Tor des Geants nro.754 part.2/2

Gressoney S.J. 202km +13627m 52:25h

 

Pastaa ja muuta evästä tungin taas naamariin. Jalkojen rasvaus ja muut rutiinit sujui nopeasti. Jussikin pärähti paikalle. Samoin hetken päästä muut n. puolen tusinan juoksijan ryhmästä. Oma huolto viipyi jälleen vähän ylipitkäksi 50 min pituudellaan. Mutta tässä vaiheessa oli jo sellainen fiilis, että isoin kiire oli poissa. Jussi jäi syömään ja säätämään vielä kun lähdin. Sanoin juovani Spriten hissukseen ja käveleväni, joten hän saisi minut nopeasti kiinni. Muutama meni ensin ohi ja pian Jussikin tuli takaa. Tasaisen käveleskelyn jälkeen lähdettiin tunkaamaan tosi jyrkkää rinnettä kohti seuraavaa isoa harjannetta. Epämääräinen ”helppo” osuus oli ohi. Profiilissa edellinen osuus näytti helpolta mutta pätkä oli maineensa veroinen, hidas. Alpenzun majalle nousu sujui vielä ihan hyvin mutta lyhyen kokisbreikin jälkeen loppumäki ei mennytkään ihan niin helposti. Muutama ryhmästä jatkoi nousua reippaasti mutta me noustiin aika rauhassa helppoa baanaa Col Pinterille 2776m. Pinteriltä laskettiin alkuun jyrkästi mutta sitten lasku taittui hitaasti laskevaksi. Crestin majaa odoteltiin pitkään ja hartaasti. Pitkään samoja matkoja tullut ranskis oli ihan muusina ja kyseli useasti koska maja tulee. Vähän yllärinä vastaan tuli valemaja, jossa olisi ollut lämmintä juomaa tarjolla. Usea juoksija hairahtuikin tälle valemajalle ilmeisesti luullen sen olevan Crest. Sanoin Jussille, että mennään ihan perille asti. Juuri ennen Crestiä alkoi taas satamaan rankasti. En viittinyt enää vetää takkia päälle ja tunkkasin nopean nousun vielä nopsaan. Maja oli heikosti merkattu ja yksi juoksija pyhkäisikin siitä ohi. Ilmoitin sisällä, että yksi meni ohi hirveetä vauhtia. Onneksi huhuilivat perään ja saivat väliajan otettua, ettei käynyt Canepoja. Harmi, että isäntä Giacomo oli juuri toisella majalla illallista valmistamassa. Toivottavasti terveiset menivät perille. Nautiskeltiin jälleen keittoa ja uutuutena vastapuristettua appelsiinimehua. Toinen tuttu ranskis oli juuri heräilemässä majalta ja jatkamassa matkaa. Hänen loppumatka sujuikin hyvin ja eipä taidettu enää tavatakaan, vaikka tuohon asti oltiin tultu aika samoja matkoja.

Aateltiin että vedetään Saint Jacquesissa tirsat johon olisi noin ”tunnin” matka. Kesti todellisuudessa ”vähän” pidempään. Vesisateessa tultiin tasaista rauhassa. Muistin jotenkin tämän pätkän ihan väärin ja matka oli paljon pidempi. Giacomon toisen majan Belvederen auto ajoi ohi ja tarjosi kyytiäkin läpällä, kohteliaasti torjuttiin kyyditys rankkasateesta huolimatta. Vihdoin tupla rifugio tuli vastaan ja niiden pihalta alkoi lasku. Lyhyt tiputus oli kivinen ja sateesta todella liukas. Jussin vauhti alamäessä oli olosuhteistakin huolimatta hidas. Taisi mies vinkata, että menehän ohi mutta eipä tässä mitään kiirettä ollut. Varmasti tulimme vain mäen alas ilman havereita. Mitään tuossa kiirehtimällä ei olisi voittanut ja Jussi olisi kuitenkin taas tullut kohta tuulispäänä takaa. Yhdessä parempi.

