UTMB - La Petite Trotte à Léon (PTL)

Edellisen vuoden PTL oli pienen sulattelun jälkeen kuitenkin sen verran hieno reissu, että oli helppo tehdä päätös lähteä toistamiseen kokeilemaan onnea ehkä maailman vaativimmassa vuoristoultrassa. Tänä vuonna olisi enemmän kokemusta vuorilta. Tiimikaverin pysyessä samana, vuoden yhteistreenit hioivat yhteistyötä entistä paremmaksi. Kun päätin lähteä PTL:ään, tein samalla päätöksen juosta keväällä jonkin juostavamman kisan. Dolichos oli oma haastava tarinansa. Kisa toimi erinomaisena kunnon mittarina ja vaativuudessaan hyvänä treeninäkin kovaa päätä ja malttia vaativaan PTL:ään.

Dolichosista palauduttuani tehtiin tiimikaveri – Jannen kanssa lajinomainen treeniviikonloppu Chamonixissa. Kesäkuun lopulla lähdettiin tekemään vielä oma vuoristovaellus GTA – Menton -> Saas Fee, josta kertyi lähes 650km ja mikä tärkeintä 48100m nousua. Kun korkeimmat paikat olivat reilusti yli kolmessa tonnissa ja polut osin PTL:n tapaista epämääräistä maastoa, oli tiimi elokuun lopun startissa varautunut kaikkeen!

 

Kaikki mukaan lähteneet tavarat olivat hyviksi testattuja jo edellisissä otatuksissa. Niiden osalta ei yllätyksiä tulisi myöskään. Ainoa asia joka hieman mietitytti, oli energiatankkaus. Se mikä uppoaa nyt, ei välttämättä uppoa enää seuraavalla kerralla. Suklaa on se varmin toimiva eväs. Myslipatukat ja pähkinät lensivät jo heti alussa mäkeen. Irtokarkki oli toinen varma nakki. Syöntipaikkoja (ravintoloita, kahviloita ja refugeja) oli tämän vuoden reitillä hieman edellistä vuotta vähemmän, joten isompi osa energiasta piti kantaa repussa. Ennen kisaa tehtiin isot patongit edellisen vuoden tapaan ensimmäiseksi aamuksi. 

Etukäteissuunnittelussa huomasimme myös ongelman reitillä. Välillä Morgex-refuge Robert Blanc, 30km matkassa sisältäen 3100m nousua, ei ollut mitään tankkaus tai nukkumapaikkaa. Todennäköisesti tämä rankka väli olisi edessä iltapäivä-yö aikaan. Luonnollisella vauhdilla lyhyt nukkumajakso olisi juuri tuon pätkän puolessa välissä. Jätimme päätöksen lennossa tehtäväksi.

Chamonix – Bourg St Pierre      99,75km/+8418m/26:15:14

Pienet päiväunet saatiin otettua ennen lähtöä. Ilta kymmenen on aika häijy aika startata rankkaan kisaan. Alku lähti hyvin liikkeelle. Tämän vuoden suoraan asiaan -startti sopi meille erinomaisesti. GTA:lla selkärankaan juurrutettu nousuvauhti löytyi heti. Siitäkin huolimatta oli hieman yllätys, että olimme ensimmäisellä collilla, Breventillä, reilun kilometrin muita edellä. Mukana oli kuitenkin etukäteen kohtuullisen kovia joukkueita. Eräässä mm. Grand Raid Pyrenees voittaja, UTMB 9. jne.

