen kanssa tehtyjä reissuja. Ne tuhannet vuorikilometrit alkoivat lopulta vahvistaa luottoa omaan tekemiseen. Ennen nousun loppua alkoi ensin satamaan ja sitten ukkostamaan. Salamat iskivät korkealla harjanteella. Olo tuntui vaihteeksi erittäin voimakkaalta ja puskin ylöspäin askel kerrallaan. Ukkosesta sain vain lisää voimaa, enkä pelännyt. Normaalisti harjanteilla ei paljon ukkosella kannata keikkua. Nyt nautin tilanteesta. Kun katsoin ylös, näin lisää porukkaa. Laskin päässäni, että vain yksi henkilö on niin kaukana, etten nähnyt häntä. Kisan kakkoseen oli alle tunnin ero. Tämän ymmärtäminen buustasi vielä lisää itsetuntoa. Mä niin hoidan tän! Tää on mun juttu! Tätä mä teen!



Sain vielä pari tunkkaajaa kiinni ennen harjannetta. Kun nousu tasaantui, alkoi paha kivikko. Suunnistin epämääräisessä lohkareikkomaisemassa ja huutelin muut reitille. Lähes jokainen haki omaa linjaa, kun katsoin taakse. Fiilis oli korkealla ja ukkonenkin oli väistynyt. Kamat olivat sateen jäljiltä märkinä. Kengät erityisesti. Jalkaterät oli kuitenkin vielä kohtuullisessa kunnossa, eikä rakkoja ollut. Saavuin melko pian vuoristomajalle. Aurinko oli juuri laskeutumassa vuorten taakse. Majalla oli onneksi etukäteen tehty varaus yöksi. Vaikka olo oli aika tuore, päätin silti syödä ja nukkua hyvin. Ehkä kengätkin vähän kuivuisivat? Pääsinkin suoraan ruokapöytään. Tankkasin hullun lailla ruokaa samalla, kun muut turistit kyselivät kisasta. Aloin nuokkua raskaan ruoan painuessa vatsan pohjalle. Sinnittelin aikani mutta sitten oli ihan pakko lähteä nukkumaan. Etiketin vastaisesti sain jälkiruoan ennen muita ja painuin raikuvien aplodien saattelemana nukkumaan.
Absurdia!

  

Heräsin yhden jälkeen yöllä ja hotkaisin majan isännän kohteliaasti jättämän aamupalan ennen kuin sujahdin vielä märkiin kenkiin. Iskin itseni ulos täysikuun ja miljardien tähtien alle. Taivalla ei näkynyt enää yhtään pilveä. Juoksentelin otsalampun valossa märkää nurmikkoa pitkin jyrkälle harjanteelle. Missään ei näkynyt merkkejä muista ihmisistä. Tekninen ja ilmava harjannejakso jatkui pitkään. Pilvimassat olivat vajonneet alhaalle laaksoihin ja ne täyttivät harjanteen molemmat puolet. Ympärillä näkyi yksittäisiä vuorten huippuja. Hiki virtasi otsalla ja endorfiinit suonissa rymytessäni eteenpäin. Tunsin olevani enemmän elossa kuin koskaan. Kyyneleet alkoivat tipahdella märkään maahan. Tunnelma oli todella mystinen. Lähdin lopulta laskemaan upeaa nurmikkopolkua kohti laakson pilvimassaa. Juoksin minkä jaloista pääsin ja itkin onnesta. Syöksyin pilvien sekaan.

Pian en nähnyt paria metriä kauemmas. Meno hidastui. Juoksin edelleen alaspäin ja välissä pitkään tasaistakin. Säikähtelin isoja lehmälaumoja, jotka tulivat ihan yhtäkkiä sumun keskeltä ja oli vähällä, etten törmännyt muutamaan. Loputtomalta tuntuvan sumun seasta alkoi kuulua muutakin ääntä. Sain edellä menevän kiinni. Yön aikana oli osa kisaajista mennyt ohitseni. Jokaisella oli se oma lepo- ja nukkumisrytmi. Toiset uneni taisi kestää jotain 4 tuntia. Saavuimme yhdessä Espanjalaisen juoksijan kanssa vielä pimeässä aamussa seuraavalle huoltopisteelle. Herätettiin järjestäjän edustaja torkkumasta autosta. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, kuten ei espanjaakaan. Järkytys oli suuri kun luulimme elekielestä, ettei mitään sisätilaa eikä oikein syötävääkään ollut tarjolla. Olin todella odottanut toista aamiaista. Olinhan juossut jo nelisen tuntia. Kiroiltiin sen verran, että järkkärikin lopulta heräsi kunnolla ja tajusi mistä on kysymys. Hän ohjasi meidät pieneen mökkiin. Maaginen aamu jatkui. Tuvassa oli kolme muuta juoksijaa ja pöytä notkui syötävää. Aloin heti ahmia muilta huoltopisteiltä tuttuja ruokia. Espanjalainen hoidatti isoja repun tekemiä hiertymiä selässä. Sisilialaisjuoksija taas yhtä pahan näköisiä rakkoja jaloissaan. Molemmat hymyilivät, vaikka lääkintämies näytti todella vakavalta ja vammat kivuliailta. Kokenut saksalaisnainen nauroi hysteerisesti suu täynnä pullaa. Enää reilu 700km. Kaikki on ihan romuna ja ei olla kuin juuri aloitettu reissu! Nauroin itsekin. Samalla mietin, että onneksi minulla on kaikki hyvin, eikä korvienvälikään enää rassaa. Olin käynyt juuri tuon saman henkisen kamppailun edellisenä iltapäivänä Jannen keskeytettyä. Tilanne vähän rauhoittui ja juteltiin niitä näitä. Teki mieli istua pidempäänkin aamupalalla mutta kaksi espanjalaista tekivät jo lähtöä. Liityin seuraan.