Kylässä oli pieni tupa, jossa päästiin syömään. Pimeä oli tuonut jo väsymyksenkin. Ihan paha tilanne ei ollut mutta päätettiin rankkasateen vuoksi jäädä silti nukkumaan. Päätöstä helpotti vielä se, että parin tunnin päästä sade loppuisi. Nukuimme kylmässä huoneessa hieman märissä kamoissa. Peittoja sai kasata päällekäin useita. Onneksi mieli painui horrokseen osin buranan voimalla. Lonkkia särki, jalkateriä särki, koko kroppaa särki. Unen jälkeen kun pääsin taas liikkeelle, kroppa tuntui jälleen hyvältä ja matka jatkui nopean tankkauksen jälkeen.Muutaman tunnin uni tekee ihmeitä! Tuvassa oli vielä vaihtamassa kamoja naisten kolmanneksi sijoittunut nainen, joka oli tullut samoja tahteja Gressoneystä asti. Nähtiinpä jotain hieman hämmentävääkin sen lisäksi, että vähän kateellisena katseltiin märissä varusteissa, kun Sveitsitär laittoi huoltajan kera uutta kuivaa kamaa ylle. Samoja tahteja eteneviä juoksijoita yhdisti huoltoporukan läsnäolo. Vitsailtiin Jussin kanssa, että olihan meilläkin huoltajat, toisemme. Valintojen maailma.

Seuraavan mäen nousun katkaisi Grand Tournalinin maja, jossa nautittiin aamuyöpala ja jatkettiin Col di Nanalle 2770m. Tähtitaivas ja täysikuu valaisi otsalamppujen lisäksi matkaa. Harmittelin jo Jussille, ettei hän näe isoja vuoria pilvien seasta. Takana kuitenkin hohti Monte Rosan luminen massiivi. Helpon nousun jälkeen ja pienen laskun jälkeen tuli toinen pieni harjanne ja sieltä näkyi vielä Monte Cervino aka Matterhorn, joten mitään ei jäänyt näkemättä. Alkumatkasta keli oli niin hyvä, että Gran Paradisokin näytti lumiset seinänsä. Huikeaa!

Lasku kohti seuraavaa life basea tuntui pitkältä. Helppo lasku muuttui kiviseksi ja vähän liukkaaksi mutta tultiin silti nyt vähän reippaammin alas. Laskun loppuosa on ”hauska” ja tämän muistinkin lasketellessamme kohti Cretazia. Laakso viettää ylöspäin ja näyttää kokoajan, varsinkin pimeässä, että on ihan kylillä jo mutta lasku sen kuin jatkuu ja jatkuu, kunnes pisimmänkin pinnan omaava meinaa menettää hermon. Noh, vihdoin Valtournencen kylä ja muutaman kulman jälkeen huoltoteltta tulivat näkyviin. Sairaan lämmin paikka koneellisen puhalluksen myötä. Huoltorytmi oli muista life baseista tuttu, ei mitään ihmeellistä. Safka, jalat ja pihalle.