Vaikka molempia hieman huoletti reipas alku, emme alkaneet turhaan hidastelemaankaan. Alkumatkasta minun polvet muistutteli hieman olemassa olollaan. Ilmeisesti ihan täysin eivät jalat olleet palautuneet GTA:lta. Yö meni muuten ilman isompia ongelmia aina pariin kymppiin, jossa saatiin kolme lammaskoiraa kuumottamaan menoa. Vieläkään ei koiranmakkaraa ollut mukana. Keskellä yötä ne voivat olla erittäin pelottavia! Varovaisen ohituksen jälkeen jatkoimme kohti laskua, josta alkoi ensimmäinen todella haastava nousu. 6 joukkuetta oli perunut osallistumisen, kun kuulivat, että Buet tulee olemaan reitin varrella. Nousu alkoi hyvin kapealla polulla joen uomaa pitkin. Pieniä haasteita polun löytämisen suhteen oli alussa ja myöhemmin nousussakin. Nousu jatkui uoman jälkeen todella jyrkkänä ja välissä vaarallisen tuntuisena liukkaine ruohoineen. Pusikot muuttuivat kivikoiksi mutta jyrkkyys säilyi käsittämättömänä. Sää oli onneksi kohtuullisen lämmin ja taivas kirkas.

Kun pääsimme vihdoin jyrkänteen juurelle, ei selkeää reittiä näkynyt, vain jyrkkä vaarallisen tuntuinen seinärinne. Alussa emme meinanneet uskoa, että reitti nousisi rinnettä ylös mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Reitti kulki kapean harjanteen molemmin puolin. Osassa kohdissa oli vaijereita, eikä ilman niitä olisi voinut eteenpäin hengissä päästäkään. Jalkojen alla oli vain hieman jalkaterää isompi jalansija, alhaalla pelkkää mustaa yötä. Kun pahimmat paikat olivat ohi, nousu jatkui edelleen kumpareen päälle, josta se jatkui toisen kumpareen päälle ja siitä sitten vielä vähän lisää…

Huipulla aurinko alkoi nousta ja maisema oli aivan mielettömän kaunis. Mont Blancin massiivi hehkui aamuauringossa. Buelta lasku oli myös melko tekninen. Kaapeleita, kapeaa harjannetta, ei kuitenkaan niin hurjaa kuin nousu sinne. Matka jatkui Cheval Blancia kohti. Sitä ennen nautittiin geelin ja suklaan lomassa aamiaispatongit. Nähtiinpä yksinäinen kisan seuraajakin polulla. Ensimmäiset väsymisen oireet alkoivat myös hiipiä puseroon. Emossonilla nautittiin aamukahvit ravintolassa pahimpaan uneliaisuuteen. Pienen siirtymän jälkeen nautimme toisen aamiaisen Marecottesissa viime vuodelta tutussa ravintolassa, oltiinhan matkaa taitettu jo yli 50 km. Lyhyessä ajassa pidettyjen kahden tauon jälkeen Belgialaisjoukkue saavutti meidät. Laskun verran lainasimme kärkipaikkaa heille, kunnes nousu Coeurille alkoi ja Belgialaiset jäivät viettämään taukoa. Reitti oli erittäin tylsä aina Bovernieriin - 70km - asti. Väsy alkoi jälleen pahasti painaan ja päätimme pitää hyvän suklaa-irkkari –tauon ennen Col des Guidesille nousua. Nousu oli jälleen aivan järjettömän jyrkkä. Tässä vaiheessa oli pakko ottaa käyttöön jo 20min nousua+2min lepoa –taktiikka. Pitkän ja rankan nousun jälkeen, kulma vähän helpotti. Haasteeksi tuli aasi ja tarkemmin hänen hyvä ystävänsä sonni. Parivaljakko juoksi meitä kohti monta sataa metriä kuumottavan näköisesti. Usean minuutin kiroilun ja maanittelujen jälkeen uskaltauduimme piilostamme hiippailemaan rauhallisesti niitylle. Kiersimme nokkospuskien kautta laitumen ja pääsimme vihdoin jatkamaan nousua. 

