TOISTAMISEEN PATSAALLE!

Tämän vuoden Spartathloniin asetin riman korkealle. Jälkikäteen mietittynä rima oli vähän liiankin korkealla. Toisaalta mitään ei saavuta jos ei ole unelmia. Alun perin vuosi piti jaksottaa samoin kuin 2012. Keväällä saimme kuitenkin perheenlisäystä ja ajattelin aluksi, että osallistun vain PTL:ään. Ajatus Spartathlonista ei kuitenkaan jättänyt rauhaan ja ilmoittauduin mukaan. Toukokuussa olin vielä sitä mieltä, että en osallistu kuitenkaan. Vuonna 2012 PTL meni hyvin ja 5 viikon päässä ollut Vaarojen Ultra ei täyttänyt odotuksia. Nyt PTL:n ja Spartathlonin välissä oli 4 viikkoa ja se epäilytti erittäin paljon. Parantunut kunto kuitenkin sai pään kääntymään ja toiveet heräämään. Kreikka on ollut hyvä maa kisata ja olin varma, että kaikesta huolimatta tekisin hyvän juoksun. Oli palautuminen sitten vaikka vähän keskenkin.

Ilmoittautuminen tuli viimeisteltyä rahan muodossa ja vähän spesifistä treeniäkin sain tehtyä hetkittäin. Isoin osa harjoituksista, varsinkin pitkistä, oli silti keskittynyt kohottamaan PTL:ään tarvittavaa suorituskykyä. Alppireissut tuli tehtyä. Pyrin hakemaan kisojen välissä maksimaalista palautumista ja lenkkeilemään maltillisesti noin joka toinen päivä viikon totaalilevon jälkeen. Jalkoja särki muutaman viikon mutta sitten isoimmat kivut jäi. Fiilis oli hyvä vaikka ihan ykkösisku ei ollutkaan päällä.

Töissä oli ollut kohtuullisen hektistä ja reissujen vuoksi jouduin vielä ennen Kreikan matkaa tekemään extraa jonkin verran. Pienessä väsymystilassa siis lähdettiin kohti Ateenaa. Keskiviikon ja torstain sain kuitenkin rauhoituttua Glyfadassa. Oli aivan mahtava tavata paikan päällä tuttuja tyyppejä ja tutustua muutamiin uusiinkin juoksijoihin. Pientä säätöä lääkärintarkastushommien kanssa oli mutta no problem, lähtöluvan sain.

Starttiin innoissaan!

Viimeistelyt olivat sujuneet hyvin ja bussissa odottelin aivan innoissani saapumista Akropolisille. Rentoa jutustelua, teippauksia ja rasvailuja tein vielä ennen starttia ja sitten paukusta liikkeelle. Alkuun kärki juoksi mutkan suoraksi ja muu letka perässä. Pienen koukun jälkeen juoksijoiden jonon katkaisi juna ja puomit, jotka laskeutuivat tylysti. Vain muutama nopein ehti livahtaa ennen vajaan minuutin yllättävää breikkiä. Kun taas lähdettiin liikkeelle, pääsin juoksun rytmiin hyvin sisään. Pyrin pitämään vauhdin rennon rauhallisena. Muutamalla ensimmäisellä huoltopisteellä oli vain vettä tarjolla, onneksi tämä oli tiedossa. Veden kanssa nautiskelin geeliä ja irtokarkkeja joita olin ottanut mukaan. Aika nopeasti keula katosi horisonttiin. Pian huomasin, että omakin vauhti oli kohtuullisen reipasta. Rauhalliseen menoon joutui oikein keskittymään.

Olin etukäteen tehnyt kaksi aikataulua, 26 ja 29:30 tähtäävät. Jälkimmäinen sitä varten, ettei kaikki menisikään putkeen. Etukäteen ajateltuna noiden yli menevillä ajoilla ei sitten ollut juuri merkitystä. Minimitavoite oli päästä maaliin ja silloin raatobussin aikataulun näkisi huoltopisteillä olevista tauluista.

40km hujahti rennon letkeästi aikaan 3:30. Olin n.10min omaa suunnitelmaani edellä, sitä tiukempaa. Kuumuus alkoi vaikuttaa ja pyrin hakemaan viilennystä vedestä. Puuskainen vastatuuli auttoi myös vähentämään helteen tuomaa tukaluutta. Elohopea taisi nousta hieman yli 30 asteen parhaimmillaan. Hiki virtasi ja suolaa otin aluksi 1,5h välein 500mg mutta hyvin pian huomasin sen riittämättömäksi. Juoda piti reilusti ja siirryin suolassa tunnin sykliin. Aloin ottamaan hieman rauhallisemmin ja pyrin tankatessa kävelemään enemmän kuin alun 10 metriä. Pian juoksu alkoi kuitenkin tuntua hankalammalta. En ollut siitä huolissaan. Dolichosissa alku oli hankalahkoa kunnes 100km:n kohdalla alkoi rullata. Nyt sitä ei tosin tapahtunut. 40-50km:n hujakoilla tuli kisan kakkonen Reus ohi. Kirosin samalla hiljaa mielessäni alun ”hurjastelua”. 

