...Jatkuu!
Uusi-Seelantilainen tuttu pariskunta herätti minut kauneusuniltani. Olin nähnyt heidät viimeksi yli viikko sitten. Fiilikset olivat kaksijakoiset. Sijoitukseni näyttäisi tippuvan viimeisinä päivinä reilummin ja se tietystikin harmitti mutta toisaalta oli mukava nähdä tuttuja tyyppejä. Keri ja Rob nostivat mielialaani vaikka ei edes oltaisi kisassa. Aloin pakkaamaan samalla kun vaihdoimme edellisten päivien kuulumiset. Rasvasin ja teippasin jalat. He jäivät nukkumaan, kun itse taas varmistin tarvittavat tavarat repusta ja nousin yläkertaan syömään.
Uusi-Seelantilainen tuttu pariskunta herätti minut kauneusuniltani. Olin nähnyt heidät viimeksi yli viikko sitten. Fiilikset olivat kaksijakoiset. Sijoitukseni näyttäisi tippuvan viimeisinä päivinä reilummin ja se tietystikin harmitti mutta toisaalta oli mukava nähdä tuttuja tyyppejä. Keri ja Rob nostivat mielialaani vaikka ei edes oltaisi kisassa. Aloin pakkaamaan samalla kun vaihdoimme edellisten päivien kuulumiset. Rasvasin ja teippasin jalat. He jäivät nukkumaan, kun itse taas varmistin tarvittavat tavarat repusta ja nousin yläkertaan syömään.
Tuttuun tapaan ripuloin ja söin väkisin sen minkä pystyin. Tästäkään päivästä ei tulisi helppo. Ennen lähtöä järjestäjät kävivät kaikki varusteet repustani läpi. Kaikki löytyivät. Olin ollut etukäteen skeptinen varustetsekkien suorituksesta mutta hienoa, että varmistuksia oli. Puoli viideltä lähdin kävelemään hitaasti aamun pimeyteen. Heti alussa pummasin. Juoksin turhaan tietä alaspäin. Onneksi tajusin virheeni kohtuullisen ajoissa. Löysin polun ja lähdin juoksemaan alamäkeen. Olo oli pidemmän levon jälkeen kohtuullinen mutta edelleenkään energiaa ei tuntunut olevan. Reilussa 1200m tiputuksessa rakotkin jälleen haittasi. U-kirjaimen muotoinen polku oli ärsyttävä, koska kenkä vääntyi siten, että kantapään ulkosyrjässä oleviin rakkoihin teipeistä huolimatta kohdistui reipas paine. Yritin juosta mahdollisimman keskellä polkua.
Auringonnousu tuli ja meni. Laakson pohjalla vastaan tuli pieni rymyjaksokin peitteisessä rotkossa. Iloa ei juuri ollut ja menin konemaisesti eteenpäin. Söin niukasti, jottei tarvitsisi kyykkiä niin paljoa. Tiesin jo rytmin. Syönnin jälkeen tunti ja kaikki tuli alakautta pihalle kahteen kertaan. Nestettä sain onneksi juotua. Vettä oli tosin hankala saada lisää, koska mentiin sen verran matalalla. Ojat olivat niin pahan näköisiä, etten viitsinyt puhdistustableteista huolimatta niistä tankata. Lisäksi lampaita ja lehmiä oli joka paikassa.
Tunnit kuluivat, eikä oikein kunnon ruokapaikkaakaan ollut. Tungin suklaata suuhun ja yritin pitää edes jotain vauhtia. Pitkät tiepätkät onneksi vähän nopeutti menoa. GPS ilmoitti jälleen patterien loppuvan kohta. Otin repun selästä ja pengoin uudet. Kun pistin laitteen päälle, edelleen virtaa oli vähän. Pengoin lisää pattereita ja kaikkien kanssa sama tilanne. Olin ilmeisesti sekoittanut pussukat edellisellä huoltopisteellä. Ne olivat etukäteen kyllä erittäin selvästi merkitty. Ilmeisesti pää alkoi pehmetä sinnittelyn vuoksi. Paristoepisodi sattui juuri, kun laskeuduttiin selkeämmästä isommasta vuoristosta epäselvempään maastoon. Alkoi kaduttaa, etten ottanut tarkempia karttoja vaan tyydyin järjestäjien karkeampiin versioihin.
Melkein panikoin. Pummaisin ilman GPS:ään varmasti oikein urakalla. Tien vieressä oli orpo majatalo mutta siellä ei ollut juuri mitään tarjolla. Tielle jälleen noustessani tuttu kisakuvaaja ajoi autolla ohi. Vilkuttelin ja tapasinkin hänet seuraavassa mutkassa. Yritin saada hänen pattereitaan mutta kameran akutkaan eivät käyneet. Jatkoin surkeana. Reitti lähti jälleen nousemaan. 900m+ nousu oli osaksi tietä ja polkupätkätkin helppoja. Löysin repustakin onneksi lähes täydet patterit. Normaalisti hyvin järjestyksessä olevat tavarat olivat vain heitetty sikin sokin tavaratilaan. En jaksanut pitää järjestystä yllä.
