The North J´s – Ultra Trail du Mont Blanc – La Petite Trotte a Leon

Valmistautuminen

Tiimikaveri Jannen kanssa aloitettiin PTL-spesifiset treenit vuoden alussa. Nämä oli pääasiassa 3-5 tunnin rymyjä umpihangessa sauvojen kera mahdollisimman paljon nousua hakien. Lisäksi vedettiin 3xrengasta ylämäkeen kävellen ja takaisin alamäkeen juosten ~500m. Nämä tehtiin aamulla ilman lisäenergiaa pelkällä vedellä lähes viikottain.

Muita yhteisiä PTL-treenejä olivat vappurymy ~6h umpimetässä nuuksiossa jälleen nousua hakien. Nuuksio traverse ~8-9h läpi nuuksion pääosin umpimettää rymyten. Jättärillä tehtiin vain yksi yhteinen harjoitus, jättäri100. Saatiin nousuja tehtyä tosin vain 80kpl eli reilu +5000m vertikaalia yhdeksään tuntiin. Lisäksi Nuuksion Swinghillillä Janne teki vielä 6h nousutreenin jossa olin mukana pari tuntia ja läksin suunnistamaan.  Muuten treeneissä pyrin pitämään monipuolisuutta ja vaihtelevuutta punaisena lankana. Kevyttä ylikuntoa oli kesäkuussa havaittavissa mutta kevyen jakson jälkeen  se muuttui syväkestävyydeksi.

Heinäkuun puolessa välissä lähdimme tekemään tärkeimmän PTL-treenin alpeille. Kymmenenä päivänä ehdimme tekemään PTL-tyyliin 410km ja 38000m vertikaalinousua. Reissu onnistui hyvin, joten luottoa tekemiseen löytyi kisan alussa. Tämän jälkeen palauttelimme kuukauden aikana paikat vetreiksi PTL:ää varten. Oma kunto tuntui erittäin vahvalta päivästä toiseen.

Varusteet

Tavaraa täytyy self support –tyylisessä PTL:ssä olla reilusti. Säävaihtelut pakkasesta +30 asteeseen pitää huolen siitä. Vuosien varrella reppuun on valikoitunut riittävän hyviä käytännöllisiä tavaroita. Sponsorittomuus pitää hinta-laatusuhteen järkevänä. Ohessa tärkeimmät varusteet mitä käytän ja miksi.

Reppu Ultraspire – hyvin istuva ehkä vähän liian iso reppu PTL:ään mutta antaa mahdollisuuden ottaa riittävästi tavaraa ja ruokaa mukaan. Liivimäisyys plussaa, jos esim.kylkiluut murtuneet kuten viime vuonna. Kiinnitys tukee mukavasti rintalastaa. 2kpl 0,75l pulloa menee taakse ja riittävät vuoristo-olosuhteissa hyvin. Lisäksi pieniä taskuja patukoille, puhelimella, kameralle…yms on riittäviin. Ainoat heikohkot puolet repussa on löystyvät hihnat ja vajaan repun kiristys kasaan.

Sadekamat – takkina Haglöfsin ei kaikkein kevein sadetakki. PTL:ään ei kannata ottaa liian keveää takkia, koska se ei lämmitä niin paljoa. Drop bagissa mulla oli kyllä varalta Salomonin kevee versio mutta jäi laukkuun. Sadehousuina salomonin perussadehousut. About yhtä keveää kuin Haglöfsin yläosa. Vaikka kerrospukeutuminen on avainsana vuorilla, on rankkasateessa kohtuu hankalaa venkslata paljon tavaraa päälle ja poissa jos on jo valmiiksi horkka päällä. Goretex pitää ihan riittävästi vettä kun on hyvin liimatut saumat, keveämmillä materiaaleilla pitävyys ainakin tällä hetkellä tuntuu vähenevän. Sadehanskoina toimivat parhaiten tiskihanskat, joista saatiinkin jälleen kommenttia reitin varrella. Ainoat täysin pitävät hanskat ja siten hintalaatusuhteeltaan ihan ykkösvaruste. Alle kylmällä ilmalla täytyy tunkea ohut alushanska.