Kun 60km oli hölkkäilty kohtuullisen tasaista alkumatkaa, alkoi valjeta, että kisa olisi tässä. Mikään ei muuttuisi paremmaksi, korkeintaan pysyisi yhtä huonona. Muitakin kovia nimiä alkoi livahdella tasaista, maltillista vauhtia ohitseni. Hellas Canissa olin ajassa n. 7:40, 10min aikatauluani perässä. Olin toisin heittänyt kaikki suunnitelmat jo roskiin. Jäi vain tavoite saapua patsaalle. Oli henkisesti turhauttavaa huomata jo tuossa vaiheessa, että olin tippunut ”kisasta” jossa unelmissani tekisin SEN juoksun. En ollut kuitenkaan tullut Kreikkaan asti tekemään uran ensimmäistä keskeytystä. Perhe oli odottamassa huoltopisteellä ja oli ilahduttavaa nähdä tuttuja kasvoja. Samoin Spiros ja muitakin oli odottelemassa huollettaviaan. Riisiä nautiskelin hetken jo kurnivaa vatsaa rauhoittaakseni. Muuten olin saanut tankattua energiaa mukavasti. Suomen Hitaimmankin ehdin näkemään vielä ennen lähtöä kohti seuraavaa tavoitetta, Nemeaa.

Matka on pitkä ja itse palastelin sen hankaluuksien keskellä osiin. Silloin kun kaikki rullaa sitä ei tarvitse tehdä mutta nyt otin siis tavoitteeksi vain päästä seuraavat 40km Nemeaan. Huomasin jonkin verran lähtöni jälkeen, että nesteeni olivat vähissä. Suola oli tönköttänyt hihat ja helmat jo koppuroiksi. Sitäkin olisi ehkä voinut ottaa vielä enemmän. Toki maltillisempi alkuvauhti olisi myös auttanut asiaa. Tilannetta ei voinut enää kuitenkaan muuttaa. Lämpöä riitti vielä ja aloin saada tuttuja nestehukka-ylikuumentumis –oireita. Korvat menivät lukkoon ja meno hiipui entisestään. Aloin keskittyä saamaan nestettä sisään enemmän. Ilta saapui ja ensimmäinen drop bag odotteli Halkionin bensiksellä reilun 113km:n hujakoilla. Ajattelin jättää ensin otsalampun Nemeaan 124km:n kohdalle mutta varmuuden vuoksi jätin drop bagin vähän aiemmin. Valoisaa riitti vielä vähän matkaa. Ajankuluksi päätin, etten sytyttäisi lamppua kuin vasta Nemean jälkeen. 

Viimeiset kilometrit menin jo melkein pilkkopimeässä ennen Nemean helpottavaa huoltoa. Lamppu ei kuitenkaan syttynyt. Huoltopisteellä istahdin nauttimaan keittoa hetkeksi ja mietin ääneen Spirokselle ja tutuille ruotsalaisille huoltajille, että eipä tästä oikeastaan tule enää mitään. Aikaa olin käyttänyt 13:05, eli tunnin pidempään mitä alun perin olin suunnitellut. Aikataulutus tuntui ihan utopistiselta. Seuraavan etapin pääte oli Mountain Base ennen vuorta ~40km:n päässä. Lähdin matkaan ajatuksella, että käydään nyt tsekkaamassa näkymät ja katsotaan sitten mikä on tilanne. Kun fysiikka rakoilee, alkaa rakoilla myös korvien väli. En ehtinyt pitkällekään Nemeasta kun ensimmäinen laatta lensi. Oksensin tien laitaan nauttimani keiton. Koko yö menikin sitten enemmän tai vähemmän saman kaavan mukaan.

Meno oli muuttunut jo juoksu-kävelyksi. Enää ei juuri kukaan tullut heittämällä ohi vaan etenin samoja vauhteja mm. Löwin, naisten kolmosen, Mimin ja muutaman muun kanssa. Kuoppaiset tiet menivät, nousut ja laskut myös. Jalkoja särki, selkää särki, oksentelin silloin tällöin mutta pyrin nauttimaan tunteesta. Juoksin Kreikan maaseudulla keskellä yötä pelkästään tähdet ja kuu seuranani. Tunne oli vapauttava, maaginen.

Palasin huoltopisteiden kohdilla todellisuuteen ja havahduin etsimään evästä jota tekisi mieli. Kannoin juomavyöllä huoltopisteiltä saamiani pulloja, joista hörpin nestettä vain vähän kerrallaan välttääkseni oksentelemisen. Olin väsynyt kaiken muun lisäksi. Viimeisissä kisoissani väsymys ei ole ollut isokaan ongelma lukuun ottamatta PTL:ää. Siinä kuitenkin mennään 100h, joten uni meinaa tulla silmään kaikesta huolimatta. Kofeiinia nautin tasaisesti milloin pillereinä, milloin kylmänä kahvina. Väsymys tuntui jatkuvan silti. 

Kylien ja lyhyen 10min nukkumabreikin jälkeen mountain base tuli kuitenkin lopulta vastaan. Serpentiininousu oli loivempi mitä muistin. Vaikka väsy painoi, ei 2009 vuoden tasoista hoippumista serpentiini tiellä ollut. Basen huollossa menin kuitenkin selälleen telttaan. Nautin suolaista keittoa ja mietiskelin syntyjä syviä. Lyhensin seuraavan etapin vain vuoren päälle. Sinne nousu ja sitten suunnittelisin uuden päämäärän. Pääsin kuin pääsinkin liikkeelle jälleen ja aloin kavuta kivikkoista polkua. Reitti on erinomaisesti merkitty, eikä harhaan voi mennä. Nousu on kohtuullisen jyrkkä tästä eteenpäin. Kivet ovat pyöreitä ja rullailevat kengän alla. Liukastelin särkevää selkääni pidellen eteenpäin kohti korkeuksia. Vuorijuoksija ja ylämäki yhtä konkkaamista mietin surullisena. Ylhäällä kuitenkin ihastelin hetken maisemia ja pyörähdin nopeasti huoltoteltassa. Fiilis oli jälleen vähän parempi. Vuorelle pääsyn vaikutus oli sama kuin 2009. Lähdin laskemaan täynnä tarmoa. Juoksin reippaasti alamäkeen, tämän osasin, olinhan treenannut juuri polkuja ja alamäkiä. Aloin ottaman juoksijoita kiinni. Andras kaatui liukkaassa alamäessä, muutkin horjahtelivat. Rento, terävä askellus siivitti menoa ja fiilis oli upea. 8 juoksijaa ohitin kokonaisuudessaan muutaman kilometrin alamäessä. Olisipa polku jatkunut maaliin asti.

Kun pääsin jälleen asvaltille, iloisuus loppui ja tuntui kuin kestopäällyste imisi viimeisetkin voimat jaloistani. Tein nopean visiitin huollossa ja lähdin lompottelemaan hiljaksiin kohti Nestania. Alangolle saapuessani piti vihdoin kiskoa irtohihat päälle kun t-paita ei enää tahtonut pitää lämpöä yllä. Viileys oli tosin mukavaa vaihtelua päivän kuumuuteen. Horjahtelin huoltopisteelle jälleen unihiekkaa silmissä. Spiros oli huollossa odottelemassa Suomen Hitainta. Tuumasin meneväni untenmaille ja katsovani hetken päästä taas mitä on tehtävissä. Taisi olla viimeinen kerta kun Seppoa enää näin. Koiran unen jälkeen mikään ei ollut juuri muuttunut. Alkuun juoksu tuntui mukavalta mutta pian se muuttui lähinnä kivuliaaksi taivallukseksi. Särkylääkettä otin matkan aikana kokonaista kaksi buranaa pahimpaan pakotukseen. Pyrin välttämään niitä kisoissa mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja, mikäli halusin pysyä liikkeellä. 

Seuraavan etapin päätepiste oli Tegea reilun 20km:n päässä. Mitään isompaa ei tältä väliltä ole kerrottavana. Sama ”paska” jatkui ja hain positiivia ajatuksia sieltä mistä niitä oli haettavissa. Kuolleet koirat ja muut eläimet saivat ajatukset pois jäljellä olevasta matkasta, kivuista ja säryistä. Tegeaan saapuessani Seppoa ei enää näkynyt, väsymys kuitenkin jatkui. Asetuin jälleen nukkumaan hetkeksi. Pian olin taas pystyssä matkalla kohti Spartaa. 24 tuntia oli kulunut startista, 195km takana mutta mielessä vain jäljellä olevat 50km. Pitkä matka. Yritin lohduttautua sillä, että 2009 tässä kohtaan oli jo aamu pitkällä, nyt vasta kevyt kajo taivaanrannassa. Enemmän korvien välissä kuitenkin hakkasi alkuperäinen tavoite, josta olin jo reilut 3 tuntia jäljessä. Siitä huolimatta matka jatkui. 