Vähän myöhemmin vesitilannetta helpottivat maatilojen hanat. Onneksi he ajattelivat vaeltajia. Päivä alkoi taas lämmetä ja nestettä kului reilusti. Nousun päällä aloin toivomaan jo epätoivoisesti ruokapaikkaa. Vatsasta huolimatta olisi pakko syödä jotain kunnon ruokaa. En jaksaisi muuten. Pitkän 15km:n loivan laskun jälkeen olisi jonkinlainen ravintola. Sen jälkeen taas ei mitään pariin kymmeneen kilometriin.
Kun pääsin laakson pohjalle, näin täyteen ahdetun ravintolan terassin. Meneillään oli pyöräkisa ja muutenkin paskalaakso näytti keränneen turisteja. Itseä lähinnä harmitti maisemien puute. Aiemmin oli ollut hienoja harjanteita ja kauniita vuoristomaisemia. Loppu olisi todennäköisesti samanlaista kuin aamupäivä oli ollut, pusikkoja, laitumia ja loputtomia teitä.
Ilokseni löysin ravintolan takakulmasta pienestä korista pattereita. Otin kaikki, tilasin ruokaa ja menin odottamaan pöytään. Siemailin fantaa ja odotin. Odotin ruokaa varmaan tunnin. Lopulta menetin hermoni ja kävelin mitään sanomatta pois. Vaikka olin ollut täysin poikki istuutuessani ravintolan pöytään, ärsytys siivitti menoa. Lähdin nousemaan hyvää vauhtia seuraavaa nousua. Korvien välissä pyöri vain yksi ajatus, vittu ihan sama, en syö sitten ollenkaan. Vedetään vaikka pyhällä hengellä.
En ollutkaan vähään aikaa pystynyt tunkkaamaan 600m+ putkeen jyrkkää nousua. Vitutuksessakin on voimaa. Loppupäivä meni pää sumussa. En oikein tajunnut mitään ja vauhti oli hidas. Poimuttelin loppumattomilta tuntuvia penkereitä. Kulutin tunteja. Yritin vain hoitaa sen päivän ja pysyä edes jonkinlaisessa liikenteessä. Askel kerrallaan. Päivä kerrallaan. Huomenna sama jatkuisi ja sitten vielä vähän. Kunhan sinnittelen, alkaa meri lopulta tuoksua. Muutama päivä enää.
Kun vihdoin pääsin seuraavalle huoltopisteelle, olin loppu. Viimeiset kilometrit olivat kuluneet odotellen huoltoa. Joka mutkan jälkeen luulin sen tulevan mutta aina vaan reitti jatkui. Oloani piristi suloinen vanhempi herra ja rouva, jotka pitivät huoltopistettä. Väsymyksestä huolimatta jaksoin keskustella hetken ja tietysti syödä, tarjotun suihkun skippasin suoraan. Olin ollut liikkellä ”vain” reilu 15h ja siitä taukoillut vain alle 2 tuntia. Ruokana oli ollut pelkää suklaata ja irtokarkkia. Halusin vain kaatua sänkyyn ja unohtaa hetkeksi kisan. Ensin kuitenkin posliini kutsui. Kello oli jo 9 illalla ja pimeä laskeutui.
Olin haltioissani (kuten kuvastakin näkyy) pehmeästä sängystä. En olisi kestänyt lattialla saati pusikossa nukkumista. Makoillessani pimeässä huoneessa olin ihmeissäni erostani kärkeen. Pari päivää oli mennyt siitä, kun Julia ja Ranskalaiset olivat ohittaneet minut. Silti eroa oli vain neljä tuntia. Polulla tunsin olevani etana mutta me olimme kaikki etanoita. Kärjessä menevään Steeneen eroa oli jo kahdeksan tuntia, mutta sekin tuntui kovin vähältä. Kaikilla oli selkeästi ongelmia. Kukaan tuskin rallatteli nautinnollisesti vuoripolkuja ylös-alas. Yritin silti olla ajattelematta sijoitusta. Maalin pääsy oli se tärkein asia. Enää ei kannattanut riskeerata mitään, erityisesti kun kunto oli niin karmea. Maaliin oli vain 140km. Reilusti alle UTMB!
Kai tämä kuitenkin vielä jatkuu?!! Huikea tarina!
VastaaPoistaHuomenna seuraava ja toiseksi viimeinen osa.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista