Tor Des Geants - toinen kierros

Taidan viritellä blogia uudelleen toimintaan, ainakin kisaraporttien muodossa. Kisan seikkaperäinen dokumentointi toimii hyvin seuraavan kerran taktiikkaa hioessa.

Kolme viikkoa sitten olin toistamiseen kilpailemassa piiiitkien vuorijuoksujen klassikossa Tor des Geantsissa. Alla stoori toisesta täydestä kierroksestani Aostanlaakson ympäri.

Kertauksena

Kisan speksit vaihtelevat eri lähteistä riippuen. Käytetään tässä vaikka seuraavaa kuvausta. Kisareitti on  356km ja 27000 nousumetriä sisältävä kierros Italian Aostanlaakson ympäri altavia 1 ja 2 vaellusreittejä myötäillen. Reitti on raskas isoine nousuineen ja teknisine polkuineen. Korkein kohta on Col du Loson lähes 3300 metrissä ja matalimmillaan käydään Donnasissa n. 300 metrin korkeudella. Lumihuippuiset 4000m massiivit reunustavat polkua ja kauniita vuorenhuippuja on silmän kantamattomiin. Tor des Geants on samalla kilpailullisin n.200 mailin vuoriultrista. Nykyään kilpailuun starttaa reilu 900 juoksijaa. Kärki on todella kova mutta mukaan mahtuu myös paljon rennommalla otteella eteneviä. Kenellekään TOR ei silti ole helppo. Jokainen maaliin asti selvinnyt muistanee seikkailun koko loppuelämän. Laakson reilu 1000 vapaaehtoista pitävät huolen, että jokainen kilpailija saa parhaan mahdollisen avun ja tämän huomaa matkan aikana. Kaikki ymmärtävät mitä urakka vaatii ja kuinka paljon itsestä on annettava, jotta pääsee edes maaliin 150 tunnin määräajassa. Ihmisten lämpö ja aito välittäminen huokuu huoltopisteillä. Kilpailua jaksottavat pienemmät 3-16 km välein olevat huoltopisteet ja n.50 km välein olevat Life Baset. Life Baseissa on mahdollisuus pidempään lepoon, kunnon ruokailuun ja niissä pääsee käsiksi myös omaan 60l huoltokassiin. Lisäksi oma crew saa huoltaa juoksijaa. Itse ole kisannut yleensä ilman ulkopuolista huoltoa.

Lähtökohdat

Vuonna 2014 loppuaikani oli n.99 tuntia ja sijoitus 35. reilun 400 maaliintulijan joukossa. Silloin juoksin lähes koko matkan Jussi Kallioniemen kanssa. Nyt tarkoitus oli juosta soolona. Olin tehnyt jo keväällä aikataulun tätä vuotta varten, jossa tavoite oli 90-91 tuntia. Ajalla olisi jo top 15 juoksijoiden joukkossa. Kisan lähestyessä realismi kuitenkin alkoi iskeä tajuntaan ja otin edellisen 99h aikataulun kovemman rinnalle. Tavoite muovautui juosta näiden aikataulujen väliin. Fyysinen kunto ei riittäisi vielä 90h aikoihin ja suorituskyky olikin reilusti huonompi lyhyemmillä matkoilla kuin esimerkiksi 2014. Lisäksi kärsin koko kesän erilaisista vammoista. Lonkka oli kipeytynyt vedoissa, kantapää ihan perusjuoksussa ja kaksi viikkoa ennen kisaa oikean nilkan nivelsiteetkin repeytyivät hieman. Tiukasta arkiaikataulusta ja vammoista johtuen en meinannut päästä oikein kisamoodiin, vaikka vuoriparta muistutti peilistä kisan lähestymisestä. Vasta kun asettelin kisa-aamuna numerolappua reppuun, alkoi itsevarmuus nousta fiiliksen mukana. Startin nostatus sai tipan linssiin ja tunsin olevani valmis haasteeseen. Yhteinen matka satojen juoksijoiden kanssa alkoi. 

Courmayeur – Valgrisenche 51km 3900m+ 9:39h

Lähdin liikkeelle rauhassa. Syke pysytteli alle aerobisen kynnyksen. Vauhti oli naurettavan hidas sykkeisiin nähden. Ensimmäisellä harjanteella tuprutti lunta ja viima iski kasvoihin. Sopiva keli pohjoiseurooppalaisille, kuten joku mainitsi juostessamme lumessa. Etukäteen ajattelin, että ensimmäinen päivä menisi helposti. Valgrisenchen Life Basessa alkoi kuitenkin tulla jo ensimmäiset uupumisen merkit pimeän mukana. Olin aikataulussa mutta matkanteko tuntui kovemmalta mitä odotin. Koitin syödä hyvin, että jaksaisin seuraavat koko kisan isoimmat mäet. 34 minuutin tauko hujahti nopeasti.

Valgrisenche – Cogne 56km 4450m+ 23:15h

Illan tullen moni alkaa hidastamaan, tai niin käy oikeastaan kaikille. Olin kuitenkin suhteellisen nopea väsymisestä huolimatta. Yritin ottaa ylämäet mahdollisimman rauhassa ja laskea alamäet reippaammin. Näin jälkikäteen ajateltuna juoksin jopa liian reippaasti isot mäet alas. Jalkateriä alkoi jo vähän särkeä loputtoman iskutuksen seurauksena. Noustessani yön viimeistä mäkeä Col Entrelorille en enää meinannut jaksaa pysyä hereillä. Alamäki helpotti mutta Col du Losonin pitkän nousun alku oli jälleen kovaa hoipertelua väsyksissä. Aamun tullen pakkanen kiristyi ja oli varmasti -10 asteen tienoilla huipun lähestyessä. Alipuin tarkoituksellisesti, jotta pysyisin paremmin hereillä. Aamuaurinko ja henkeäsalpaava maisema Losonilla lumisten vuorten yli helpotti. Juoksu lähti jälleen rullaamaan alamäkeen. Sykettä oli hankala saada enää yli 130, joka on noin 20 pykälää alle aerobisen kynnyksen. Toiseen Life Baseen lasketellessa koin jo aiemmista pitkistä kisoista pahoja merkkejä. Alkoi yskittämään ja puuroa kertyi kurkkuun. Sain hieman voimaa muutaman tutun juoksijan näkemisestä. He joutuivat tosin keskeyttämään Cogneen. En halunnut samaa kohtaloa, joten koitin jälleen syödä hyvin, jottei juoksu tyssäisi. 48 minuuttia tankkasin ja taisin vaihtaa sukatkin jalkoja rasvatessa. Jätin Cognessa sykevyön poissa, sillä enää ei ollut tarvetta rajoittaa tehoa. Enemmän joutui taistelemaan sen kanssa, että syke pysyisi edes peruskuntoalueella. Huoltopisteeltä lähtöä tehdessä huomasin unohtaneeni aurinkorasvan. Sen hankkimiseen meni vähän ylimääräistä aikaa mutta päivästä oli tulossa niin lämmin, että säätäminen oli lähes pakollista.

Cogne – Donnas 45km 1800m+ 32:45h

Olin jäänyt omasta aikataulustani vartin hitaiden nousujen vuoksi. Cognen jälkeen reitti helpottuu huomattavasti mutta oma meno sen sijaan hankaloitui. Koko päivä meni nihkeissä tunnelmissa ja mietin hetken jopa keskeytystä. Motivaatio tuntui olevan tiessään. Kun huomasin, ettei ympärillä olevat juoksijatkaan hurjastelleet, jatkoin rauhassa odottaen parempaa virettä. Koitin tankata mahdollisimman hyvin, koska yleensä energiavaje on syynä nihkeydelle. Olin suhteellisen nopea alamäissä vaikka vauhti tuntui naurettavan hitaalta. Illan tullen aloin saamaan energiatasot kohdalleen ja meno maistui jälleen. -2500m ja yli 25km lähes yhtämittaista alamäkeä voi tuntua etukäteen miellyttävältä mutta kyllä sekin jaloissa alkaa tuntumaan. Tarkastelin aikataulua ja yritin kiristää tahtiani hieman kipeistä jaloista huolimatta, jotta ehtisin 2014 aikaan Donnasiin. Täysstoppi ja deja vu tuli, kun junaradan tasoristeyksen puomit olivat laskeutuneet alas. Jussin kanssa notkuimme 2014 saman puomin takana. Hetken odottelun jälkeen pääsin jatkamaan matkaa ja olin Life Basessa lopulta 13min 2014 aikaa ja 15min aikatauluani myöhemmin. Olin suunnitellut ensimmäiset torkut 165-170km kohdalle vähän ylemmäs. Mietin kuitenkin tosissaan vaihtoehtoista nukkumista Donnasissa, koska se oli alempana ja korkeus tuntui korostavan keuhko-ongelmiani. Alempana ne tuntui lievittyvän. Söin hyvin Donnasin kolmannessa life basessa ja join yhteen menoon 1l omenamehua. Ruokaövereissä olisi helpompi nukkua. Syödessä tein lopulta päätöksen ja koitin nukkua hieman. Laittaessani korvatulpat korviin ja maatessani liikkumatta, sydämen syke jyskytti päässäni. 10 minuutin päänsisäinen disko riitti ja nousin jatkamaan matkaa ilman unta. 1:19 tauossa oli turhaa säätöä ainakin 30 minuuttia. Ehdin toisaalta hieman ladata kelloa virtapankista.

Donnas – Gressoney 55km 5000m+ 51:36h

Lähdimme nousemaan jälkeen ylemmäs vuorille toisen yön saapuessa. Sain kiinalaisen ystävän mäkeen. Hän oli vahvempi ylämäissä ja minä puolestaan alamäissä. Teimme yhdessä matkaa kun huomasimme, että siten oli mukavampaa. Hän puhui minulle kiinaa ja minä vastasin suomeksi. Pohdin nukkumista jälleen Sassassa 165km kohdalla. Istuin jopa hetken makuuteltassa mutta riensin jälleen kiinalaisen perään. En ollut vielä riittävän uninen, väsynyt kylläkin.  Muutaman tunnin nousun jälkeen Rifugio Codan lähestyessä alkoi unettaa toden teolla. Havahduin horroksesta siihen, että rinteessä istui mies valkoinen takki päällä kyykyssä pää painettuna polvien väliin. Katsoin uudestaan ja mies pysyi kyykyssä liikkumatta. Eroa oli vain 5 metriä, eikä hän havahtunut vieläkään. Tilanne oli outo ja jostain syystä pelottavakin. Kohdalla tajusin mieleni tekevän kepposia ja räpytellessä silmiä miehen sijoilla törrötti vain iso kanto. Väsymys kaikkosi.

Kiihdytin vähän vauhtia, jotten vajoaisi taas unen ja valveen rajamaille. Se tepsikin hyvin ja sykkeen kohoamisen vuoksi olo piristyi. Codalla n. 170km kohdalla tulee vastaan kisan puoliväli. Nyt olin valmis sänkyyn, kuten olin paperilla suunnitellutkin. Pasta pomodoron jälkeen pyysin herättämään 2h päästä. 40h etenemistä samoilla silmillä teki tehtävänsä ja simahdin heti. Olin aivan sekaisin, kun huoltopisteen vapaaehtoinen herätti minut vuoristomajan sängystä. Kysyin olinko todella nukkunut 2 tuntia, sillä minusta tuntui kuin olisin juuri ummistanut silmäni. En itse tajunnut kellosta sillä hetkellä mitään, tuijotin vain siinä olevia numeroita otsalampun valossa. Mies selitti hetken jotain ja katosi. Jäin miettimään hetkeksi sänkyyn nukkuisinko vielä mutta uni ei enää tullut. Tuvassa selvisi, että hän oli erehtynyt henkilöstä ja olin nukkunut vain 15 minuuttia. Söin hieman lisää ja jatkoin matkaani. En millään olisi saanut uudestaan unen päästä kiinni.