Valoisan myötä alkoi ajatus maalista kuitenkin herätä. Meno oli hidasta mutta mikään ei ollut tunteihin enää muuttunut huonommaksi. Väsymys ei enää vaivannut. Spartan valtatielle saapuminen valoi uskoa vaikka edelleen henki oli kevyen pessimistinen. Ei niinkään maaliin pääsemisen kanssa vaan kokonaisuuden kannalta. Tiesin jo pääseväni maaliin, ajatus oli enemmän, että ”hoidetaan tämä nyt pois päiväjärjestyksestä”. Niin kauan kuin oli viileää, nautin menosta. Fiilikset menivät vuoristorataa. Kun päivä sitten saapui tuoden helteen tullessaan, alkoivat ongelmat. En ollut saanut kovasta yrityksestä huolimatta yön viileydessä korjattua nestetasapainoani niin hyväksi, että 30 asteen lämpöä kestäisin. Monumentilla vielä nautin menosta. Soitin maaliin tässä viimeisessä pitemmässä nousussa. Sain ohjeeksi juosta alle 30h. Monumentin mäen päällä katsoin kelloa ja totesin viimeiseen 19km:iin olevan aikaa 2:05, ei tekemätön paikka. Lähdin juoksemaan sopivalta tuntuvaa rytmiä nyt vähän reippaammin. Pian kuitenkin huomasin lämmön nousevan. Yritin juoda, vilvoittaa kroppaa. Korvat kuitenkin lukkiutuivat jälleen. Edellisenä iltana ne olivat 40km lukossa, nyt tiesin sen kestävän maaliin. Keho kuumeni, askel lyheni ja ajatukset alkoivat sekoittua. Yritin tankata koko ajan mutta pian aloin oksentelemaan taas tiheämpään tahtiin. Pyrin pysymään liikkeessä ja pitämään vauhdin sellaisena, että varmistaisin maaliin tulon. Muulla ei enää ollut väliä.

Vaikka päässä pyöri, enkä enää ollut yhtään varma kestäisinkö tolpillani maaliin asti, huoltopisteet vain tulivat ja matka lyheni. Voutianin bensa-asema on jo merkki maalista. Viimeinen kymppi, 5km alamäkeä, 5km tasaista. Huoltiksen jälkeen tunteet alkoivat nousta pintaan. Hoipertelin eteenpäin ja sain viimeiselle vitoselle nuorison saattamaan pyörillä. Ohikulkija ojensi kourallisen jääpaloja helpottaakseen oloani helteessä. Vaikka maali oli vain muutaman kilometrin päässä, jääpalat, kannustukset ja henkilökohtainen saattaminen tervetulotoivotuksineen tuntuivat olevan kaikki kaikessa. Raahauduin eteenpäin keskittyen pitämään menon etäisesti juoksua muistuttavana toimintana. 

Pitkien viimeisten kilometrien jälkeen näin vihdoin patsaan kadun päässä. Tutut naamat kannustivat viimeisiä askeliani kohti maalia. Koko vartalon täytti vahva mielihyvän tunne. Patsaalle tulo korvasi koko reissun aikaiset kärsimykset moninkertaisesti. Tunne oli upea! Kuvat kertonee enemmän kuin sanat.

 

Mikä jäi kaivelemaan?

Vaikka pääsin maaliin kohtuullisessa ajassa, johon olen tyytyväinen, jäi silti tunne, etten saanut annettua kaikkea. Pystyn parempaan ja aion tulla sen näyttämään vielä.

-         Spesifi treeni - Alan vihdoin ymmärtämään Sannan viisaiden sanojen sisällön, kun tekee vasemmalla kädellä, tulokset ovat sen mukaisia. Treenaa kohti tavoitetta tai aseta tavoite treenien mukaisiksi. PTL meni hyvin, olihan harjoitellut sitä varten. Spartathlon meni kohtuullisesti vaikka en ollut tehnyt asvaltilla tarvittavaa määräharjoittelua. Ensi kerralla tulen tekemään tärkeitä kisoja varten 1-2kk spesifin harjoitusjakson.

-         Valmistaudu kilpailuun huolellisesti – Jos haluat tuloksi, täytyy se ottaa myös muussa elämässä huomioon. Ylityöt kannattaa jättää poissa, kuten muukin ylimääräinen viimeisiltä viikoilta. Itsestään selvä asia mutta niistä kertyvän kuormituksen näkee vasta kisan loppuvaiheilla. Jatkossa paremmin.

-         Kisojen välit – Sitä luulee olevansa teräsmies. PTL on niin raskas kisa, ettei siitä palaudu kuukaudessa. Riskit oli toki tiedossa mutta en halunnut sitä tiedostaa. Jatkossa en bookkaa pitkiä kisoja enää kuukauden sisään. On parempi valmistautua kunnolla ja huolellisesti niihin harvoihin.

Toivottavasti muistan nämä jatkossakin...

Kiitokset kaikille tuesta ja kannustuksesta! Kannatti käydä! Seura reissussa oli ensiluokkaista ja kisojen jälkeiset bileet erinomaiset!