Katkaisin nousun loppupuolella harmittavasti toisen sauvani. Onneksi sain varren työnnettyä sen verran sisään, että lyhennettynä sauvaa pystyi käyttämään kohtuullisesti nousuissa hieman kikkaillen. Collilta oli osin tekninen tiputus Champexiin 83,9km, jossa meitä odotti ruoka ja ensimmäinen drop bag. Yllätykseksi paikalla oli myös kuvausryhmä, joka oli missannut meidät aiemmin kovan vauhtimme vuoksi. Vajaan tunnin pidimme taukoa tankaten ja varusteita säätäen. Minulla alkoi olla jo hieman horkka ja energia huonot. Onneksi oli ilta ja ensimmäiseen yöpaikkaan Bourg St Pierreen olisi enää 16 km ja tonni nousua alun laskun jälkeen. Nousu tehtiin pikkuhiljaa pääosin tylsää tietä pitkin. Takana massiivisella Col Des Guidesilla näkyi otsalamppuja kaukana takana. Muutama hiljaisen kylän asukaskin oli ulkona katselemassa tapahtuman kulkua. Pitkän siirtymän jälkeen olimme vihdoin lämpimän pasta-annoksen ääressä Hotel du Cretissä. Oluen jälkeen viileä peti houkutti, eikä jaksettu ihan hirveästi heittää läppää lämminhenkisen ja avuliaan isännän kanssa. Neljä tuntia dormissa riitti hyvin ja aamupalan jälkeen isännät olivat jälleen iskussa, valmiina rientämään kohti uusia seikkailuja. 

Bourg St Pierre – Rifugio Champillon        162,52km/+13243m/50:27:59

Päivän ensimmäinen haaste oli Col de Lane, toinen yli kolmen tonnin harjanne. Nousu itsessään sujui hyvin ”tuoreena”. Laskussa sen sijaa pääsimme näyttämään taitomme taas kohtuuvaativan vaijerijakson muodossa. Mikään ei enää tosin vetänyt vertoja Buelle. Laskun jälkeen ylitimme toisen Collin helposti. Col des Avouillonsilta avautui uskomattoman hieno näkymä isolle jäätikölle. Alun perin reitti meni jäätikön poikki. Jäätikkö oli ollut kuitenkin liian epävakaa ylitettäväksi ilman kiipeilyvarusteita ja kokemusta. Näky riitti meille. Lähdimme nousemaan jäätikön reunaa sen kierrettyämme ja törmäsimme yllätykseksi järjestäjiin, jotka olivat vasta nousemassa Panossierin vuoristomajalle. He ottivat meiltä väliajan lennosta ja jatkoimme nousua majalle luvaten tilata heille lounaan etukäteen. Edelleen vauhtimme yllätti järjestäjät. 

Lounaan jälkeen nousimme majalta hieman seuraavalle harjanteelle, jonka jälkeen alkoi loputtomalta tuntuva pientä korkeuseroa sisältävä tekoallaslaakson reuna. Usean tunnin vaelluksen jälkeen lähdimme vihdoin nousemaan kohti seuraavaa majaa, jossa odottaisi kunnon ruoka. Nesteet ja energia alkoivat olla jälleen hyvin vähänä. Vastaan tulleet trekkaajat huomioivat myös huonon tilamme ja toivottivat jaksamista. Juuri ennen Cabane Chanrionia alkoi rankka sade. Sadeponcho lensi päälle ja vauhti kiihtyi luonnostaan. Cabanella odotti järjestäjistä hyvä ystävämme Gerard, joka oli viime vuonna viimeisessä yöpaikassamme. Hyvän ruuan ja lämpimän jälleennäkemisen jälkeen jatkoimme matkaa vesisateessa kunnon sadevarusteilla. Seuraavaan yöpaikkaan olisi matkaa vielä 23km ja tuhat nousumetriä.  