Päivä valkeni norsun harmaana. Mietin kovasti, että kauanko tässä on oikein tullut oltua jo reissussa. Kisa alkoi menemään mössöksi, eikä lähimuistissa ollut kunnon jälkeä ajasta ennen kilpailua. Kolmas vuorokausi täyttyisi puolilta päivin. Olin nukkunut n.9 tuntia ja niukka unimäärä alkoi selvästi näkyä matkanteossa. Tiputeltiin liukkaita pusikkopolkuja kostean pilven sisässä alas samalla kompuroiden. Reilun tunnin jälkeen jätkät yhtäkkiä pysähtyivät ja esittelivät kädestä pitäen itsensä puoliksi vielä vauhdissa. Yhteistä kieltä ei ollut mutta meininki oli lämmin. Nautin menosta vaikka joka paikka oli märkä, eikä jalka meinannut pitää sammaleisilla kivillä. Kompuroinnin lisäksi alkoi väsyttämään. Pusikkoinen polku jatkui pitkän alamäen jälkeen vaihteeksi nousuun. Aloin nuokkua ylöspäin mentäessä. Yritin tsempata. En silti jaksanut roikkua espanjalaisten perässä. Jäin nukkumaan aina minuutiksi märkään maahan ja jatkoin nousua hitaasti hoippuen, kun kylmä hiipi luihin ja ytimiin. Liike lämmitti mukavasti ja taas alkoi unettamaan. Nappailin kofeiinia. Ei vaikutusta. Vasta kun polku oheni niin, ettei sitä enää näkynyt ja maasto muuttui upottavaksi suoksi, alkoi unihiekkakin vihdoin karista. Hain reittiä välissä epätoivon vallassa. Polkua ei juuri näkynyt, vain kevyitä painaumia pusikossa. Seurasin GPS-jälkeä niin hyvin kuin pystyin. Peitteisessä notkossa jälki oli jotain sinnepäin, eikä mistään muustakaan saanut apua suunnistukseen. Rymistelin polvia myöten kahlaten märkien pusikoiden läpi suoraan olettamaani oikeaan suuntaan. Mäki jyrkkeni, polku pysyi näkymättömissä. Revin itseäni jyrkkenevässä rinteessä saniaisista ja muista kasveista ylöspäin. Adrenaliini virtasi ja todellakin heräsin. Alkoi vituttamaan. Sekoilin rinteessä roikkuen ties mistä karahkoista ja hain reittiä. Olin jo vähällä hajota, kunnes nousu taittui ja kunnon polku löytyi. Ainoa ajatus oli, ettei olisi kenelläkään helppoa tässä kohtaa. Itse aion ottaa kaikki haasteet vastaan ja hoitaa ne poissa tieltä. En aikonut keskeyttää mutta mietin moniko olisi jo keskeyttänyt? Tämän kohdan jälkeen ei varmasti monikaan enää jatkaisi. Ainakin isoreppuiset aurinkopaneelityypit karsiutuisivat.

Ylhäällä tuli kylmä. Sade piiskasi ja joka paikka oli märkä. Oli ollut jo pitkään. Venkslasin lisää vaatetta päälle. Polku alkoi poimutella laitumia pitkin loivapiirteisiä kukkuloita. Ei edelleenkään sitä kauneinta vuoristoa mutta paskalla kelillä sen ei ollut niin väliäkään. Odottelin jo seuraavaa kylää, jossa ehkä saisin jotain oikeaa ruokaa. Repussa oleva suklaa ei enää houkutellut. Kun pitkän laskun jälkeen lopulta saavuin kylään, kiersin epäuskoisena pari kertaa ainoa korttelin ympäri. Täällä piti olla ravintola, SEN PITI OLLA TÄÄLLÄ JOSSAIN! Noh, ei ollut enää. Näin onneksi yhden juoksijan matkailuhuoltoautoineen. Juoksin kysymään häneltä asiasta. Belgialaisjuoksija oli jättämässä kisaa kesken. Ei ollut kuulemma enää kivaa. Matka olisi liian pitkä. Hän sanoi myös, että vain Spartathlon-voittaja Joao Oliveira oli mennyt ohi. Olet kakkosena. En ensin ymmärtänyt. Sitten en enää välittänyt. Vitutti vain, kun en saanut ruokaa ja seuraavaan huoltoon olisi noin 4 tunnin matka. Epätoivo ilmeisesti näkyi silmistäni. Belgialaisen, joka osoittautui PTL:ssä viime vuonna nopeimman tiimin juoksijaksi, äiti tarjosi ensin kaksi muhevaa leipää paksun juustosiivun kanssa. Ja perään hän kantoi lämmintä keittoa ja vielä kokistakin. Tungin kaiken hetkessä kurkusta alas. Yritin kohteliaisuuden vuoksi sopertaa jotain mutta en tiedä saiko muminastani mitään selvää. Olin kiitollinen. Kiitollinen kaikesta siitä avusta ja elämästä yleensäkin. Tunteet ottivat jälleen vallan. Mietin hetken keskeytystäkin istuessani puun alla sateen suojassa. Voisinko keskeyttää, vaikka minulle oli juuri tarjottu ruokaa, jotta jaksaisin jatkaa? Miksi keskeyttäisin? Siksi, koska enää ei ollutkaan kivaa? Se oli kyllä jo etukäteen tiedossa, ettei kaikki olisi ruusuilla tanssimista. Siksikö, että sataa ja on muutenkin kurjaa? Hei kamoon, jätkä on vuoristossa! Vuorilla voi joskus sataa.

Kiitin ja lähdin taivaltamaan kohti seuraavaa lähes tuhannen nousumetrin pitkää nousua.

Jatkuu...