Valtournence 241km +16228m 66:23h

Tauolla vietettiin aikaa n.40min ja lähdössä saatiin paikallinen kylän mies hetkeksi saattelemaan. Lyhyt tiputus ja sitten lähdettiin tunkkaamaan n.+800m Barmassen majalle. Energiajuomaa, geeliä ja muutkaan suplementit ei saaneet pidettyä unta poissa ja jätkät horjahteli nousussa puolelta toiselle. Majalle päästyä oli taas pakko vetää aamun tutut tunnin tirsat. Jussi vaikutti välissä vähän virkeämmältä mutta kyllä se kuorsaus kuului siitäkin punkasta. Majalta lähdettiin jälleen uuteen aamuun ja nyt vuorossa olevalla pätkällä oli tosi epämääräistä rypytystä. Ei siis isoa nousua vaan loivia polveilevia harjanteita. Saatiin toki tunkkailla ihan kunnollakin välissä. Mulle sattui hieman hankalia pätkiä tähän väliin. Jussille tuumailin, että tämä on soolokisa ja maali häämöttää nopeammin ilman minua. Pysyttiin kuitenkin yhdessä. Pitkä villi osuus, jossa mentiin pitkään yli 2500m korkeudessa oli jälleen vuoden jälkeen hieno mennä, vaikka meno olikin vähän nihkeää. Keskityin upottamaan vähän enemmän tavaraa suun kautta sisään ja osa nousuista sujuikin sitten sen mukaan. Lento ei yleensä tosin kovin kauaa kestänyt. Sveitsiläisen naisen ja ranskismiehen kanssa tultiin taas aika samoja vauhteja. Pari bivaccoa oli matkan varrella. Niillä oli huoltopisteet ja lisäksi yksi maja. Cuneyn majalla oltiin Jannen kanssa Aostan kierroksella yötäkin. Jälkimmäisen Bivacco Clearmontin ja sveitsiläis-suomalaisen kahvihetken jälkeen noustiin vielä Col Vessonazille 2788m. Siitä lähtikin tosi pitkä lasku kohti Oyancea. Alku oli tosi jyrkkä mutta helppo hyvässä kelissä. Jannelta olin kuullut kauhutarinoita edellisiltä vuosilta, kun rinne oli jäässä ja jätkät liukastelleet tosissaan. Nyt tiputusta tuli nopeasti ja pian oltiin ns. paskalaaksossa. Pusikkoinen ja jonkin ihmeellisen kivikkoisen tienpohjan ”kaunistama” laakso hölkkäiltiin rauhassa alas. -1500m tiputus jatkui puuston suojassa vähän hienommalla polulla Oyancen isomman laakson laitaa. Päivän lämpö nousi mitä alemmas tultiin. Dippaus joen uoman yli ja lähdettiin taas nousemaan vaihteeksi. Huoltopisteelle tuli pieni mutka vielä alaspäin. Tässä soittelin kotimaahan terveiset. Edellisestä puhelusta olikin jo aikaa. Voimia ei tahdo välissä löytyä mihinkään ylimääräiseen. Eikä tämäkään kisa tuonut poikkeusta. Perustoiminnot ensin ja sitten extraa jos vielä kiinnostaa.

Huollossa nähtiin muutamat tutut juoksijat mutta ensimmäinen mikä pisti silmiin oli lasagne! Huh, olin tullut tähän asti vain yhdellä pasta-annoksella ja keitolla. Muuten oli uponnut lähinnä kaikenlaista snäksiä. Samantien annos ja heti perään toinen lautasellinen. Jussin vielä evästäessä nautiskelin italialaiseen tyyliin espresson. Kahviakin oli tullut kohtuullisen vähän nautittua. Enemmän kofeiinin saanti oli ollut energiajuoma, geeli ja tablettipohjaista. Aika vähänä senkin saanti oli ollut ja ehkä yön väsymykset olisi voinut ainakin osaksi välttää vähän runsaammalla kofeiinin saannilla. Ruoka piristi ihan älyttömästi. Se olikin tarpeen, kun vuorossa oli reilu tonnin nousu Col Brisonille 2492m. Helteessä otettiin Jussin kanssa sellainen sopiva rytmi. Fiilis oli, että aika hyvin meillä nousee mäki vielä loppupuolellakin kisaa. Enemmän keskivauhtia rajoitti ”hitaus” tasaisilla ja alamäissä. Taukoa ei tarvinnut pitää, vaikka yhtä yritin ehdottaakin. Juuri silloin saatiin näkyviin edellä menevä tunkkaaja. Hyvin lyhyt breikki vedettiin vähän ennen harjannetta huoltopisteellä ja heti collilla saatiin taas lisää kokista. Harjanteelta alamäki näytti lyhyeltä, kun Ollomont näkyi laakson pohjalla. Optinen harha. Polku vei meidät kauempaa idän kautta laakson pohjalle. Jussi piiskaili meikäläistä hölkkään, ettei ihan laiskotteluksi mennyt. Joku treenaaja pisteli kadehdittavaa vauhtia hokissaan ohi. Itellä oli täysi työ pysyä edes hieman hölkkää muistuttavassa liikkeessä. Pikku koukku kylän läpi ja tiesiirtymä tuntuivat turhilta. Huoltoteltta tuli kuitenkin vihdoin vastaan. Toistamiseen tuli törmättyä älyttömään sääntöön, ruokailua ja huoltoa ei saanut tehdä samassa tilassa. Tästä selvisin nyt vähemmällä avautumisella. Onneksi muilla life baseilla ei näitä järjettömiä sääntöjä ollut.

Ollomont 285km +18930m 82:04h

Lähdetiin tunkkaamaan Ollomontista taas 40min tauon jälkeen. Alku jyrkästä noususta meni hyvin pimenevässä illassa lampun valossa. Tavoite oli vetää Champillonin majalle tonnin nousu ja nukkua siellä viimeinen unipätkä. Mielessä oli pyörinyt 100h raja maalissa mutta se tuntui tuolla hetkellä täysin mahdottomalta. Kun olimme nousseet joku +500m, alkoi jo vähän aikaa vaivannut yskä pahenemaan. Nenää olin niistänyt jo vähän aikaa. Keuhkoista alkoi nousta tiivistä puuromaista limaa. Viime vuonna Janne veti samanlaisilla oireilla PTL:ssä 3 päivää, joten en ollut hirveän huolestunut maaliin pääsystä. Vauhdista sen sijaan olin. Vauhtia piti ottaa vähän poissa, ettei keuhkoihin sattunut niin paljoa, eikä varsinkaan yskittänyt niin paljoa. Tämä ei lisännyt uskoa 100h alituksesta. Päästiin majalle ihan kohtuudella kuitenkin. Vastaanotto oli todella lämmin. Lämpimät poskisuudelmat vaihdoin tutun emännän kanssa. Tilasin keittoa pöytään ja se hujahtikin hyvin leivän kera. Aika pian livahdettiin nukkumaan kylmään huoneeseen. Pari peittoa päälle ja johan helpotti. Uni tuli nopeasti. Heräsin n.40min päästä hirveään hikeen ja todella sairaaseen oloon. Pari vuotta sitten PTL:ssä oli vähän vastaava olo, joten yritin hakea unta uudelleen. Lepo on kuitenkin kaiken avain. Pyörin ehkä 15min sängyssä, eikä tunnelma muuttunut tai uni tullut uudelleen. Jätin Jussin nukkumaan ja lompsin tupaan. Kyselin muita kokeilemaan otsaani ja sain konsultaatiota tilaani. Kuumemittari ei näyttänyt kuin 37. Lämpöä, normaalia tällaisessa kisassa? Ehkä, mutta olo oli ihan paska. Otin aikalisän arpomiseen ja söin vähän ja join aamuyön kahvit. Olo alkoi vähän parantua. Juttelin emännän ja Sveitsittären kanssa, joka oli tankkailemassa kanssa. Tunti hujahti nopeasti ja Jussikin heräsi, vai herätinköhän hänet? Muistikuvat alkavat vähän heikkenemään. Joka tapauksessa olin todella lähellä heittää hanskat tiskiin, vaikka maaliin oli vain vähän matkaa, maraton. Pystyisinkö tekemään jotain pysyvää harmia keholleni, jäisikö tästä koko elämän kestävät arvet? Missä raja menee? Onneksi Jussi oli mukana ja uskaltauduin jatkamaan matkaa. Selitin tilanteen Jussille ja sovittiin, että tulen ainakin vähän matkaa mukana ja teen ratkaisut sitten lennosta. Jussi veti vähän vauhtia poissa, kun lähdettiin majalta nousemaan loppuosa Col Champillonin 2709m noususta. Yskin keuhkoja alkuun reilummin mutta ulkoilman myötä olo parantui vähän lisää.

Kun käännyttiin alaspäin, meno tuntui jo aika normaalilta. Sama kuin Jannella, alamäki hyvä ja ylämäki huono. Saatiin Sveitsiläisnainen jälleen kiinni, kun hän vietti pimeää hetkeä ilman lamppua vuorenrinteellä. Tiputeltiin jälleen pitkään sivuun välilaaksoon. Reitti teki tässä vaiheessa jälleen vähän ihmeellisen luupin. Huoltopiste tuli laakson pohjalla vastaan ja meininki oli hieno. Syötiin itse tehtyä suklaakakkua. Ei ollut vähään aikaan mikään maistunut niin hyvälle (jos ei lasagnea lasketa)!