Alussa sade ei haitannut. Illan hämärryttyä kylmä alkoi hiipiä väsymyksen mukana kroppaan. Reitti ei ollut tässä kohtaan haastava. Lähinnä tuskaisen pitkät vuoren seinän poimitukset meinasi turhauttaa. Lisäksi yksi sonniepisodi saatiin vauhdittamaan matkaa. Loppunousu Rifugio Champillonille sujui kuitenkin hyvin, kun tiesi italialaisen pastan odottavan. Majalla oli jälleen loistava tunnelma. Väsyneet matkalaiset otettiin lämmöllä vastaan. Kaikki varusteet ripustettiin kuivumaan mihin vain saatiin ja painuttiin jälleen hyvin ansaituille 4 tunnin unille. 

Rifugio Champillon – Refuge Robert Blanc 233,52km/+18638m/81:39:13

Starttasimme aamupalan jälkeen matkaan jälleen hyvissä voimissa. Kamat ja varsinkin kengät olivat edelleen märät edelliseltä yöltä. Onneksi vettä ei satanut vielä, eikä ollut mitenkään erityisen kylmä. Lyhyen nousun jälkeen tiputettiin Etroublesin kylään. Juoksu sujui edelleen reippaasti sopivassa alamäessä. Kylän jälkeen aloitimme pitkän nousun kohti Col Vertosania. Tienpohjaa tarvottiin reilusti yli puoleen väliin 1500 metrin noususta. Suklaan lisäksi irtokarkkipussi tyhjeni matkan edetessä. Reitti kääntyi lopulta polulle, joka nousi collille kohtuu jyrkästikin. Huipulla reitti oli todella epämääräinen, eikä laskussakaan selkeää polkua ollut. Seuraava shokeeraava asia, oli kuolleen lehmän ruho. Olin painanut kevyessä sateessa pään maata kohti, kun näkökenttään ilmestyi lehmän pää kieli ulkona. Muu ruho näytti siltä kuin ilmapallo olisi puhkaistu neulalla. Sisälmykset oli syöty ja löysä nahka lötkötti maassa. Edelleen näky palaa verkkokalvoille, kun silmät pistää kiinni. 

Muuten tylsän pätkän jälkeen oli lyhyt nousu ja erittäin pitkä tiputus Morgexiin, jossa sijaitsi seuraava drop bag. Laskussa säädimme reitin kanssa jälleen hieman. Urbaanissa ympäristössä kulkevat pätkät olivat jälleen hankalimmat meille. Tasan tunnin nautimme järjestäjien eväistä varustesäätöjen lisäksi. Saatiin kuulla, että olimme reilusti ensimmäisiä. Vaikka PTL ei olekaan kisa, lämmitti tilanne mieltä.  Etukäteen ajateltu aikataulu oli pitänyt tähän asti hyvin. Seuraava pitkä ja ongelmallinen pätkä Morgex-refuge Robert Blanc hieman epäilytti, mutta kun vointi oli hyvä ja sää vaikutti kohtalaiselta, päätimme lähteä tekemään matkaa vuoristomajalle. Laskeskelin, että olisimme perillä joskus klo 1 yöllä jos kaikki menisi normaalisti. Alku viikon ennustus myrskystä näytti toteutuvan ja senkin puolesta halusimme mahdollisimman pitkälle ennen kuin huono ilma saavuttaa meidät. 