Sain useita juoksijoita kiinni teknisellä polulla. Otsalampussa riitti tehoa ja kengässä pitoa lipsutella kosteaa kivikkoa. Ylämäessä uni alkoi kuitenkin jälleen iskemään päälle. Silmäkulmissa vilisi mitä oudoimpia hahmoja ja koitin hoiperrella heidän välistä polkua pitkin. Onneksi lähellä oli Barman vuoristomaja. En pystynyt jatkamaan läpi yötä, kuten olin toivonut. Olin budjetoinut tälle toiselle yölle 2h unta, joten nukuin vielä 1,5h Barmalla, jotta pysyisin kutakuinkin suunnitelmassani. Sammuin sänkyyn heti. Herättyäni olin jälleen pihalla kuin lumiukko. Kovat yskänpuuskat herättelivät mukavasti ja aamupalakahvittelut hätistivät loput unen rippeet silmistä. Alkuun tuntui rankalta jatkaa eteenpäin viileässä aamussa. Olin pukenut kaikki vaatteeni päälle ja palelin silti. Kun kroppa hiljalleen lämpeni liikkeestä, alkoi mäen tunkkaus tuntua helpommalta. Koitin juosta tasaiset pätkät alamäkien lisäksi ottaen mallia edellä menevästä Spine-voittaja Tom Hollinsista. Kurkku tyhjeni puurosta ensimmäisissä mäissä ja hengitys helpottui.

Tämä kierroksen takaosa 150km -> 200km, on aika kivikkoista ja teknistä. Olin yllättävän nopea suhteessa muihin, jotka könysivät kivikossa hitaasti. Ohittelu piristi mukavasti ja päivän lämmetessä fiilis nousi lisää. Nautin huolloissa aina jotain oikeaa suolasta syötävää. Oman repun karkit tai suklaapatukat eivät juuri maistuneet enää. Niitä oli kuitenkin pakko tunkea suuhun. Neljänteen Life Baseen Gressoneyhyn tullessa olin tunnin aikatauluani jäljessä, mutta 2014 aikaani saman verran edellä lähinnä lyhyempien unien vuoksi. Olin etukäteen ajatellutkin voivani nipistää tauoista ja saavuttaa paremman ajan, vaikka polulla olisinkin hieman hitaampi. Pastan ja keiton vaihteluksi söin riisiä ja tonnikalaa, jotka maistuivat taivaalliselta. Muuten perusjalkahuollon lisäksi soittelin kotiin ja kyselin kuulumiset samalla syöden. 45 minuuttia nautin huollon antimista.

Gressoney – Valtournenche 33km – 2700m+ 64:02

Jos maraton alkaa 30km:n jälkeen, niin TOR alkaa 200km:n jälkeen. 2014 vuonna lähtö Gressoneystä oli hankala ja sitä se oli nytkin. Köpöttelin hokihölkkää alun tasaista vatsa täynnä. Mäen alkaessa otin rauhallisesti mutta silti kroppa tuntui voimattomalta. Yskä ei helpottanut menoa. Rifugio Alpenzulla pidin kahvitauon ja nuokuin pöydässä keräten sääliviä katseita muilta vaeltajilta, jotka sattuivat osumaan vuoristomajalle. Col Pinter tuli hitaasta vauhdista huolimatta vastaan. Jouduin pitkästä aikaa ohitetuksi. Lasku oli taas onneksi vähän helpompi. Sijoitus ja aikataulu tuntui joka askeleelta enemmän samantekevältä. Minusta ei ollut enää kilpailemaan. Tuntui, että pelkkä eteenpäin meno vaatii enemmän resursseja kuin minulla oli enää jäljellä. Intohimo edes pieneen kilpailemiseen oli mennyt.

Hämärä saapui laskiessani Champolucin huoltoon. Koitin juosta pitkän alamäen vähän reippaammin, jotta matka joutuisi ja ehtisin seuraavan harjanteen yli vielä kutakuinkin tolpillani. Yö saapuisi kohta ja pimeällä olisi hankala pysyä hereillä. Huollossa olikin mahtava yllätys, kun tunnistin Teemu Hostikan hahmon. Hetken tankkaus ja rupattelu tuntui nostavan energiatasoja. Huollosta lähtiessäni illan viileys ja kropan jäähtyminen veti kuitenkin kunnon horkan päälle. Yritin juosta reippaasti ja nostaa lämmöt takaisin päälle. Tarkoitus oli päästä vielä 17km ja +1300m Valtournencen Life Baseen mutta seuraavaa helppoa nousua tehdessäni aloin tuntea kovaa heikotusta. Yskin keuhkojani pihalle ja hoipertelin eteenpäin. Tämä oli ehkä koko reissun hankalin hetki. Jälleen pimeässä tunkatessa pienet hallut höysti nousua. Hetkellisestä epäuskosta huolimatta pääsin huipun tuntumassa olevalle Tournalinin vuoristomajalle. Vaikka etukäteen en olisi halunnut nukkua 2500m korkeudella, nyt olo ei antanut mahdollisuuksia valita.

Onneksi majalla oli lämmin peti ja siirsin 2 tunnin unet vähän suunniteltua aikaisemmaksi. Simahdin sekunnissa. Sikeän unen jäljiltä voimat olivat vähän palautuneet, mutta pää oli entistä enemmän sekaisin. Nautin rauhassa yökahvit yrittäen selventää ajatuksia samalla muiden säntäilyä katsellen. Olin sen verran sijoituksistani ja aikataulusta tietoinen, että ihmettelin suuresti kisailijoiden määrää huoltopisteellä. Tuvassa kävi kauhea kuhina. Juoksijoita tuntui olevan ainakin sata. Lähdin jatkamaan osana valomatoa tähtikirkkaaseen yöhön. Täysikuu valaisi menoa ja tunnelma oli maaginen. Laskeutuessa Valtournencheen loputtoman pitkää laskua mietin, että on kyllä vähän kuntoilijan oloistakin porukkaa mukana letkoissa, mutta en vieläkään tajunnut mistä oli kyse. Vasta Life Basessa hokasin, kun minut ohjattiin erilleen muista juoksijoista toiseen telttaan, että suurin osa oli 130km kilpailijoita. He olivat lähteneet illalla Gressoneystä tavoitteena sama maali Courmayeurissa. Huollossa kesti 49 minuuttia vaikken jaksanut edes jalkoja hoitaa. Olin jäänyt jo useamman tunnin 91h aikataulusta mutta olin edelleen ilahduttavasti pari tuntia 2014 vuoden aikaani edellä.

Valtournenche - Ollomont 48km – 4200m+ 79:57

Huollonkaan jälkeen ei tarvinnut olla yksin. Menin lyhyen matkan juoksijoiden kanssa porukoissa. Toisaalta oli mukavaa kun ei tarvinnut edetä yksin. Järjestelyn huono puoli näkyi seuraavassa huollossa Barmassen majalla. Sisään ei mahtunut, porukkaa oli kuin pipoa. Sain vaivoin tungettua itseni huoltopöydän läheisyyteen ja kaivoin sieltä jotain suuhun. Olin jälleen nousussa hoippunut unen rajamailla ja päätin ottaa 20 minuutin extratorkut vuoristomajan sängyssä. Vuoteet oli suojattu, eikä kenkiäkään tarvinnut ottaa onneksi poissa. 2014 nukuttiin samalla majalla aamun sarastaessa tunti. Olotilojen vaihtelut ja rytmitys noudattelivat ällistyttävän paljon 2014 kaavaa. Samat kohdat tuntuivat olevan vaikeita ja lähes samoissa paikoissa tunsin oloni vahvaksi.

Jatkaessani matkaa lyhyiden unien jälkeen, olo oli kammottava. Taivalsin ilman kiirettä miten vain taisin. Vuoret näytti kauniilta aamuauringossa ja koitin nauttia maisemista. Matterhorn ja Monte Rosan jäätiköt kimmelsivät selän takana. Yhtäkkiä näin edessä tutun hahmon. Jenkkikoutsi asteli rytmikkäästi mäkeä ylös ja olin todella yllättynyt hänet nähdessäni. En ollut vielä avannut hänen kirjoittamaansa valmennusopasta, jonka olin lainannut keväällä kaverilta. Hauskuutin itseäni ja pohdin, että en lukisikaan kirjaa jos olisin ennen häntä maalissa. En ollut ainoa, joka oli aivan poikki kisan rasituksista. Koop istui naama käsiin painettuna lopen uupuneena kivellä, kun ohitin hänet. Kyselin vointia vaikka tiesin, että se ei enää kenelläkään olisi hyvä. Olin ohittanut jo muutamia muitakin nimimiehiä kisan aikana ja on pakko myöntää, että se tuntui hyvältä ja hetken aikaa askel oli kevyempi. TOR ei ole kenellekään helppo. Suurin odotuksin lähtevät joutuvat usein pettymään. Ero satamailisiin on suuri. 350km opettaa nöyryyttä.

Rifugio Magialle tiputtelin minulle uutta polkua pitkin. Reittimuutos sisälsi teknisen laskun, joka oli hidas tuossa vaiheessa kisaa. Laskun jälkeen noustiin aiempaa isompi nousu. Magialla oleva juoksijoiden ruuhka oli niin iso, etten saanut syötyä ja mäki tuntui todella hankalalta nousta energiavajeesta johtuen. Pientä vaihtelua nousuun tuli, kun 130km kisassa ollut nainen tuupertui edessäni maahan. Hän ei voinut jatkaa ja pyysi apua. Seuraavat kilpailijat jäivät pitämään hänelle seuraa ja pyysin lähellä olevalta Cuneyn majalta järjestäjää hänen avukseen. Happipullo nousi miehen selkään ja hän lähti juoksujalkaa alas polkua. Jatkoin syönnin jälkeen matkaa vaihteeksi alaspäin. Näin tuupertuneen naisen jo kävelevän omin avuin ilmeisesti happikäsittelyn jäljiltä. Yskin edelleen ja henkeäkin ahdisti. En voinut olla miettimättä, että pienet savut happipullosta varmasti helpottaisi.

Juttelin hetken Italialaisen juoksijan kanssa yskästäni ja hän oli vahvasti sitä mieltä, että se johtuu kylmän ja kuuman ilman vaihtelusta. Maalissa saman totesi Luca Papi. Parempi kaulan suojaaminen estäisi tai ainakin vähentäisi vastaavat ongelmat. Olen kuvitellut, että oireet ovat pelkästään korkeudesta johtuvia, sillä ne helpottuvat aina alaspäin mennessä. Tykkään mennä vähillä vaatteilla ja viilennän kroppaa usein siten, että pidän takkia auki ja kaulaa paljaana. Tässä kisassa tilanteelle ei enää ollut juuri mitään tehtävissä. Yritin silti suojata kaulani paremmin jatkossa. Pidin Bivacco Clearmontilla pastatauon, jonka jälkeen lähdin nousemaan Col Vessonazille. Lyhyen nousun aikana oli vuorotellen horkka ja tukahduttavan kuuma. Yskin samalla kun tunkkasin. Alamäki oli aina helpottanut mutta nyt sekin tuntui hankalalta. Jalkaterät olivat kipeät ja kroppa muutenkin viestitti, että nyt saisi riittää. Muistelin 2014 Oyancen huollossa olleen koko kisan parasta ruokaa ja sen voimalla hipsuttelin pitkän laskun. 130km:n kisassa olevat juoksijat tuntuivat olevan osaksi huonommassa kunnossa kuin itse ja yksi makoili keskellä polkua. Sen verran potkaisin uupunutta juoksijaa jalkaan, että hän havahtui ja väitti olevansa ihan kunnossa. Ei auttanut valittaa kun pystyin kuitenkin hyvin hölkkäilemään alamäkeen.

Oyancessa oli 2014 vuodesta poiketen hirveä ryysis, sillä 130km juoksijoiden Drop Bägit sijaitsivat siellä. Ruoka ei tällä kertaa oikein osunut maaliinsa. Söin kylmää riisiä ja muutaman kananmunan. Yritin jatkaa mahdollisimman pian matkaa, jotta ehtisin ennen pimeää mahdollisimman pitkälle. Enää olisi yksi yö ennen maalia. Kisan tutui kestäneen ainakin viikon ja oli helpottava ajatella taipaleen olevan kohta ohi. Otin repun selkään ja työnnyin ryysiksen ohi tielle. Kovat yskänpuuskat katkoi menoa kun yritin kiihdyttää sauvomista. Koitin hakea sopivaa tehoa, jolla pääsisin mahdollisimman joutuisasti mäen ylös siten ettei yskittäisi. Henki pihisi mutta rytmi löytyi ja olin jopa suhteellisen nopea ohitellen muita. Col Brisonille päästyä viimeiset auringonsäteet värjäsivät vuorten huiput. Maisema oli kaunis mutta tuleva yö pelotti kumuloituneen väsymyksen ja keuhkojen vuoksi. Alkuperäinen ajatus oli vetää viimeinen yö samoilla silmillä ja olla aikaisin aamulla maalissa. Nyt laskin ajan menevän päivään, ehkä jopa iltapäivään. Aloin miettiä sopivaa nukkumispaikkaa, sillä en uskonut selviäväni viimeistä yötä ilman unta.

Laskeutuessa Ollomontiin jalat tuntuivat entistä kipeämmiltä. 2014 oltiin Ollomontissa samoihin vuorokaudenaikaan. Silloin lähdettiin jatkamaan matkaa Ollomontista. Päädyimme nukkumaan mäen yläosaan Champillonin majalle, jossa sain kuumetuntemuksia enkä pystynyt juurikaan nukkumaan. Nyt ajattelin olla viisaampi ja ottaa torkut jo Ollomontin viimeisessä Life Basessa vaikka ilta vasta hämärsi ja joutuisin sinnittelemään koko yön pimeässä sinnitellen. Ensin kuitenkin tankkasin. Tilasin sekä riisiä tomaattikastikkeessa, että paistettuja perunoita kinkulla. Söin lähes kaiken ja join niin paljon kuin vielä sain vatsani vetämään. Parempi överit kuin vajarit. Vauhtini oli hiipunut sen verran, että Koop oli myös huollossa. Hän oli juuri jatkamassa matkaa ja näytti vahvalta. Samoin tuttu italialainen, jolta olin saanut vinkit yskääni. Sanoin heille, etten voinut jatkaa enää ennen kuin otan tirsat ja toivotin onnea loppumatkalle. Kiipesin yläkertaan nukkumaan. Makasin pimenevässä illassa pehmeässä sängyssä korvatulpat korvissa. Tuttu disko jyskytti päässä. Yritin hengittää syvään ja rauhoittaa sykettä siinä kuitenkaan onnistumatta. Samaa vauhtia puolet kisasta mennyt kiinalainen Chen Bo tuli kolistellen nukkumaan pieneen huoneeseen. Samalla totesin, ettei makaamisesta ollut hyötyä. En saisi unta. Ainoa mahdollisuus olisi jatkaa matkaa. Champillonin maja olisi verttitonnin päässä ja laskun jälkeen olisi toinen huolto, jossa ehkä voisin nukkua jos matkanteko ei onnistuisikaan. Aikaa kaikkeen säätöön meni 1:07h, jossa turha nukkumisyritys vei n. 20-25 minuuttia. Olin silti 2014 aikaa noin 2 tuntia edellä. 91 tunnin aikatauluun eroa oli 2,5 tuntia toiseen suuntaan.

Ollomont – Courmayeur 51km 3600m+ 94:51h

Pikakahvien jälkeen lähdin täysvarustus päällä nousemaan toiseksi viimeistä mäkeä viilenevään yöhön. Epäilin noususta tulevan erittäin hankalan, enkä uskonut onnistuvani vetämään loppua kunnialla. Kroppa tuntui olevan hajoamispisteessä ja keuhkoista tuleva tavara oli jo lähes kiinteää koostumukseltaan. Olin kuitenkin väärässä. Ilmeisesti tupla-annos ruokaa ja pieni lepo antoi lisävoimia. Nousin rauhassa, vaikka olo tuntui yllättäen suhteellisen voimakkaalta. Yritin säästellä hieman voimia, jotta jaksaisin koko yön. Yllättäen edes unimörkö ei kolkutellut kannoilla. Kofeiini teki tehtävänsä, vaikka pisti närästämään. Piipahdin tankkaamassa lisää Champillonilla. Tupa oli täynnä porukkaa ja sisällä oli tukahduttavan kuuma. Koitin päästä pian eteenpäin, vielä kun tunsin oloni hyväksi ja nautinkin vain nopeat kahvit. Loppunousukin tuli helposti. Päälläni oli kaikki vaatteet repusta ja se riitti juuri ja juuri pitämään kylmän viiman loitolla. Täysikuu oli kohonnut taivaalle ja valonauha kiemurteli edelliseltä harjanteelta. Näkymä oli maaginen ja päästin pienet onnenitkut samalla toivoen hyvän olon kestävän maaliin asti.

Laskussa tuli taas kuuma, vaikka vauhti oli hidas. Kropan termostaatti ei enää toiminut kunnolla. Lämmönsäätely näissä pitkissä kisoissa vaatii jatkuvaa vaatteiden säätämistä. Itse olen pyrkinyt optimoimaan extrasäätöä ja olikin mukava hölkkäillä penkalla repun kanssa venkslaavien kisaajien ohi. Repun takaosaan en laita mitään mitä tarvitsen säännöllisesti. Uudessa repussa mahtuu käden ulottuville kaikki tarvittava, jottei reppua tarvitse ottaa selästä. Puhelin, kamera, energiat, nesteet, elektrolyytit ja kofeiini, hanskat, sadehousut ja takki, buffit, otsalamppu ja vessapaperikin. Takin sujautan repun päälle, eikä sen säätämiseen tarvitse edes pysähtyä. Pieniä juttuja mutta näin pitkässä kisassa kaikki säätö on hyvä minimoida, sillä väsyksissä operoiminen on erittäin hidasta.

Pidin jälleen hyvin lyhyen tankkaustauon laskun jälkeisessä huollossa. Eräs 130km:n kisaaja sanoi, että hänen pitää joutua, koska vaimo odotti maalissa. Lähdin hänen kanssaan, sillä tiesin seuraavan 12km:n tasaisen pätkän olevan hankala pysyä yksin hereillä. Epäonnistuin surkeasti hänen perässä roikkumisessa sekä hereillä pysymisessä. Yritin nostaa kierroksia juosten ja lapoin lisää kofeiinia suuhun. Yritin löytää työkaluja väsymystä vastaan mutta vasta kilometrin pummi herätti minut juoksutorkuilta. Olin vihainen virheelleni, vaikka vähän myös nauratti. Pummin jälkeen juoksin reippaammin kohti Bossesin huoltoa. Muistin pitkät poimuttelevat pätkät, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Sain lyhyellä matkalla olevan huoltoa epätoivoisesti odettelevan kiinalaisen juoksijan kiinni, joka väliin huokaili ja väliin huusi, jotta pysyisi hereillä. 

Huollossa sain jälleen pastaa eteen ja mietin nukkuisinko. 2014 olimme ottaneet Jussi kanssa minun väsymyksen vuoksi vielä tunnin tirsat, vaikka maaliin oli vain yksi nousu ja 30 kilometriä. Koomasin pää pöydällä minuutin ja päätin jatkaa. Vielä olisi mahdollisuus tehdä parin tunnin ero 2014 aikaan. Enemmän silti motivoi se, että kohta urakka olisi ohi. Vaikka nautinkin kisassa olemisesta, nyt olin niin rajoilla, että nautintoa oli vaikea löytää. Lähdin yhdessä kiinalaisen kanssa eteenpäin. Edessä ei näkynyt juurikaan otsalamppuja ja taaksekin päin oli aika isot erot. Ylämäen alussa kaikki meni hyvin. Huomasin kiinalaisen hoipertelevan edessä. Kello oli 5 aamulla ja edellisestä 20 minuutin nukkumisestani oli kulunut lähes 24 tuntia. Edellisen 90 tunnin aikana olin nukkunut kokonaisuudessaan 4 tuntia pienissä pätkissä. Yritin tsempata kovasti, sillä tiesin aamun valkenevan parin tunnin päästä ja helpotuksen tulevan valon kanssa.

Menin enemmän sivusuunnassa kuin suoraan. Vedin hupun päähän ja kippasin kyljelleni polun viereen. Havahduin, kun vierestä meni otsalamppu. Nousin ja jatkoin. Pääsin ehkä viisi minuuttia ja sama tilanne toistui. En pysynyt hereillä. Kompuroin ja horjahtelin, vaikka välissä huusin ja lauloin jopa lastenlauluja kovaan ääneen. Mikään ei auttanut. Nukuin taas polun vieressä. Rinne oli täynnä valoja, jotka ohittivat uupuneen kilpailijan. Horjahtelin taas hetken eteenpäin kunnes oli pakko taas makoilla hetki. Uni tunki väkisin päälle. Kerran nukahdin kesken askeleen. Heräsin jalan iskeytyvän taas maahan. Koko pimeä nousu oli pelkkää horrosta. Havahduin jälleen polun vierestä pieneen horkkaan. Nyt taivaanrannassa oli jo merkkejä päivän valkenemisesta. Pakottauduin liikkeelle. Olin pettynyt omaan kykyyn pysyä hereillä. Jengiä painoi ohi ja pudisteli päätään. Ärsytti, mutta samalla adrenaliini alkoi virrata suonissa. Piristyin ja tunkkaus tuntui helpommalta. Koitin lisätä vauhtia, jotta kroppa heräsi. Räjähdin äänekkääseen nauruun, kun huomasin hetken päästä saman kiinalaisen, jonka kanssa olimme lähteneen kapuamaan nousua kaksi tuntia aiemmin, nukkuvan polun vieressä. Tönin kaverin ylös ja pyysin mukaan. Hän ei tosin edelleenkään pysynyt suoralla polulla.

Aurinko värjäsi vuorten huiput. Aamu oli kaunein mitä olen koskaan kokenut. Viimeisen harjanteen lähellä oleva Rifugio Frassati läheni. Tältä vuoristomajalta on monta muistoa ja nyt tulisi yksi lisää. Kävin nauttimassa viimeisen pastalautasen. En jäänyt pitkäksi aikaa porisemaan, vaan hotkin pastat ja kiirehdin eteenpäin, ettei aamun myötä hieman virkistynyt vointini jäisi käyttämättä. Enää ei tarvinnut säästellä. Viimeinen korkea harjanne Col de Malatra oli vain 400m nousumetrin päässä. Mitä ylemmäs pääsin, sitä vaikeammaksi hengittäminen muuttui. Yskin hetken tunkkauksen jälkeen keuhkoja pihalle. Sitten taas tunkkasin vähän ja jälleen yskin. Malatra on portti maaliin. Viimeksi koin siellä maaliintulon isommat tunteet. Nyt ylitys oli hieman erilainen. Moni 130km:n juoksija oli samaan aikaan jonottamassa kapeaan väliin, josta polku meni yli. Harjanteella oli kaksi kuvaajaa ja omaa kuvaushetkeä piti odottaa. Olo oli kuin huvipuistolaitteessa. Kokemus oli valju. Vähän matkaa alaspäin juostessa alkoi fiilis paranemaan. Vaikka jalat olivat ihan romuna, juoksu onnistui. Mont Blanc hohti aamuauringossa massiivisena edessä ja Courmayeur odotti sen juuressa.