Ihme luuppien jälkeen lähdettiin tarpomaan tasaista hiekkatietä kohti St.Rhemyä. Joku olisi voinut juostakin tässä mutta otimme aika rauhassa. Jussi ehkä vähän turhautui vauhtiimme. Itelläkään ei tasainen oikein maistunut ja väsy alkoi hiipimään puseroon. 40min unta ei oikein kantanut koko yötä. Juteltiin hetki takaa tulleen juoksijan kanssa ja hilputeltiin juoksun tapaistakin läpi yhden nukkuvan kylän. Toiveista huolimatta huoltoa ei näkynyt ja jatkettiin viettävää alamäkeä kohti seuraavia valoja. Vaikka aamu oli vain tunnin parin päässä, minun oli pakko vetää tirsat selvitäkseni eteenpäin. Jussi vaikutti pirteämmältä. Breikin jälkeen söin vähän ja ihmettelin holtopisteen meininkiä. Vanha mies sääti jotain ihan omiansa. Kun lähdettiin tarpomaan tietä eteenpäin, vähän sekava espanjalainen juoksija tuli samoja matkoja välissä auton puskuria sauvalla paukuttaen. Aamun valjetessa aloin arpomaan mihin väliin noustaan. Viimeinen nousu. Olin näkevinäni Malatran nousun joka välissä. Laakson toisella rinteellä näkyi vanha PTL-reitti ja muutenkin paikat näytti tutuilta. Onneksi viitat oli koko matkan todella hyvät, eikä eksymisen mahdollisuuksia ollut.

Nousu sujui olosuhteisiin nähden todella hyvin. Espanjan mies sinnitteli jonku kymmenen metrin päässä takana. Keuhkoja yskin välissä pihalle ja nenä valu mutta muuten olo oli kohtuullisen ok. Ensin tultiin tutulle maatalolle ja siitä vedettiin samalla höökillä ylös Frassatin majalle. Tällä majalla oltiin Jannen kanssa jo ekana PTL-vuonna sen vielä ollessa rakenteilla. Opiskelijat majoittivat meidät silloin ukkosella ja tarjosivat vielä ruoat. Ensimmäiset turistit majalla. Muutenkin tuolla on tullut viihdyttyä reissuilla. Olipahan yllätys, kun makuukamareiden ovesta tuli Oscar Perez meidän vielä nauttiessa evästä. Pakkohan se oli käydä heittämässä vähän himmeetä läppää staran kanssa. Saatiin vielä kunnon tsempit, kun lähdettiin jatkamaan matkaa. Ovesta päästyä Jussi ihmetteli, että taisi olla joku sun tuttu. Aitoa ja lämmintä meininkiä riitti eliitilläkin tavallisen tallaajan kannustamiseksi.

Nousu ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Hetki ja Malatra 2936m oli silmien edessä. En edes muistanut kuinka jyrkkä collin ihan loppu oli. Nopeasti se tuli kuitenkin vastaan. Fiilis oli upea. Tippa ei tullut linssiin mutta näin jälkeenpäin on hankala kuvata tunnetta, kun on enää 330km vuoristoultrasta viimeinen alamäki jäljellä. Malatrassa on jotain maagista.

 