Alku noususta oli helppoa ja sujui ilman ongelmia. Youlazin laaksoon saavuttuamme alkoi vettä tulla niskaan. Sumu sakeni samalla kun päivän valo hiipui. Pitkän 2000m nousun loppu kääntyi Youlazista kohti Berrio Blancia. Road Bookissa ilmoitettiin, että polkua loppunousussa ei juuri ole. Hetkittäin löytyi pieni pätkä josta pystyi päättelemään, että joku oli mennyt siitä. GPS-träkkiä tarkastelimme aina 5- 20m välein. Kartasta ei juuri apua irronnut ja kapusimme kivikkoista rinnettä hyvin hitaasti. Otimme nousun vähän liian korkealta jyrkkää rinnettä. Vaarallisia tilanteita saatiin aikaan useita. Kertaalleen lipesin totaalisesti ja päädynkin kivikkorinnettä 10m alaspäin, kunnes sain jaloilla ja sauvoilla pidon jälleen palaamaan. Alla olisi onneksi odottanut paksu lumipatja. Hitaasti jatkettiin nousua sumussa nyt vähän alempana rinnettä GPS apuna. Kun polun pää vihdoin löydettiin, oli olo todella helpottunut. Oltiin lähes huipulla. Harjannereitti olisi tuttu viime vuoden omasta OFF:sta. Silloin ainoa ongelma oli nestehukka, nyt vettä vihmoi taivaalta vaakasuorana kovan tuulen saattelemana. Jatkoimme matkaa reippaasti harjannetta pitkin tuulessa pitääksemme itsemme lämpiminä. Energiaa pyrimme nauttimaan, kunhan vain jostain löysimme tuulensuojan. Vanhoja parakkien raunioita löytyi kohtuullisesti. Sumu kaikkosi välissä hetkeksi ja maaginen näkymä pimeässä juuri erottuvaan Mont Blancin massiiviin oli hieno. Siitä ei juuri päässyt siinä tilanteessa nauttimaan, kun kiirehdittiin mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Energiat alkoi olla vähänä. Molemmat painoivat tuulessa hartiat kyyryssä sen minkä pääsi. Hetken mielessä kävi ajatus myös siitä, että ehkä emme pääsekään majalle. Ehkä ei jakseta. Negatiiviset ajatukset oli pakko karistaa poissa häiritsemästä ja ainoa missio oli pääsy Robert Blancille.

Pitkän ja uuvuttavan lähestymisen jälkeen saavutimme vihdoin Col de la Seignen. Välissä sade muuttui rännäksi, eikä juuri tehnyt mieli jäädä ihmettelemään meininkiä. Polku kohti majaa oli jälleen erittäin heikosti merkattu. Sumussa ei juuri mitään nähnyt ja tahti hidastui jälleen. En tiedä helpottiko oloa yhtään jälleen yhden vaijeriosuuden alkaminen. Reitti löytyisi mutta liukkaat ja märät kalliot olivat suorastaan hengenvaaralliset. Hitaasti edeten saavutimme seuraavaksi vanhan jäätikönpohjan. Ylitettiin muutamia isoja virtoja ja yritimme hakea reittiä liukkaiden kalliopoimujen ylitse kohti majaa. Energiatankkaukset oli laiminlyöty tässä vaiheessa jo pahasti ja päässä pyöri ajatus vain majasta, joka onneksi läheni lähenemistään. Kun reitti taittui ylöspäin, oltiin melko lähellä. Ylösmeno ei tosin tahtonut onnistua väsymyksen vuoksi. Taktiikka oli minuutti nousua ja minuutti huohottamista sauvoihin nojaten. Epämääräistä polkua pitkin nousimme vielä rinnettä liian ylös. Jäljistä päätellen emme olleet ainoita koukun tehneitä, eikä varmasti viimeisiäkään. Ylämäen jälkeen noin kilometrin lähes tasainen osuus tuntui kestävän ainakin kymmenen verran. Kun majan valot ilmestyivät mutkan jälkeen näkyviin, ilmaantui kivien päälle muutaman sentin lumikerros. Refugella oli työn ja tuskan takana saada kengät pois jalasta puhumattakaan pastan syömisestä. Ruuan lomassa kelloa katsoessani en ollut ihmeissäni vaikka lukemat näyttivät kolmea yöllä. Tiedossa olisi vielä kylmä yö, kun korkeus oli 2750m ja ulkona pakkasta. 