Ohitin muutaman juoksijan ja huolsin pikaisesti toiseksi viimeisessä huollossa. Tunkkasin reippaasti viimeisen lyhyen mäen. Juoksin kohti UTMB reittiä ja ohitin taas muutaman lyhyen matkalaisen. Isolle baanalle tullessa alkoi tulla myös turisteja vastaan. Matka Bertonen majalle tuntui pitkältä mutta turistien kannustukset tuntuivat hyvältä ja siivittivät menoa. Joka paikkaan sattui mutta enää se ei haitannut. Kantapään sivuun oli tullut rakko. Suu ja kieli oli täynnä pieniä haavaumia. Kynsinauhat olivat repeytyneet ja tulehtuneet mutta teippasin ne piiloon, jotten tökkisi kipeitä sormenpäitä mihinkään. Olkapää tuntui tulehtuneelta sauvomisen vuoksi, samoin kämmenet. Pieniä mustelmia ja naarmuja oli joka paikassa. Jalkateriin sattui ja keuhkot vetelivät viimeisiään. Siitäkin huolimatta olo oli hyvä ja siemaisin vain hieman kokista Bertonen viimeisessä huollossa. Otin tavoitteeksi juosta viimeisen alamäen koko joukon nopeimmin. Ihan tähän en pysytynyt mutta olin nopeimpien joukossa. Tulin maaliin erittäin hyvissä voimissa. Yllättäen voimavaroja löytyykin, kunhan vain keksii keinot saada ne esiin.

Maaliintulo oli hieno mutten kokenut mitään suurta tunnemyrskyä. Eniten koin tyytyväisyyttä sijoituksesta ja ajastakin. 23. sija ajalla 94:51 maistui erittäin hyvälle 565 maaliintulijan joukossa. Etukäteen ajateltuna tuo oli juurikin se mihin uskoin parhaimmillani yltäväni. Kisan aikana usko alle 100 tunnin aikaa meni monta kertaa mutta loppuveto varmisti sen reilun alituksen. Viimeisellä 50km:lla voi tulla useita tunteja vielä suuntaan tai toiseen ja nytkin nähtiin isoja romahtamisia. Ero kärkeen on iso, lähes vuorokausi. Top 5 sijoihin matkaa jäi enää 10 tuntia. Top 10 n. 8h ja top 15 reilu 2h. Tätä kisaa en jossittele mutta uskon vielä joku päivä palaavani ja silloin toivottavasti kisaan kymppisakkiin pääsemisestä. En pidä sitä tämän vuoden kokemuksella mitenkään epärealistiselta. Se tulee todennäköisesti vaatimaan treenimäärän ja eritysesti vuoripäivien lisäämistä. Perusvauhdin pitää myös nousta. Tämän lisäksi kisassa pitää onnistua lähellä omaa optimia.

Kokonaisuutena reissu oli unohtumaton. Kiitos Ilkka Lassila ja Jukka Kukkonen reissuseurasta ja onnittelut vielä maaliintulosta. 

Transpyrenea - palautumisesta

Moni on viime aikoina kysynyt miten pitkään kestää palautuminen 900km vuoristoultrasta. Yritän seuraavassa selventää omia ajatuksia ilman fysiologista faktaa. Kaikki perustuu siis omiin kokemuksiin, eli mutuun! Jaan palautumisen kahteen osaan, fyysiseen ja psyykkiseen. Henkisesti tuskin koskaan palaudun entiselleen täysin mutta toimintakyky on jo palautunut. Fysiikka taas on jo sillä tasolla, että kroppa ottaa treeniä vastaan. 

Aloitan fysiikasta, koska usein urheilusuorituksesta palautuminen ymmärretään juuri fyysiseksi prosessiksi. Ainakin minä olen aiemmin ajatellut niin. Pikkuhiljaa ultrajuoksujen kautta olen oppinut sen, että fysiikka on vain puoliruokaa, tai ehkä vain alkupala kolmen ruokalajin illallisella. Olen huomannut, että jos lähden liian nopeasti juoksemaan kisan jälkeen, pettää yleensä fysiikka. Tulee kolotuksia tai rasitusvamma. Jos taas lähden pitkän ja raskaan kisan jälkeen liian nopeasti haastamaan itseni kovaan vastaavaan rypistykseen kisamielessä, ei pää yleensä pysy mukana. Sitä päästää itsensä aivan liian helpolla, eikä pysty ruoskimaan kuopasta sitä parasta irti. Vaikka voihan sitä toki pelkästään hölkkäilläkin kisoja mutta itse en nykyään löydä siihen niin suurta kipinää. Tai sitten tapahtumaan pitää etukäteen asennoitua hölkkäkisana. Usein vaan jälkeenpäin miettii, mihin kaikkeen olisi pystynyt korvienväli tuoreempana.

Fyysinen palautuminen

Oma kroppaa on jo tottunut pitkiin kisoihin, joten aika nopeasti fysiikka pääosin palautuu. Nykyään tuntuu, että pitkästä ultrasta palaudun noin kuukaudessa ja pystyn taas laittamaan harjoitusmyllyn päälle. Toki aloitan treenit aika maltilla ja kasvatan pikkuhiljaa rasitusta. Pyreneiden jälkeen tilanne on ollut vähän toinen. Romuttunut fysiikka sisälsi myös ruuansulatuselimistön. Jäimme lomailemaan kisan jälkeen Biarritziin viikoksi perheen kanssa ja olisi ollut kiva mättää hyvää ruokaa ja juomaa paljon. Sen sijaan söin anorektisen teinin annoksia sekä siemailin muutaman oluen per päivä. Ruoka ei usein maistu pitkän kisan jälkeen vaikka niin odottaisi. Nyt meni melkein kaksi viikkoa siihen, että ruokahalu kunnolla heräsi. Mutta sitten kun pääsin vauhtiin, en ole pystynyt lopettamaan syömistä. Epäilen, että kahden viikon rypistyksen jälkeen, jossa oli vielä pahoja energiaongelmia, elimistö ajautui johonkin mystiseen primitiivitilaan. Vaikka energiavaje on jo täytetty, eikä mättämiselle ole enää perusteita 4kk kisan jälkeen huomaan silti ahmivani jättiläisannoksia useasti päivässä. Ja se pienikin energiamäärä tuntuu jäävän kehoon. Ehkä kroppaan on jäänyt pelko siitä, että vastaava toistuu ja se pyrkii tankkaamaan vararavintoa, sekä energian hyötysuhde on parantunut. Toisaalta kisassa tulee syötyä sen vähän kerrallaan, että vatsalaukku on pienentynyt. Pyreneillä oli pitkiä jaksoja, jolloin söin todella vähän. Vatsalaukku mukautuu pienempään määrään ja heti kisan jälkeen se on täynnä pienistäkin annoksista. Ehkä se on loogistakin, etteivät isot määrät heti maistu. Vatsani talttui normaaliksi noin viikon sisällä maaliintulosta ja ripulointi loppui muutamassa päivässä, johon varmasti oli suurin syy rasituksen loppuminen, vaikka toki söin edelleen imodiumia. No miksi jeesustelen ruoasta niin paljon? Se on tietysti nesteen ja levon kanssa se tärkein asia palautumisessa. Olisi hyvä varmistaa noita kaikkia kolmea riittävästi hyvällä laadulla vähintään pari viikkoa.

Luulisi, että nukkuminen olisi helppoa vähäunisen kisaurakan jälkeen. Kroppa käy kuitenkin edelleen niin kovilla kierroksilla, että uni on katkonaista ja levotonta. Yleensä heräilen keskellä yötä muutamaksi tunniksi ja aamulla taas en tahdo päästä ylös. Kaikista ärsyttävintä on se, kun hikoilen pari ensimmäistä yötä niin kuin sika. Lakanat ovat niin märkiä kuin ne olisivat juuri otettu pyykkikoneesta. Onneksi pahin laantuu parissa päivässä. Sykettä en ole mittaillut mutta epäilemättä sykekäyrä olisi hyvin mielenkiintoinen yönkin aikana. Nukkumisessa on yleensä sama kuin syömisessäkin, että sitten kun pääsee vauhtiin, ei meinaa pystyä lopettamaan. 

Jalat ovat tietysti ihan paskana kisan jälkeen. Rakot avaan jo yleensä kisassa mutta ne ovat hyvä desinfioida ja tyhjentää hyvin, jotta paraneminen lähtee nopeammin käyntiin. Jos taas kynsien alla on verta, niin kuuma klemmari läpi ja paine helpottaa. Kynnet sitten lähtee kyllä sitten kun aika on kypsä. Pari päivää ja pintaruhjeet ovat siis ok. Ruhjeita pidempään kestää tunnon palautuminen. Minulla on todennetustikin ongelmia vasemman puolen jalan kanssa. Todennäköisesti vanha murtuma nilkassa tekee siitä jäykän ja askeleesta vähän toispuoleisen, koska jalka tulee liian lähelle kropan keskilinjaa nilkan hiekomman toiminna vuoksi. Kineettinen ketju ei siis toimi moitteettomasti. Joko tämän vuoksi tai sitten siitä huolimatta vasemman jalan keskimmäisistä varpaista lähti tunto reiluksi pariksi kuukaudeksi. Joku olisi voinut olla jo huolissaankin mutta itselleni tämäkin on jo tuttua. Ensimmäisen PTL:niin jälkeen tunnottomuutta kesti neljä kuukautta. Muut korotukset ja säryt, joita kisassakin jo tulee, lähtee poissa jo 2-4:n päivän jälkeen. Sen sijaan vasemman nilkan/säären sivussa ollut ilmeisesti tulehduskipu vaimeni parin-kolmen viikon sisällä. Jos olisin lähtenyt heti juoksemaan kisan jälkeen, tästä olisi tullut epäilemättä pidempään kestävä rasitusvamma. Lihaskipuja ei näin pitkästä kisassa enää itselläni hirveästi tule. Kävely on toki vähän jäykkää mutta varsinaisia DOMSeja ei lihaksiin tule. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen yli 200km:n kisan, jossa näin myös ultralengenda Yiannis Kouroksen. Kärkijuoksijat hyppivät reilun metrin korkuiselta lavalta alas palkintoseremonian päätteeksi mutta itse tarvitsin kahden henkilön apua könytessä pienin askelin alas, eikä kävelykään onnistunut kovin hyvin yksin. Jokaisen ultran jälkeen fyysinen palautuminen on tosin sujunut aina vain nopeammin.

Psyykkinen palautuminen

Itse olin lähes kolme viikkoa pihalla kuin lumiukko. Aluksi olo oli leppoinen ja välinpitämätönkin arjen ongelmille, jotka tuntuivat niin kovin vähäpätöisiltä kisassa oleviin verrattuna. Tämän asenteen kanssa on perheelläkin kestettävää. Pian tuli ärtyisyys ja äkkipikaisuus, joka ei sekään helpota lähimmäisiä. Itselläni on muutaman viikon erittäin lyhyt pinna ja saatan tiuskia ihan vähäpätöisistäkin asioista. Tämä johtuu todennäköistä pelkästään väsymyksestä, joka laukeaa muutaman päivän sisällä maaliintulosta ”euforian” haihduttua. Kun muu arki iskee kisan jälkeen, ovat ehtyneet voimat koetuksella. Koko tämän ajat myös ns. jumittaa ja on vaikea keskittyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa. Joskus yksi elokuvakin on hankala katsoa loppuun. Välissä vaimo sanookin, et "hei haloo, nyt takaisin sieltä vuorilta", kun tuijotan tyhjä katse silmissä seinää. Nämä oireet katosi nytkin vajaassa kuukaudessa. Uupumusasiat osaan ottaa nykyään jo paremmin huomioon muussa elämässä. Kovin tavoitteellista asioita ei kannata pistää heti kalenteriin, vaan varata aikaa sohvalla tai biitsillä makoiluun. Työelämä kannattaa ottaa myös huomioon.

Pitkän kisan jälkeen yritän sinnitellä juoksematta ainakin pari viikkoa. Ensimmäiset kevyet lenkit päättyvät joskus uupumukseen. Ei tee mieli juosta, eikä oikein pystyisikään. Silloin odottelen muutaman päivän, että pää ja kroppa ovat samaa mieltä ja juoksu tuntuu mukavalta. Ehkä tuo on jotain hormonaalista tai hermostollista palautumattomuutta tai sitten korvienväli ei ole vielä valmis nousemaan sohvalta? Sitten päästään sinnittelyyn. Mitä raskaampi kisa on ja mitä pidempään olen joutunut vuodattamaan sydänverta reitille, sitä kauemmin on oltava kisaamatta. Sisun pitää antaa myös palautua. Yritin taannoin juosta PTL:n ja Spartahlonin kuukauden sisään. Pääsin toki Spartaan nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla mutta sinni oli poissa. Mies ei kestänyt yötä, eikä väsymystä. Oli pakko ottaa pieniä nokosia matkan varrella, eikä puristusta ollut yhtään. Tämä turhautti valtavasti. Toki syyllistyin myös liian kovaan alkuvauhtiinkin mutta korvienvälikään ei ollut kunnossa.