Alamäkeen lompsoteltiin taas vähän reilummin. Jalat tuntuivat olevan ihan kohtuulliset juoksuun. Meno parani vielä kun pitkästä aikaa kattelin kelloa ja tajusin, ettei 100h aikarajaan edes tarvitse puskea loppua. Tultiin silti kohtuu reippaasti. Oli jotenkin hienoa tiputella sitä samaa polkua maaliin, mitä olin tullut toiseen suuntaan ensimmäisellä ihan oikealla vuoristoreissulla 2011. Jussin kanssa olimme jo alkumatkasta sopineet, että jos ollaan lopussa vielä yhdessä, niin vedetään bisset Bonatin majalla. Saatiin tingattua vain yhden ilmaiseksi mutta se maistui sitäkin paremmalle! Eipä juuri tehnyt mieli tankkailla sitä perusmättöä ja oluesta sai ihan tarpeeksi energiaa viimeiseen reiluun kymppiin. Majalta lähdettäessä jalat tuntui pienen alkoholirelaksoinnin vuoksi tosi hyviltä ja meno lennokkaalta. Olisi ehkä kannattanut ottaa jo aiemmin? Ihmeellisesti kuitenkin pikkuvarpaan rakko alkoi vaivata. Jouduin säätämään muutamaan otteeseen kenkää mutta sitten meni hermo ja annoin asian olla. Ei sen enää ollut väliä. Oli fiilis, että voisi juosta vaikka koko matkan maaliin. Jengiä tuli vastaan, nyt enemmän turisteja kuin paikallisia. Oltiinhan TMB perusreitillä. Silti tutut bravo, bravi, forza, complimenti –huudot kuuluivat edestä ja takaa. Tasainen osuus aina Bertonen majalle asti tultiin vielä hyvää vauhtia mutta mitä lähemmäs maalia päästiin, sitä huonompaan kuntoon Jussin jalat meni. Mies tuskaili, että 325km jalat ovat ok mutta viimeistä vitosta ne eivät kestä. Lasku Bertonelta oli ihan sairaan hidas. Meillä ei tosin ollut mitään kiirettä. Aikaa oli yllin kyllin alittaa 100h, eikä sijoituksilla ollut sen kummempaa väliä. Jos joku tulisi ohi, niin ihan sama. Tai ennemminkin, toivottavasti jää juttelemaan ja tultaisiin isommassa porukassa maaliin. Nautiskelin hitaasta laskusta ja auringon paisteesta. Otin vähän kuvia, joita tuli tosi vähän muutenkin otettua, ja fiilistelin omaa ensimmäisen PTL:n viimeistä laskua. Täysin samanlainen tilanne, 330km jalat ok ja sitten viimeinen lasku ihan tuskaa.

Asvaltille tullessa Jussikin intoutui jälleen juoksuun. Kun kirkko näkyi, alkoi matka olemaan jo lähes loppu. Maalialueella oli jonkin verran porukkaa ja toki meitä kannustettiin mutta ei siinä ihan vastaavaan tunnelmaan päässyt kuin ison vuoren toisella puolella. Fiilis oli toki hieno ja olo helpottunut. Ei maaliin tulo kaikkien kesän vaikeuksien jälkeen mikään itsestään selvyys ollut. Lämmittävä oli nähdä hotellin emäntäkin maalin tuntumassa meitä kannustamassa. Aika nopeiden pousailujen jälkeen hiihdettiin lähimmälle terassille nostamaan tuopit reissulle. Maksimiajasta jäi käyttämättä lopulta 51h ja kärkeen jäätiin about 27h. Sijoitukset sen sijaan olivat hyvät 34-35/739. Ihmeen paljon starttaajista TOR:ssa tulee maaliin. Tänä vuonna 444/739. Ehkä pitkä maksimiaika on sen verran ”lempeä”. Mitään karsintaa kisaan ei kuitenkaan ole vaan pelkkä italialainen arvonta. Omasta suorituksesta taas jäi jossiteltavaa ja vähän hampaankin koloon, mutta ei näin pitkiä kisoja vedetä kai koskaan ihan optimaalisesti. Fiilikset olivat joka tapauksessa aidot koko kisan ajan ja ne notkot ja huiput tuli koettua pään sisällä. Nämä tunnelmat on mulle se syy tehdä näitä. Jussista oli todella iso apu, erityisesti viimeisen yö aikana. Vuoroin vedettiin toisiamme ja eiköhän siitä hyötynyt kumpikin. Soolokisa mutta duona mentiin. Kannatti lähteä!

Grazie! Nyt on molemmat ~300km/+24000m spekseillä olevat kisat, eli maailman kovimmat vuoristoultrat vedetty! Mitähän sitä sitten alkaisi tekemään?