Muut tekstiilit – T-paitoina käytän ihan peruskamaa, joten niissä ei ole mitään erikoista. Pitkähihaisina on eripaksuisia kerrastopaitoja erilaisille keleille. Ite tykkään Skinsin trikoista joista aina alla lyhyet. Pitkät jäivät kotiin kun mukana olivat tuulihousut. Ne on sen verran helpompi vaihtaa päälle, kunhan niissä on pitkät vetoketjut sivuilla. Pitkiä trikoita ei kenkien yli saa mitenkään ujutettua.  Tuulihousut ovat tietysti keveintä mahdollista materiaalia, kuten tuulitakkikin. Salomonin hupullinen fast wing hoodien on loistotuulari ja menee pieneen tilaan. Jaloissa käytän boosterin kompressiosäärystimiä pelkästään jo nokkosten vuoksi. Säärystimet suojaavat muiltakin ulkoisilta iskuilta ja mukavasti pitävät pohkeet paikoillaan kovassakin alamäkirynkytyksessä. Näiden lisäksi mukava on aina irtohihat ja pari buffia. Lämmönsäätelyä joutuu tekemään koko ajan vuorilla. Minuuteissa voi olla tuskaisen kuuma ja heti perään horkka, joten irtohihat ja buffit hoitaa nopeasti lämmönsäätelyn, eikä tarvitse aina alkaa penkomaan reppua.

Kengät – Inov8 Roclite 295 toimii mulla kohtuullisesti. Rakot sain tänäkin vuonna varpaiden päälle ja pikkuvarpaisiin. Alussa pidin kenkiä ehkä liian löysällä joten pientä liikettä jalka teki kengän sisällä. Siispä rakot. Tärkeintä vuorilla on juntata kengät niin kovaa kiinni, ettei jalka liiku yhtään. Rocliten pohja on todella pitävä ja kuitenkin hyvin juostava. Kenkä on myös kohtuu kevyt. Näiden tilalle on nyt haussa joku vastaava joka sopii paremmin minun jalalle mutta omaa yhtä hyvän pidon. Hankala tehtävä. Inovin gaitersit on myös käytössä, jottei tarvitse tyhjentää kenkiä roskista koko aikaa. 

NOK – Ihan ykköstuote ranskan apteekista hiertymiin. Vaikka teet viikon kengät märkänä tasainen nokin käyttö säätää jalat pahimmalta. Voittaa vaseliinin 100-0.

Sauvat – Black Diamond Ultra Distance ei paljoa esittelyjä kaipaa. Kevein ja hyvin kestävä hiilikuitusauva. Best!

Lamppu – Petzl Myo RXP on riittävän hyvä lamppu vuorille. Tärkein ominaisuus on patterit ja niiden kesto. Ei tarvitse akkuja kantaa, eikä vuorilla voi tietää koska on latausmahdollisuus. Helpoin on kantaa paristoja mukava. Hetkittäin kovemmasta valotehosta voisi olla apua mutta aika vähäiseksi se jää.

Liner – kevyt silkkilakana hygieeniasyistä. Lisäksi korvatulpat mahdollistavat nukkumisen.

Eväät ja muut supplementit – Vuoristomajoilta saa tuhtia ruokaa joten repussa kulkee vain näiden välissä nautittava energia. Käytännössä tänä vuonna oli vain suklaata (ritter/mars/snickers/twix/lion), irtokarkkeja ja geeliä. Tavoitteena ~50g hh:ta/h. Ihan niin paljoa ei kuitenkaan uponnut, eikä pelkkä suklaa ollut kovin hyvä idea. Suklaa uppoaa parhaiten, mutta teki reissussa muutakin välissä mieli. Lisäksi suolaa tabuina ja poreina unohtamatta kofeiinia ja särkylääkettä.

Muuta – Kuivapusseja, minigrippejä, varanauhat, antibiootti- yms. Voiteita, urheiluteippiä, jesaria, sakset, avaruuslakana, turvamajoite, yms…

Sää

Sää PTL:ssä oli nyt juuri päinvastaisen kuin kahtena edellisenä vuotena. Kisaa ennen ja sen aikana on oleellista tietää tulevasta säätä mahdollisia taktiikkamuutoksia varten. Kovien rankkasateiden tai lumisateiden kanssa ei ole leikkimistä. Nyt eka yö oli ok mutta tiistaina iltapäivällä satoi välissä kovaakin. Me saatiin vettä ja rakeita. Takana olleet olivat saaneet oikeaa luntakin. Kosteana horkka valtaa kehon hyvin nopeaan. Mekin jouduttiin puskemaan kovaa muutamat pätkät tiistaina, että edes jonkinlainen peruslämpö pysyi päällä. Lisäksi märkä muta ja kivi ovat hengenvaarallisia väsyneille trailereille. Yhdessä alamäessä en saanut kun muutaman pitävän askeleen kaatumisten lomassa. Kyynärpäät, perse, polvet ja kädet ovat edelleen ruhjeita täynnä. Loppuviikolla oli pelkästään sitten hyvää ilmaa. The North J´s olisi toki toivonut lunta!

Taktiikka

Nukkumistauot syömistaukoineen on yksi oleellisin asia PTL:ssä. Viime vuonna kaikki meni paremmin kuin hyvin. Nyt ongelmallisia välejä oli paljon. Ensimmäisenä päivänä vuoristomajoja oli paljon ja ruokaa sai hyvin. Kevyesti liioiteltiin omaa vauhtiamme kisassa ja hieman hankalaksi osin myös siitä syystä meni lopun lepojaksot. Osa jengeistä meni lyhyillä tauoilla mutta rauhallisemmalla tasaisella vauhdilla. Meillä oli kohtuu reipas vauhti mutta PTL:n hengessä olimme rauhassa majoilla jutustellen organisaation, majanomistajien ja kulkijoiden kanssa. Pummeja alkoi väsyneenä hektisellä otteella tulla, joten kun meni maltilla ja rauhassa hankalammat paikat, säästyi paljolta vaivalta. Me nukuttiin ~12h reissun aikana, briti ehkä saman verran. Muut kärkijoukkueet todenäköisesti jonkin verran vähemmän.

Kisa?

Startattiin maanantai-iltana toisten päikkäreitten jälkeen eturivistä heti kärkeen. Tavoitteena oli olla ekana Breventillä ja jatkaa siitä omaan tahtiin. Yleisön väärinohjauksesta huolimatta päästiin nousemaan polkua heti ensimmäisenä. Yllätykseksi heti takana oli toinen suomalainen joukkue, Mustavuoren Reippaat ja heidän takanaan muutama muu! Puolivälissä nousua karistettiin takanatulijat ja oltiin harjanteella ensimmäisenä kohtuu hyvissä voimin vielä.

Pidimme rentoa vauhtia yllä koko yön ilman isompia taukoja. Kunnon kaapelijakso ajoittui aamun sarastukseen  Col de Tré l'Epaulelle. Itse Marmier oli varmistamassa kulkijoiden turvallisuutta tuolla. Hyvin ilmava ja jännittävä paikka noin aamuhämärissä.

Päivän valjetessa Jannella alkoi kurkkuun koskeen ja se turposi myöhemmin. Vuoristossa tulee normaalistikin kevyttä köhää ja puuroa kurkusta mutta nyt oli kyseessä pahempi tapaus. Ylämäet otettiin huomattavasti kevyemmin tuon jälkeen, joskin aamuisin vauhtia pystyttiin pitämään paremmin. Tiistaina saatiin lisäksi sadetta sen verran, että päästiin nauttimaan kunnon horkasta aika ajoittain. Ti-Ke -yö vietettiin refuge Petit Tetrazilla 93km:n kohdalla ainoana porukkana. Aamupalalla tosin tavattiin muitakin joukkueita.

Yön jälkeen 3 muuta joukkuetta kuljeskeli samoja vauhteja meidän kanssa. Seurailimme heidän etenemistään ja heitettiin rentoa läppää. Tätä jatkui sitten aina torstai-iltapäivään asti. Tylsähkö osuus keskiviikkona johtui osaksi siitä, että pilviä oli taivaalla reilusti. Näkymät            Mont Blancille olisivat olleet todella hienot. Iltapäivällä saatiin jälleen actionia kun vuorossa oli kaksi peräkkäistä todella jyrkkää harjannetta ilman polkuja. Hitaan tunkkaamisen jälkeen kuitenkin noidenkin collien laet saavutettiin. Mukava yllätys oli vielä ennen yötä tavata lyhyemmän kisan, TDS:n juoksijoita ja vielä suomalaiset osuivat kohdalle!

Ainoa järkevä yöpaikka oli ke-to yöksi Echines Dessouksen parkkis ja sinne järjestäjien virittelemä teltta. Lähtökohtaisesti teltta on huono mutta onneksi ilma oli kohtuullisen lämmin ja nukkumisesta tuli kuin tulikin jotain. Britit olivat jo teltassa syömässä. Olivat ilmeisesti hieman illalla pummanneet kun olivat vain vähän ennen meitä. Ranskan jengi ja suomen urhot olivat tulleet meidän nukkuessa paikalle. Ensin lahti ranskikset, sitten me ja toinen suomitiimi perään. Viimeisenä vain vähän myöhemmin Britit.

Breuilille suunnistettaessa koko porukka oli lopulta aikalailla kasassa. Ja antikliimaksisen jäätikön pohjan jälkeen vietimme neljän jengin kesken hienon breikin Col Chavanneksella. Toki vanhan jäätikönpohjan lumiset perslaskut jää muistoihin lämmittämään myös. Chavannekselta lähdettäessä alkoi neljän kärkitiimin väliset erot asettumaan lopullisiksi. Ensin painoi Britit horisonttiin, sitten Nortit Ranskikset kannoillaan ja Reippaat neljänsinä.