Kokonaispalautuminen on monen osaprosessin summa, jotka menevät vähän omia reittejään. Mielestäni pääasia on kuitenkin antaa itselle lupa ottaa rennosti ja löhötä, jotta voi tulla sitten entistä motivoituneempana ja kovempana takaisin. Pitkä valmistautuminen on ottanut aikaa ja energiaa. On mukava tehdä jotain ihan muitakin asioita vaihteeksi ja olla enemmän perheen kanssa. Kuntohan tässä pääsee valitettavasti repsahtamaan ja kisassa lähteneestä 7 kilosta on tullut 10 kiloa takaisin! Mutta riittääpä energiaa treenata talvipakkasella.

Tämän lisäksi Transpyrenea oli niin massiivinen matka, että se ja sen läpikäynti on muuttanut omaa elämää muutenkin. Tunnen nykyään paljon enemmän. Arvostan arjen pieniä asioita ja saatan herkistyä jo pelkästään nähdessäni jonkun nauravat tai onnistuvan jossain. Tai kun saan nukkua lämpimässä ja ruokaakin on yllin kyllin jääkaapissa. Olen ollut mielestäni aiemminkin optimisti mutta nyt arvostan vieläkin enemmän positiivisuutta. Realismiakin on toki hyvä olla mutta negatiiviset ajatukset eivät aja meitä kovinkaan vahvasti oikeaan suuntaan kohti määränpäätä. Täysin selittämätön asia on myös se miksi olen alkanut tuntea vieläkin vahvemmin maailman tuskaa. Ehkä solidaarisuus kisassa tekee muutoksia korvienväliin. Ihmiset tuntuvat erkaantuvan entistä enemmän luonnosta, itsestään ja toisistaan. Millainen maailma me jätetään lapsillemme? Uutisia katsomalla tilanne ei näytä hyvältä. Jokaisen ihmisen pitäisi käydä hakemassa perspektiiviä raskaasta ja pitkästä rääkistä, jossa joutuu luonnon, itsensä ja muiden armoille. 900km vuoristossa on oiva keino välttää konfliktit ja löytää myötätunto. Peace and happiness :D

Transpyrenea - osa XIII - maali

...Jatkuu

Havahduin unestani siihen, kun Keri ja Rob tekivät lähtöä. Joku oli kuulemma tullut huoltoon ja lähtenyt heti jatkamaan matkaa. He halusivat pitää sijoituksensa. Ihmettelin miten joillain oli vielä kilpailuhenkeä jäljellä. Olin itse kadottanut sen vatsaongelmien myötä. Toivotin hyvää matkaa ja käänsin kylkeä. En pystynyt edes ajattelemaan kilpailemista saati jatkamista. Olo oli yhtä karmea kuin muutama tunti sitten. Makasin jossain valveen ja unen välitilassa yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olin sen verran palautunut, että pääsin ylös. Kävin tuttuun tapaan ripuloimassa ja nautin imodiumia muun aamiaisen lomassa. Enää tämä päivä, sitten kärsimys loppuisi.

Starttasin kuuden aikoihin, joten en tarvinnut enää otsalamppua. Päivän aloituksena oli 600m+ nousu. Se olikin päivän pisin. Aamu oli harmaa ja niin oli tunnelmakin. Nousin rauhaksiin tarkkaillen oloani. Yritin saada suklaata alas veden kanssa, jotta energiaa olisi edes vähän. Jyrkkä mäki meni yllättävän kivuttomasti. Maisemat olivat hienot mutta enää muutamaan päivään reitti ei ollut mennyt varsinaisesti vuoristossa. Olin vaihtanut normaalin teknisen t-paidan merinovillaiseen varustelaukustani jokusen sata kilometriä sitten. Alun helteissä olisi ollut tuskaista. Nyt erityisesti aamut ja illat olivat olleet välissä viileitä ja villa lämmittää mukavasti. Merinossa on myös se hyvä puoli, ettei se juurikaan haise edes näin pitkällä reissulla.

Olin viettänyt edellisen yön viimeisellä järjestäjän huoltopisteellä, joten minun pitäisi löytää ruokaa muualta. 67km maaliin olisi siis ilman järjestettyä huoltoa. Nousun jälkeen törmäsin maataloon. Oli pakko pysähtyä toiselle aamiaiselle. Kokeilin vaihteeksi munakasta ja se maistuikin erinomaisen hyvin. Join lisäksi kaksi oranginaa ja mutustelin hieman leipää. Oranginasta oli tullut vakiojuomani ravintoloissa ja kahviloissa. Coca-cola maistui auttavasti mutta se oli ainoa virvoitusjuoma mitä järjestäjillä oli. Kisan aikana nauttimani kokismäärä oli varmastikin jossain 20 - 30 litran tuntumassa. Syödessäni sain sääliviä katseita mutta en jaksanut välittää saati selittää.

Jatkoin matkaa varovaisen toiveikkaana. Ruoka ei tullut heti ulos. Juoksinkin vähän mutta vasempaan jalkaan alkoi aina sattua enemmän. Kävelyyn oli siis tyytyminen. Hitaassa vauhdissa kipu oli hallinnassa. Mietin maalia. Mietin kotia. Mietin miksi raadoin. Miksi en ollut heittänyt jo pois? Pidin rankasta lajivalinnasta mutta se masokistinen nautinto oli kadonnut jo monta päivää sitten. Tunteet vaihtelivat epätoivosta kohtalaiseen. Alkupuolella koetut voimakkaat onnen tunteet olivat vain kaukainen muisto. Sitten näin ensimmäistä kertaa meren kukkuloiden välistä. Helpotuksen tunne oli valtava. Matkaa maaliin oli vielä reilu maraton mutta kohta kaikki olisi ohi, enää tämä päivä. Kyyneleet virtasivat poskia pitkin. 

Pian näin edessäni alavampaa maata. Pystyin näkemään loppureitin lähes kokonaan. Tiputus alas, hetki tasaisempaa ja sitten pari yllästunturia. Siis ihan pientä nypytystä. Ihmisiä alkoi tulla vastaan. Alempana rinteessä oli jonkinlainen muistomerkki. Porukkaa oli kohta kuin pipoa. Ja tietysti samalla alkoi vatsassa möyriä, se siitä toiveen pilkahduksesta. Ripulointi jatkui, onneksi ehdin löytää vähän suojaisemman paikan maastosta.

Kun pääsin mäen alas, tuli vastaan isompi kylä. Olin syönyt tunti-pari sitten, eikä pysähdystarvetta ollut. Mietin, että ostan jotain pientä jos kauppa sattuisi tielleni. Sitä ei kuitenkaan tullut ja kylä jäi taakseni. Profiilin mukaan seuraavaksi olisi reilut kymmenen kilometriä lähes tasaista. Ärsytti kun en pystynyt juoksemaan. Kateellisena katsoin maastojuoksijaa, joka ohitti minut harjoituslenkillä. Sauvakävelin mahdollisimman reippaasti ja välissä avasin puhelimen ajankuluksi. Soitin Jannellekin. Olin muutaman kerran joutunut hakemaan häneltä ja tietysti kotoakin tukea. Aina kun olo oli tuntunut epätoivoiselta ja kännykässä sattui olemaan akkua ja vielä sopivasti kenttääkin, olin saanut helpotusta tuskaan. Enää ei ollut kuitenkaan niin epätoivoinen olo. Meri oli jo lähellä ja pystyin etenemään jotenkuten. Kymmenet tuttujen viestit ja ystävän sanat kuitenkin siivittivät matkaa. Yksin en olisi selvinnyt. Jos en olisi tiennyt kotijoukkojeni tuesta ja siitä, että monet seuraavat matkaani, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Pahimmillaan olin miettinyt sitä miten selitän keskeytykseni muille. Itselle sitä ei tarvinnut selittää, riitti kun analysoi omaa tunnetilaa ja fiisistä kuntoa. En ollut kuitenkaan löytänyt kyllin aukotonta syytä heittää homma kesken. Siispä olin jatkanut eteenpäin.

Lähestyessäni Saren kylää ennen seuraavan nousun alkua, sattui jotain mystistä. Kuin salaman iskusta jalkani leikkasivat kiinni. Viiltävä kipu iski toiseen takareiteen ja toiseen sääreen. Kylän keskusta näkyi mutta tuntui olevan aivan liian kaukana. Yritin kävellä mutta kipu vain yltyi. Yritin venytelläkin vähän. Pääsin lopulta rauhallisesti liikkeelle. Vajaan kilometrin matka kesti kauan. Konkkasin kuin raajarikko. Olin aiemmin luottanut kävelyyn. Olin pitänyt sitä itsestään selvänä. En ollut pystynyt juoksemaan, joten kävelin. Olin miettinyt, että ehtisin hyvin maaliin. Nyt en pystynyt enää kunnolla kävelemäänkään. Miten helvetissä pääsisin viimeiset 30km maaliin? En voisi kontata niin pitkää matkaa.

Kun tulin kylään, istuin ensimmäisen ravintolan pöytään. Onneksi oli lounasaika. Minun olisi pakko pitää pidempi tauko. Tilasin päivän annoksen ja kaksi oranginaa. En voinut istua paikoillaan. Jalkoja särki jokaisessa asennossa. Yritin venytellä. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Tunsin olevan uupuneempi kuin koskaan. Mitä ihmettä tekisin? Panadolit olivat kuluneet jo repusta. Vaikka niitä olisi ollutkin, olisinko päässyt särkylääkkeistä huolimatta liikkeelle?

Sain syötyä ruoan mutta olo oli edelleen sama. Kysyin tarjoilijalta hieman sekavana apteekkia, jonka vihreä risti hehkui onneksi aivan selkäni takana. Raahauduin sisään epätoivoisena. Ainoa kipulääke minkä ilman yhteistä kieltä onnistuin ostamaan, oli Burana. Burana, jota kammosin kestävyyssuorituksissa ja muutenkin. Nestehukassa ja fyysisessä rasituksessa menisi ensin munuaiset ja sitten pysähtyisi sydän. Kauhukertomukset kaikuivat pääkopassa. En nähnyt siitäkään huolimatta muuta mahdollisuutta. Vedin 2x400mg naamaan ja puin sadevaatteet päälle. Aurinko paistoi nyt mutta jostain syystä ruoan jälkeen olin alkanut täristä. Makasin apteekin vieressä sadevaatteet päällä 25 asteen lämmössä täristen. En pystyisi jatkamaan vielä. Olisi pakko yrittää nukkua.

Vaivuin onneksi pian horrokseen. Havahduin hetkittäin kun ihmiset kävelivät läheltä ohi. Tärinä oli lakannut. Nukuin nurmikolla noin tunnin ja tunsin voivani paremmin. Pakotus ja särkykin olivat vaimentuneet. Hain läheisestä kaivosta vettä ja istuin vielä hetken. Meinasin jo hotellihuoneen ottamista mutta pyörsin sitten päätöksen. Oli pakko kokeilla jatkaa matkaa, koska maaliin ei ollut enää pitkästi. Lähdin hitaasti kävelemään edelleen sadevaatteet päällä. Pikkuhiljaa eteneminen alkoi sujumaan. Hiki alkoi virrata ja elämä palautumaan. Riisuin pitkät housut ja takin. Liikuin sittenkin!