Refuge Robert Blanc – Chamonix              280,42km/+21294m/95:29:45

Erittäin levottoman ja katkonaisen unen jälkeen nousimme hieman aiemmin mitä oli alun perin tarkoitus. Vaikka edellisenä yönä oli tuntunut lähes mahdottomalta ajatukselta jatkaa matkaa aamulla, oli heräämisen jälkeen maali ainoana asiana mielessä. Aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa puoli kahdeksan maissa. Ulkona oli alkanut lumipyry vain hetki aiemmin. Päälle oli laitettu monta kerrosta vaatetta, eikä kylmä onneksi ottanut pahasti. Lumi peitti polut nopeasti. Onneksi uoma näkyi hyvin lumivaipassa ja reittiä oli helpohko seurata. Lumi ei juuri pieniä liukumisia lukuun ottamatta aiheuttanut meille pahasti pään vaivaa, ainoastaan hieman vauhdin hidastumista. Seuraavilla joukkueilla lumipeite oli yltänyt jo reilusti yli polven. Ainoastaan Tete n des Foursilla oli tuiskuttanut sen verran, että sai tosissaan kahlata eteenpäin. Päätimme pysähtyä syömään hyvin Bonhommen Refugella, vaikka se oli hieman reitin sivussa. Pientä ihmetystä saimme osaksemme muissa matkaajissa. Jatkoimme kohtuu tuoreina juoksua alas laaksoa. Paljon turisteja tuli vastaan polulla mielenkiintoisissa varustuksissa. Lumisade hieman laantui ja lumi väheni mitä alemmas päästiin. 1800m näytti olevan lumirajan korkeus. Balmen majalla vaihdettiin muutama sana UTMB:n huoltoa pystyttävien järjestäjien kanssa. UTMB reitti olisi hyvinkin kaukana normaalista.

Meidän matka jatkui enää pieniä 500-700m nousuja tehden. Majojen kohdalla yleensä pysähdyttiin jotain syömään tai juomaan, ja sitten taas riennettiin matkaan. Matkalla oli satunnaisia kannustajia, joista osa oli seurannut etenemistämme netistä koko neljä päivää. Hieman lunta nähtiin vielä Col Tricotilla, jonka jälkeen oli enää käytännössä laskua. Reitti meni hyvin pitkään TDS:n käyttämää uraa, joka oli muuttunut melkoiseksi mutarälliksi. Tämä oli onneksi kevyttä siihen nähden mitä olimme kokeneet matkan varrella. Ainoa epämiellyttävä asia oli tässä vaiheessa tullut jonkinlainen allerginen reaktio. Aina kun söin jotain, sain puolituntia haukkoa henkeä, kunnes olo taas helpottui. Tätä riitti maaliin asti. Lisäksi jalkani olivat rakkoja täynnä mutta se ei sinänsä ollut ongelma. Paikat olivat muuten edelleen kunnossa, vaikka alkumatkasta polvet ja jalkaterät hieman hellinä olivatkin.

Les Houchesissa näimme UTMB:n jälkiporukoita ja kannustimmekin heitä reilusti. Osa ihmetteli, miksi tulimme vastavirtaan numerolappujen kanssa, kun taas osa huomasi meidän olevan PTL:n kohta maaliin tuleva tiimi. Tasainen loppusiirtymä meni rauhallisissa merkeissä odottaen maaliin tuloa. Sade hieman vielä piiskasi matkamme loppua. Olimme varanneet hotellin vasta la-su yöksi, joten vielä ennen maalia jouduimme hoitamaan yöpaikan seuraavaksi yöksi. Onneksi kaikki järjestyi hyvin.

Itse PTL:n päämies Marmier oli saattamassa viimeisen kilometrin maalialueella. Puolikymmenen aikaan illalla Chamonixin kaduilla oli yleisöä vielä reilusti ottamassa meitä vastaan. Ihan viimevuoden tasoista yleisömerta ei kuitenkaan saatu tänä vuonna. Fiilis maalissa oli aivan mahtava. Vihdoin koettelemus oli ohi. Tiimi toimi täydellisesti. Olimme ylivoimaisesti ensimmäisinä maalissa yhdessä maailman vaativimmista vuoristoultrista. Olo oli hakattu mutta kaikki oli tuon tunteen arvoista!

Kiitos kaikille tutuille ja tuntemattomilla myötäelämisestä!

-The North J´s