Jatkoin edelleen rauhallisesti kohti seuraavaa nousua. Suunnitelin pitäväni riittävästi taukoja ja pakon edessä söisin lisää särkylääkettä. Yritin juoda hyvin ja nautin suolaa aiempaa reippaammin. Nyt oli pakko tehdä kaikki sen eteen, ettei ripulointi pahentanut nestetasapainoa entisestään. Mäki oli sopivan loiva. Kävely sujui jo hyvin, eikä jaloissa enää oikeastaan tuntunut muuta kun normaaleja kolotuksia. Ehkä selviäisin sittenkin. Varma tosin en voisi olla. Mitä jos ”kohtaus” toistuisi? En valittaisi enää. En pitäisi mitään itsestään selvänä. En enää koskaan. Maailmassa riittää valittajia. Mitä valitus edistää? Ongelmat seuraavat valittajia. Olin kiitollinen siitä, että pystyin kävelemään. Hain pienistä asioista positiivisia ajatuksia. ”Kyllä tämä tästä, eteenpäin vain”. Kaikkia ongelmia en voisi välttää mutta voisin valita oman asenteeni ja sitä kautta sen, miten ongelmat vaikuttavat elämääni. Korvienväli ratkaisee.

Mäen huipulla olo parani lisää. Matka oli lyhentynyt ja edessä oli vain puolikas. Puolikas maraton, niin mitättömän kuuloinen matka. Mittari näytti jo 900km tuleen täyteen. Ihan tuhanteen kilometriin en ennakkoajatuksista huolimatta pääsisi. Alamäessä sain jonkin verran myös juoksunomaista askellusta. Seuraava nousu oli taas Ylläksen kokoinen. Matkalla oli hyvin hämmentävä rajakylä, joka oli täynnä outletteja. Sain ostettua kaksi Fantaa ja niistä saisin loppumatkalle tarvittavat energiat. Kävin välissä pusikossa pikastopeilla ja lähdin laskeutumaan viimeistä kertaa. Vanhan sanonnan mukaan jokaisessa laskussa on myös vähän ylämäkeä mutta ne eivät enää tuntuneet. Välissä itkin, kun katsoin lähestyvää maalikaupunkia auringon laskiessa. En itkenyt onnesta, kuten joskus aiemmissa kisoissa. Itkin helpotuksesta. Tein jäähyväiset reitille. En palaisi koskaan. Tämä oli vaatinut liikaa.

Yritin kiirehtiä, jotta ehtisin valoisassa maaliin mutta toive oli turha. Välimatka näytti lyhemmältä kuin se todellisuudessa oli. Kun vihdoin pääsin Hendayeen, laitoin viestiä kannustusjoukoille. Nopeasti katsottuna maali olisi pian mutta maalisuoran pituus oli useita kilometrejä. En juossut. Miksi juoksisin? Usein maalisuoralla pystyy kivuista huolimatta juoksemaan vallalla olevan hurmoksen vuoksi. Nyt hurmosta ei ollut. Oli vain tyhjä tunne ja helpotus. Seikkailin läpi vilkkaan rantabulevardin. Sain saattajiksi muutaman järjestäjän. Pieni osa turisteista kannusti. Suurin osa ei tiennyt mistä oli kysymys.

Olin etukäteen odottanut suuria tunteita ja voittajan fiilistä. Maalilinjan ylittäessä tunsin olevani tyhjä. En iloinnut. Hymyilin kyllä mutta enemmän kohteliaisuuden vuoksi. Piristyin valtavasti nähdessäni, että Steene oli maalissa vastassa. Oli mahtava jutella hetki sekä hänen, että kisan isännän Cyrilin kanssa. Osa asioista ei ollut mennyt ihan putkeen mutta näin ison spektaakkelin järjestäminen on todella iso ponnistus, jota on pakko arvostaa. Lyhyen haastattelun ja kuvauksien jälkeen alkoi realismi iskeä tajuntaan. Perhe tulisi vasta seuraavana päivänä. Tiedustelin ruoka- ja majoitusmahdollisuuksia. Steene lupasi hommata mitä vain halusinkaan syötäväksi. Järjestäjällä olisi vain sitä samaa mitä reitilläkin oli tarjottu. Ajatuskin oksetti, pitsaa ja olutta siis. Vatsan tilaa ei tarvinnut enää miettiä. Koko lähitienoon majoituskapasiteetti oli buukattu täyteen. Järjestäjillä oli onneksi pieni huone lähellä maalilinjaa. Menin syömään ja sain myös nukkua siellä. Laattalattia ei haitannut. Olin maalissa. Voisin nukkua niin pitkään kuin vain ikinä haluaisin. Aamulla ei olisi pakko lähteä liikkeelle.

Nukahdin tyytyväisenä. Aamulla olin jo yllättävän hyvässä kunnossa. Vatsa oli totutun huono mutta muuten olo tuntui yllättävän hyvältä. Olin erittäin hämmentynyt siitä, että pian heräämiseni jälkeen Portugali Joao Oliveira tuli sisään. Hän oli saapunut juuri maaliin. Sama mies, jonka oli ohittanut reilun 200km:n jälkeen jalat niin romuna, että pidin riittävänä ponnisteluna päästä pelkästään seuraavalle huoltopisteelle. Uskomattoman sinnikäs ultrajuoksija. Sama tunne kuin itsellänikin oli ollut edellisenä iltana, näkyi hänen naamaltaan. Suu oli viivana ja silmät totiset. Kisa oli jättänyt häneen pysyvän merkin.

En silloin osannut olla kiitollinen kokemuksesta mutta nyt myöhemmin arvostan erittäin paljon ihan jokaista juoksijaa ja järjestäjää siitä, että tarjosivat minulle tämä kokemuksen ja mahdollisuuden kasvuun. Mikään ei enää tunnu ylivoimaiselta.

Matkan pituus oli oman mittarin mukaan 923km, vajaa 50000m+ ja 323h silkkaa nautintoa. Kisan jälkeen viikon päästä kävin myös puntarilla ja vielä viikon tankkauksenkin jälkeen olin 7 kiloa starttihetkeä kevyempi. Menikin pitkään, ettei vaatteeni näyttäneet enää jätesäkeiltä päälläni. Nopea rantakuntodietti mutta ei kovin terveellinen :D

Transpyrenea - osa XII

...Jatkuu!

Heräilin kolmen jälkeen yöllä. Olo oli tutun heikko. Kampesin itseni lämpimästä sängystä ja painuin suoraan vessaan. Raahauduin syömään riisiä. Se oli ainoa mikä upposi. Illalla majalle oli tullut vielä kolme muuta juoksijaa, joista yksi oli mennyt jo menojaan. Tuntu, ettei kuusikaan tuntia unta ollut riittävästi. Oksetti, paskatti ja heikotti. Yritin ajatella maalia, joka olisi kahden päivämatkan päässä. Olin tullut jo 11 päivää liikkeellä, kaksi lisää ei merkkaisi mitään.

Ulkona oli vielä pimeää. Aluksi olo oli kohtuullisen hyvä ja reittikin helppo. Kuljin vähän matkaa asvalttitietä ja tien jälkeen loiva lasku jatkui isona polkuna. Suomalaisella standardilla sitä olisi voinut sanoa oikeastaan metsäautotieksi. Mietin samalla edellisiä päiviä. Vatsataudin alkamisesta oli kulunut jo neljä päivää. Kaksi ensimmäistä päivää olin ollut todella huonossa kunnossa. Eteneminen oli ollut hankala ja maastokin oli vielä vaativaa. Seuraavat päivät olivat olleet ehkä vähän helpompia. Olinko jo tottunut siihen, että energiaa riitti nippa nappa etenemiseen? Oliko kivusta tullut jo normiolo? Tai sitten vatsa oli oikeasti jo hiukan parempi. Imodium auttoi aina hetkeksi mutta perimmäinen ongelma ei ratkennut. Tuntui pahalta syödä maksimiannosta lääkettä. Miten elimistö reagoi valtavassa rasituksessa lääkeaineisiin? Lopettaisiko joku sisäelin toimintansa? Mitä jos vain tuuperrun johonkin ojaan? Yritin karistaa kaikki ajatukset poissa päästä. Positiivisia asioita oli erittäin vaikea löytää. Aloin laskea jäljellä olevaa matkaa. Maaliin olisi enää reilu satanen. Aikaa oli jäljellä vielä monta päivää mutta en halunnut käyttää sitä yhtään enempää kuin oli pakko. Jaoin reitin kahteen osaan. Nukkuisin vielä yhden yön ennen kuin tulisin maaliin.

Reitti poimutteli niittyjä ja pimeys väistyi. Menin silti aika sumussa, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ripuloin tasaisin väliajoin ja taivalsin eteenpäin. Vesikin tuntui oksettavan. Odottelin, että tunnit kuluisivat ja pääsisin nukkumaan viimeistä yötäni. Profiili helpotti mutta olo ei. Tien osuus alkoi kasvamaan. Kumpuileva ympäristö oli miellyttävä silmälle ja houkutteli juoksemaan. Olisi ollut kiva juostakin mutta kroppa laittoi vastaan. Nolotti. Jalat olivat olleet hyvässä kunnossa edelliset päivät, jos ei ottanut huomioon rakkoja. Nyt nekin alkoivat hajota. Pakottauduin silti juoksemaan alamäkeä aina sen verran, kun vain suinkin pystyin. 15km:n matkalla tiputin 1400m:stä 200m:iin. Tokihan välillä oli yksi 200m+ nousukin mausteena.

Pääsin lopulta ihan pieneen kylään kukkuloiden välissä. Kun havaitsin hotellin, iskin suoraan sisään. Olin odottanut jo aiemmin saavani evästä mutta arpa oli ollut tyhjä. Olin mutustanut toki hieman suklaata repusta. Hotellin harvat asukkaat nauttivat juuri myöhäistä aamiaista. Istuuduin pöytää ja katselin ympärilleni. Erotuin lievästi sanottuna joukosta. Tilasin normiaamiaisen kun en muuta keksinyt. Tuore leipä, marmeladi, voi ja mehu maistuivatkin yllättävän hyvälle. Join kahvinkin. En välittänyt. Tilanne ei voisi enää pahentua. Olin edellisinä päivinä nappaillut jonkin verran kofeiinia tabletteina. Mutta vain silloin, kun en kerta kaikkiaan meinannut pysyä hereillä. Kofeiini ei varsinaisesti helli vatsaa.

Maksoin ja tempasin repun mukaan. Karttapussi ja GPS raahautuivat naruissa perässäni. Nostin ne muutaman metrin jälkeen. Kaikki tärkeä oli mukana. Liikkeelle lähdettyäni olo oli ensin parempi, mutta aika pian paljon pahempi. Alkoi oksettamaan todella paljon. Hidastin kävelyä ylämäkeen. Edelleen oksetti. En halunnut oksentaa vähiä energioitani pusikko, joten asetuin makaamaan polun viereen. Havahduin 5-10 minuutin päästä. Olin nukahtanut. Nostin itseni sauvojen avulla pystyy ja jatkoin matkaa. Nyt oli jo vähän parempi, vaikka edelleen oksetti. Koko jutussa ei ollut enää mitään järkeä mutta sama se, nyt vain eteenpäin.

Nousin neljä sataa ja tiputin saman verran. Juoksinkin vähän. Jatkoin loivaa tietä alas kohti isompaa kyllä tai oikeastaan kaupunkia. Yritin pinnistellä edelleen juoksua mutta vasemman nilkan ulkosyrjää alkoi särkeä pahan tuntuisesti. Kipu ei ollut mitään normaalia särkyä, jota oli ollut enemmän tai vähemmän jo 600km ajan. Saisinko vielä rasitusvamman? Vanhastaan tiesin, että paheneva tulehdus nilkassa voisi jopa katkaista matkan. Toisaalta voisin kävellä vaikka vain 20-30km päivässä ja pääsisin vielä maaliin mutta oli hankala motivoitua useampaan kun kahteen päivään. Mitä jos se olisikin rasitusmurtuma? Tokihan se paranisi sitten kotona mutta miten nopeasti sellainen pahenisi todella pahaksi juostessa tai kävellessä. Enää tosin oli ”vain” sata kilometriä ja tunsin juoksijoita, jotka olivat juosseet kuukausia pienien rasitusmurtumien kanssa. Ehkä siitäkin selviäisin. Ei auttanut muuta kuin seurailla tilannetta ja jatkaa kävelyä. Juosta ei voinut enää monestakaan syystä.

Kaupunki oli hieno ja vanha. Löysin helposti järjestäjien huoltopisteen. Se oli vain pieni huone. Epätoivo valtasi kun minulle tarjottiin lidlin raviolia. Minulla ei ollut kuitenkaan voimia lähteä etsimään muuta ruokaa, joten otin avun vastaan. Asetuin makaamaan lattialle ja nostin jalat ylös. Söin makuuasennossa. Samalla huoltoon tulivat myös Uusi-Seelantilaiset Keri ja Rob. Heilläkin oli hankalat ajat ruoan suhteen. Vaikka keskustelusta muodostui lähes pelkästään valitusvirsi puolin ja toisin, oli upea saada jakaa tuskaa muiden kanssa. Ruoan jälkeen ei enää onneksi oksettanut niin pahasti. Toki vierailin posliinilla ennen matkan jatkamista.

Mentiin alkuun yhdessä mutta huomasin, etten jaksaisi heidän vauhtia. Jäin tarpomaan yksin 800m+ nousua. Pääsin ylös ja pääsin myös saman alas. Huoltoväli oli tässä vajaa 20km, joka kelpasi hyvin. Tiputellessa Baigorryn kylään, kuulin jo kaukaa musiikin raikuvan. Siellä olisi juhlat. Mietin jo mielessäni, että kansa ottaa meitä juoksijoita vastaan mutta luulo oli turha. Kyselin ihmisisiltä ja ilmeni, että festarit olivat jotkut kylien väliset peijaiset. Miehet ottivat mittaa toisistaan kaikenlaisissa lajeissa. Oli suuri kiusaus jäädä hetkeksi turisteilemaan ja nauttimaan meiningistä. Istuinkin ravintolaan aukion laidalla ja tilasin maissilättyä pekonilla. Kylässä oli jossain edessä huoltopistekin mutta en söisi enää raviolia. En sitten millään.

Ruoka upposi upeasti ja jatkoin vastentahtoisesti matkaa. Oli jo iltapäivä, eikä valoa ollut enää montaa tuntia. Olisi pakko kiirehtiä. Jos jäisin Baigorryyn nukkumaan, joutuisin viimeisenä päivänä urakoimaan liian pitkän matkan. Olisi pakko mennä vielä vajaa 20km seuraavaan kylään, jossa sijaitsi seuraava huolto. 20km ei kuulostanut kovin pahalta mutta siinä oli välissä reilu 1000+ nousua ja tietysti sama laskettaisiin alas. Oli parempi rientää.

Odotin Baigorryn huoltopistetta, jotta voisin leimata ja jatkaa matkaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Muutama nuoli oli ollut matkan varrella ilmoittamassa, että se olisi vielä edessäpäin. Epävarmuus kasvoi kun kilometrejä tuli mittariin. Oli jo aivan varma, että huolto oli mennyt ohi. En aikonut silti palata vaan jatkaisin eteenpäin. Huolto kuitenkin ilmestyi yhtäkkiä mutkan takaa. Kylän viimeisen omakotitalon pihalla oli teltta, jossa olivat myös Rob ja Keri. Hekin olivat odottaneet huoltoa, jopa paniikkiin asti. Vaikka merkinnät olisivat voineet olla parempiakin, niin ihminen ei enää ajattele kovin selkeästi tai rationaalisesti uupumuksen vuoksi. Pää on jo melko pehmeä. Järjestäjät lupasivat kuitenkin käydä lisäämässä merkintöjä.

Leimasin ja jatkoin heti matkaa. En edes ottanut nestettä. Ilma ei onneksi ollut kovin lämmin, joten juodakaan ei tarvinnut kovin paljon. Rob ja Keri lähtivät samalla. Alkuun nousu oli todella helppo. Jäin heistä. Mitä lähemmäs pääsimme huippua, alkoi kivikkoa ja teknisyyttä olemaan. Korkeutta oli parhaimmillaan vain 1000m mutta harjanne oli ikävää kivikko ja se poimutteli loputtoman tuntoisesti. Aina kun luulin, että se loppuu ja reitti lähtisi alas, se vain jatkui. Olin ajatellut pätkän olevan helppo, koska lähes koko päivä oli ollut tietä. Pimeys laskeutui ja kivikko vain jatkui. Rakkoja vähän viilsi mutta jalat muuten tuntuivat paljon paremmalta teknisessä maastossa. Ajattelinkin nilkkakipuni johtuva pitkistä helpoista pätkistä ja monotonisesta askeleesta. Silloin se todennäköisesti olisi vain tulehdus. Tulehduksen kanssa kyllä selviäisin. Rymysin eteenpäin ja kaksi lamppua alkoi lähestyä. Olo oli jotenkin mystisesti kohentunut. En tiedä miksi. Oli ehkä syönyt paremmin ja energia virtasi tai sitten viimeisen yön läheisyys antoi voimaa.

Sain Kerin ja Robin jälleen kiinni vaikeassa kivikossa. Heidän kiroilunsa kuului jo kauas. Tiputeltiin loppu yhdessä. Loin positiivista henkeä ja samalla uskottelin itsellenikin, että kaikki oli hyvin. Huoltopisteessä oli kauhea mekkala. Muutaman talon rykelmässä oli onneksi oma asumuksensa meluavalle nuorisojengille. Meidän huolto oli pelkkä autiohko huone, jossa oli pöytä ja muutama tuoli. Sisälle päästyämme muuta alkoivat ahmia ruokaa mutta oma oloni romahti. Sain syötyä hieman nuudelikeittoa, joka oli mukavaa vaihtelua pastalle. En kuitenkaan saanut rauhallisesta ruokailuhetkestä kun saniteettitilat kutsuivat. Päässä humisi ja olo oli todella tukala. Otin panadolin ja rojahdin laattalattialle nukkumaan. Nippa nappa sain vedettyä makuupussia vähän päälle. Keri ja Rob nukkuisivat vain muutaman tunnin. Minun olisi pakko vetää unta aamuun asti, en selviäisi muuten. Päivän pituus oli lopulta lähes 19h, josta taukoja 2,5h. Kilometrejä kertyi 71,1km. Nousua lähes 3600m ja laskuakin 4700m-. Viimeiselle päivälle jäi lähes saman verran. 

Vaivuin horrokseen miettien miten selviäisin siitä.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa XI

...Jatkuu!

Uusi-Seelantilainen tuttu pariskunta herätti minut kauneusuniltani. Olin nähnyt heidät viimeksi yli viikko sitten. Fiilikset olivat kaksijakoiset. Sijoitukseni näyttäisi tippuvan viimeisinä päivinä reilummin ja se tietystikin harmitti mutta toisaalta oli mukava nähdä tuttuja tyyppejä. Keri ja Rob nostivat mielialaani vaikka ei edes oltaisi kisassa. Aloin pakkaamaan samalla kun vaihdoimme edellisten päivien kuulumiset. Rasvasin ja teippasin jalat. He jäivät nukkumaan, kun itse taas varmistin tarvittavat tavarat repusta ja nousin yläkertaan syömään.

Tuttuun tapaan ripuloin ja söin väkisin sen minkä pystyin. Tästäkään päivästä ei tulisi helppo. Ennen lähtöä järjestäjät kävivät kaikki varusteet repustani läpi. Kaikki löytyivät. Olin ollut etukäteen skeptinen varustetsekkien suorituksesta mutta hienoa, että varmistuksia oli. Puoli viideltä lähdin kävelemään hitaasti aamun pimeyteen. Heti alussa pummasin. Juoksin turhaan tietä alaspäin. Onneksi tajusin virheeni kohtuullisen ajoissa. Löysin polun ja lähdin juoksemaan alamäkeen. Olo oli pidemmän levon jälkeen kohtuullinen mutta edelleenkään energiaa ei tuntunut olevan. Reilussa 1200m tiputuksessa rakotkin jälleen haittasi. U-kirjaimen muotoinen polku oli ärsyttävä, koska kenkä vääntyi siten, että kantapään ulkosyrjässä oleviin rakkoihin teipeistä huolimatta kohdistui reipas paine. Yritin juosta mahdollisimman keskellä polkua.

Auringonnousu tuli ja meni. Laakson pohjalla vastaan tuli pieni rymyjaksokin peitteisessä rotkossa. Iloa ei juuri ollut ja menin konemaisesti eteenpäin. Söin niukasti, jottei tarvitsisi kyykkiä niin paljoa. Tiesin jo rytmin. Syönnin jälkeen tunti ja kaikki tuli alakautta pihalle kahteen kertaan. Nestettä sain onneksi juotua. Vettä oli tosin hankala saada lisää, koska mentiin sen verran matalalla. Ojat olivat niin pahan näköisiä, etten viitsinyt puhdistustableteista huolimatta niistä tankata. Lisäksi lampaita ja lehmiä oli joka paikassa.

Tunnit kuluivat, eikä oikein kunnon ruokapaikkaakaan ollut. Tungin suklaata suuhun ja yritin pitää edes jotain vauhtia. Pitkät tiepätkät onneksi vähän nopeutti menoa. GPS ilmoitti jälleen patterien loppuvan kohta. Otin repun selästä ja pengoin uudet. Kun pistin laitteen päälle, edelleen virtaa oli vähän. Pengoin lisää pattereita ja kaikkien kanssa sama tilanne. Olin ilmeisesti sekoittanut pussukat edellisellä huoltopisteellä. Ne olivat etukäteen kyllä erittäin selvästi merkitty. Ilmeisesti pää alkoi pehmetä sinnittelyn vuoksi. Paristoepisodi sattui juuri, kun laskeuduttiin selkeämmästä isommasta vuoristosta epäselvempään maastoon. Alkoi kaduttaa, etten ottanut tarkempia karttoja vaan tyydyin järjestäjien karkeampiin versioihin.

Melkein panikoin. Pummaisin ilman GPS:ään varmasti oikein urakalla. Tien vieressä oli orpo majatalo mutta siellä ei ollut juuri mitään tarjolla. Tielle jälleen noustessani tuttu kisakuvaaja ajoi autolla ohi. Vilkuttelin ja tapasinkin hänet seuraavassa mutkassa. Yritin saada hänen pattereitaan mutta kameran akutkaan eivät käyneet. Jatkoin surkeana. Reitti lähti jälleen nousemaan. 900m+ nousu oli osaksi tietä ja polkupätkätkin helppoja. Löysin repustakin onneksi lähes täydet patterit. Normaalisti hyvin järjestyksessä olevat tavarat olivat vain heitetty sikin sokin tavaratilaan. En jaksanut pitää järjestystä yllä.

Vähän myöhemmin vesitilannetta helpottivat maatilojen hanat. Onneksi he ajattelivat vaeltajia. Päivä alkoi taas lämmetä ja nestettä kului reilusti. Nousun päällä aloin toivomaan jo epätoivoisesti ruokapaikkaa. Vatsasta huolimatta olisi pakko syödä jotain kunnon ruokaa. En jaksaisi muuten. Pitkän 15km:n loivan laskun jälkeen olisi jonkinlainen ravintola. Sen jälkeen taas ei mitään pariin kymmeneen kilometriin.

Kun pääsin laakson pohjalle, näin täyteen ahdetun ravintolan terassin. Meneillään oli pyöräkisa ja muutenkin paskalaakso näytti keränneen turisteja. Itseä lähinnä harmitti maisemien puute. Aiemmin oli ollut hienoja harjanteita ja kauniita vuoristomaisemia. Loppu olisi todennäköisesti samanlaista kuin aamupäivä oli ollut, pusikkoja, laitumia ja loputtomia teitä.

Ilokseni löysin ravintolan takakulmasta pienestä korista pattereita. Otin kaikki, tilasin ruokaa ja menin odottamaan pöytään. Siemailin fantaa ja odotin. Odotin ruokaa varmaan tunnin. Lopulta menetin hermoni ja kävelin mitään sanomatta pois. Vaikka olin ollut täysin poikki istuutuessani ravintolan pöytään, ärsytys siivitti menoa. Lähdin nousemaan hyvää vauhtia seuraavaa nousua. Korvien välissä pyöri vain yksi ajatus, vittu ihan sama, en syö sitten ollenkaan. Vedetään vaikka pyhällä hengellä.

En ollutkaan vähään aikaa pystynyt tunkkaamaan 600m+ putkeen jyrkkää nousua. Vitutuksessakin on voimaa. Loppupäivä meni pää sumussa. En oikein tajunnut mitään ja vauhti oli hidas. Poimuttelin loppumattomilta tuntuvia penkereitä. Kulutin tunteja. Yritin vain hoitaa sen päivän ja pysyä edes jonkinlaisessa liikenteessä. Askel kerrallaan. Päivä kerrallaan. Huomenna sama jatkuisi ja sitten vielä vähän. Kunhan sinnittelen, alkaa meri lopulta tuoksua. Muutama päivä enää.

Kun vihdoin pääsin seuraavalle huoltopisteelle, olin loppu. Viimeiset kilometrit olivat kuluneet odotellen huoltoa. Joka mutkan jälkeen luulin sen tulevan mutta aina vaan reitti jatkui. Oloani piristi suloinen vanhempi herra ja rouva, jotka pitivät huoltopistettä. Väsymyksestä huolimatta jaksoin keskustella hetken ja tietysti syödä, tarjotun suihkun skippasin suoraan. Olin ollut liikkellä ”vain” reilu 15h ja siitä taukoillut vain alle 2 tuntia. Ruokana oli ollut pelkää suklaata ja irtokarkkia. Halusin vain kaatua sänkyyn ja unohtaa hetkeksi kisan. Ensin kuitenkin posliini kutsui. Kello oli jo 9 illalla ja pimeä laskeutui.

Olin haltioissani (kuten kuvastakin näkyy) pehmeästä sängystä. En olisi kestänyt lattialla saati pusikossa nukkumista. Makoillessani pimeässä huoneessa olin ihmeissäni erostani kärkeen. Pari päivää oli mennyt siitä, kun Julia ja Ranskalaiset olivat ohittaneet minut. Silti eroa oli vain neljä tuntia. Polulla tunsin olevani etana mutta me olimme kaikki etanoita. Kärjessä menevään Steeneen eroa oli jo kahdeksan tuntia, mutta sekin tuntui kovin vähältä. Kaikilla oli selkeästi ongelmia. Kukaan tuskin rallatteli nautinnollisesti vuoripolkuja ylös-alas. Yritin silti olla ajattelematta sijoitusta. Maalin pääsy oli se tärkein asia. Enää ei kannattanut riskeerata mitään, erityisesti kun kunto oli niin karmea. Maaliin oli vain 140km. Reilusti alle UTMB!

Transpyrenea - osa X

...Jatkuu.

Nukuin melkein 4 tuntia. Olo oli hieman parempi kun kampesin itseni avaruuslakanan alta. Otsalamppua en ollut edes riisunut. Sitä ei siis tarvinnut kaivaa ”tyynyn alta” kuten aiemmin. Paikat olivat jumissa epätasaisella alustalla nukkumisesta. Ihan parasta paikkaa en ollut jaksanut etsiä ennen nukkumaan menoa. Kävin nopeasti kyykyllä ja keräsin tavarat. Oli kiva päästä liikkeelle. Jäykät paikat alkoivat heti vetreytyä ja jalkojen särky loppui. Reppu oli kohtuullisen ikävä nostaa selkään. Painoon olin toki jo tottunut mutta kyljissäni oli ollut jo jonkin aikaa hiertymät. Niitä tuskin kukaan pystyi välttämään. Hiertymien kanssa kyllä pystyi elämään, vaikka vähän sattuikin. Edelleen kolme kuukautta kisan jälkeen kyljissäni on tummat arvet muistuttamassa repusta.

Ehdin katsomaan auringonnousua seuraavalle harjanteelle. En ollut saanut lepoa tarpeeksi ja taukoa pitäessä torkahtelin samalla kun söin suklaata. Komeita hevosia laidunsi harjanteen lähellä olevan vuoristomajan lähettyvillä. Juttelin niille helpottaakseni oloani. Harjanne oli viimeinen yli 2000m metrin kohta. Vaikka matkaa oli vielä pitkästi, lopun merkit olivat ilmassa. Aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan maalia tosissaan. Mieliala nousi!

Alamäki oli brutaali. 1600m vertikaalia 12km:n matkalla ei enää tässä vaiheessa mennyt kevyesti rallatellen. Laakson pohja ei meinannut millään lähestyä. Pystyin onneksi jonkin verran myös juoksemaan, joten ihan raahautumista eteneminen ei ollut. Auringonnousu oli jälleen huikaiseva. Vuoren seinämään oli louhittu hienon näköinen ura vaeltajille. Vaikka olo oli heikko, nautin maisemista ja reitin hienoista yksityiskohdista.

Viimeiset kilometrit ennen kylää kävelin tien laitaa. Juoksuinto oli kadonnut. Olin ajatuksissani, enkä ensin tajunnut juoksijan ohittavan minua. Havahduin Julian iloiseen tervehdykseen. Olin nähnyt hänet viimeksi kisan kolmantena aamuna, jolloin nautimme samassa paikassa aamiaisen. Nyt oli jo kymmenen vuorokautta lähes täynnä. Nautimme yhdessä aamiaisen nytkin. Pienen kylän ainoa kahvila oli onneksi auki. Olin todella ihmeissäni siitä, miten tuoreelta hän näytti. Uskomatonta. Oma olo oli karmea mutta hänen iloinen vaikka vähän kyyninen olemus helpotti vähän.

Pidin Juliaa pidemmän tauon ja jatkoin matkaa yksin. En ehtinyt nousta seuraavaa mäkeä paljoakaan, kun edellisenä iltana näkemäni ranskalaiskaksikko tuli takaa. Oli mukava saada taas hetkeksi juttuseuraa. Heidän vauhtinsa oli kuitenkin sen verran kova, etten jaksanut roikkua pitkästikään perässä. Tunkkasin hetken, pidin lyhyen tauon ja taas jatkoin. Tätä jatkui tuhannen nousumetrin verran. Pidin varmasti ainakin kymmenen taukoa mäen aikana. Päiväkin oli alkanut lämmetä uhkaavasti ja helle teki olon tukalaksi. Ripulointi huononsi vielä lisää kehon nestetasapainoa, ei pelkästään energiatasoja.

Lasku oli nousua lyhyempi. Hikoilin kuumuudessa. Hikoilu on hyvä merkki. Kehossa on ainakin jonkin verran nestettä jäljellä. Juoksentelin kohti huoltopistettä, joka sijaitsi leveän laakson pohjalla leirintäalueella. Ilahduin valtavasti, kun näin tutut ruotsalaiset järjestäjät vastassa. Myös Ranskalaiskaksikko oli syömässä. Hoipertelin varjon alle ja liityin heidän seuraan. Sain herkullisen pasta-annoksen eteen. Leirintäalueen emäntä oli valmistanut sen. Luojan kiitos tällä kertaa ei tarvinnut väkisin tunkea Lidlin moskaa suuhun. Syönnin jälkeen järjestäjät houkuttelivat minut suihkuun. Ensin en meinannut mennä mutta nöyrryin sitten. Tämä taisi olla reissun toinen kunnon suihku ja kolmas parempi peseytyminen. Ehkä tarvinkin suihkua, sillä tunsin olevani sen jälkeen uudesti syntynyt.

Ranskalaiset olivat vain hetken ennen minua lähteneet huollosta. Yritin alkuun pitää vähän vauhtia, jos vaikka saisin heidät kiinni. Aika pian tajusin, että oksennan jälleen jos vähänkään yritän pinnistellä. Tyydyin tallustelemaan rauhallisesti. Söin suolaa ja join nestettä. Nestetasapainoa oli pakko yrittää parantaa, muuten en selviäisi edes tätä päivää.

Nousua riitti jälleen reilun tonnin verran. Ensin sain pienestä kylästä täytettyä pulloni. Pysähdyin juomaan kaksi oranginaa ja syömään jäätelön vuoristomajalle, joka oli tien vieressä ja kuhisi ihmisiä. Tunsin olevani ulkopuolinen. Lapset leikkivät pihalla. Aikuisetkin näyttivät iloisilta ja hyvinvoivilta. Itse voin pahoin ja olo oli karmea. Nousussa kyykin pusikoissa tuttuun tapaan ja energiaa ei tuntunut olevan edes ajattelemiseen. Jatkoin matkaa. Ajatteleminen on muutenkin yliarvostettua. Pääasia, että pysyy liikkeessä. Mitä ylemmäs pääsin, sitä enemmän alkoi tulla pilviä. Kattilan perällä ei näyttänyt olevan muuta kuin jyrkänteitä. Lähestyin niitä hiljaa ja mietin mistä reitti menisi. Samalla puin ja riisuin sadetakkiani ainakin viisi kertaa. Sadekuuron aikana oli kylmä ja ilman sadetta takki oli aivan liian tukahduttava. Lopulta en enää jaksanut veivata sitä edestakaisin ja pidin takin päällä. Parempi liian lämmin olo, kuin horkkatärinä.

Harjanteella oli vaijereita mutta huonossakaan kunnossa ei tarvinnut pelätä. Olin ollut paljon pahemmissakin paikoissa. Sen sijaan toisella puolella satulaa näkyi loputtomiin kivikkoa. Polusta ei voinut juuri puhua. Kirosin mielessäni. Seuraava huoltopiste näkyi olevan kartalla lähellä mutta kivikko pidensi viimeisen 5km tuntumaan ainakin tuplamatkalta. Rymysin eteenpäin.

Pääsin huoltoon samalla kun hämärä laskeutui. Tämä isompi huoltopiste sijaitsi muuten aution näköisessä laskettelukeskuksessa. Tunnelma oli kuin toukokuussa Rukalla. Järjestäjät eivät tosin olleet ihan niin huippuja kuin NUTS:in tyypit. Sain lämpimän vastaanoton ja uusia ruotsalaisiakin oli järjestelypuolella. Ruoaksi oli vaihteeksi riisiä. Se tuntuikin maistuvat hieman paremmin vaikka edelleen oksetti. En jaksanut juuri tsempata saati jutella, vaan pyysin päästä nukkumaan. Tämä oli kolmas ja viimeinen huoltopiste missä pääsin omalle 50 litran varustekassilleni. Toiveeni lepäsi tässä kassissa. Olin saanut järjestäjiltä lääkettä, joka ei ollut toiminut ollenkaan. En tajua miksi olin säästänyt reppuni painossa pari grammaa ja laittanut omat Imodiumini dropbägiin. Nyt kaivoin ne ensimmäisenä, kun pääsin jumppapatjalle squash-halliin. Huomasin, että Julia oli myös nukkumassa. Hän kyseli vointiani. Ilmeisesti näytin todella pahalta. Kovan kisaajan maineessa oleva saksalainen tarjosi minulle muutaman pussin jonkinlaista elektrolyyttiliuosta. Jotain Osmosalin tapaista. Kiittelin vuolaasti ja mietin missä muussa lajissa kilpailija antaisi omista viimeisistään?

Kävin pari kertaa vessassa ja vaihdoin vaatteet viimeistä kertaa. Makasin pimeässä huoneessa. Matkaa olisi enää alle 200km. Joku voisi sanoa sitä jo kovaksi kisaksi mutta minulle se merkitsi loppusuoraa. Hitaastikin se kestäisi vain neljä päivää. Kaksi päivää olen hoiperrellut vatsataudissa. Muutama päivä lisää ei tarkoittaisi enää mitään. En voisi keskeyttää. En loppusuoralla. Ja jos Imodium toimisi, saisin vielä hyvän lopun. Ensin kuitenkin nukkuisin 6 tuntia.

Jatkuu...