Morgexin laskettaessa meikäläisen jalat alkoivat osoittaan heikkouden merkkejä. Kengän nauhat olivat alussa vähän löysällä mutten ylimielisesti jaksanut vaivautua niitä kiristämään saatika rasvaamaan jalkoja kunnolla. Hyvä ja vahva fiilis ensimmäisinä päivinä toi turmiollisen välinpitämättömän asenteen. Tämän jälkeen sainkin taistella joka asteleen kanssa. Jalkaterät huusivat hoosiannaa ja pikkuvarpaat olivat tulessa kokoajan.

Morgexin tauon jälkeen reippailtiin yli 2000m vertikaalia iltapäivän helteessä. Ylös päästessä oli jo pimeä. Janne koki epätoivon hetkiä nousussa mutta tilanne helpotti pienellä breikillä. Bataillonin lasku oli pimeässä epävarmoin jaloin eteneville ihmisraunioille hirveää horroria. Pienen helpotuksen toi vain seuraavalla harjanteella välkehtivät Brittien otsalamput. Malatran yli matka vain hujahti ja asetuimme nukkumaan Rifugion Frassatille illallisen jälkeen.

Ranskalaiset heräilivät meidän kanssa samaan aikaan kun Britit olivat jo kadonneet yöhön. Lähdimme viimeiseen settiin rennon letkeästi tavoitteena vain päästä perille. Sinänsä isoa kilpailuviettiä ei enää ollut olemassakaan. Matka oli ollut jo niin pitkä ja muuta joukkueet tulleet niin tutuiksi, että isoa intohimoa veriseen taisteluun ei ollut. Edettiin omaa vauhtiamme. Janne kurkku rajoitti ylämäkeen menoa ja minun jalat alamäkeen.  

Britit tavattiin vielä Hotel du Cretissä kun olivat pummineet pahasti ja menneet väärän harjanteen kautta pitkän kierron ison laakson kautta. Kevyttä turhautumista oli havaittavissa! Champexiin tultiin yhdessä CCC-juoksijoiden kanssa. Ylämäkeen meillä oli siitä huolimatta sama vauhti, että Jannella turskahti veret nenästä. Hyvä tankkaus ja kohti viimeistä etappia Chamiin jyrkkää nousua pitkin Breyalle. Tiputus ja piiitkä nousu Fenetre d’Arpettelle. Pimeä tuli nousussa mutta se ei paljoa haitannut. Olihan edessä viimeinen yö.

Nousu oli kohtuullisen hankala ja lasku sieltä todella pitkä. Olimmekin jo aika sippi kun   lähdimme tekemään seuraavaa nousua Chalet de Glacierille. Otimme lyhyitä microunia 200m välein. Polulle makaamaan ja sitten herätys horkkaan kun lämpö oli karannut. Chaletin       kohdalla heräsi toivo, että voisimme nukkua hetken. Navetassa oli muita trailaajia kun kurkistimme sisään, emmekä uskaltaneet jäädä ilmoittamatta nukkumaan, joten jatkoimme matkaa eteenpäin.

Balmelle johti pitkä ja tylsä traverse vuoren reunaa pitkin. Alhaalla nähtiin matoina pimeässä CCC-juoksijoita mutta niidenkään katseleminen ei vienyt väsymystä poissa. Micro unia oli pakko ottaa lisää. Kun pääsimme vihdoin Balmelle näkyi jo Chamin valot alhaalla. Majalla ei voinut millään jäädä nukkumaan, olihan emäntä sellaisessa maineessa, että sisään ei päästäisi yöllä.

Lasku sujui mukavasti. Otimme 10 minuutin tirsat hissiasemalla suojapatjalla, kun ei enää polku riittänyt, muuten tarvottiin loputtomaa laskua kohti Chamia ja maalia.

Maalissa meitä odotti valkeneva päivä ja Flipper´s Gang, tuo loistava Britti-joukkue. Fiilis oli jälleen aivan uskomaton. Vieläkin kostuu silmäkulmat.

Toinen Suomen tiimi tuli todella hienosti neljäntenä maaliin! Onnea jätkät vielä!

Miksi PTL?

Se on aivan järkyttävän kova haaste mutta toisaalta antaa niin paljon. Kukaan viivalla ei voi olla varma, että läpäisee kisan vaikka olisi miten hyvin treenannut. ~300km ja 24000m kertovat omalta osaltaan kovasta kisasta mutta ne eivät kerro kaikkea. Suunnistus, oman huollon ja nukkumisen järjestäminen. Villit, osin poluttomat vuoret. Kiviset, louhikkoiset loput, ei turistireitit. Raskaat jyrkät nousut. Korkeat harjanteet. Vaijeri ja tikasjaksot. PTL on varmasti yksi maailman kovimmista ultrista. Kim Rasmussenin viime sunnuntaista lainatakseni ”Spartathlon tuntuu helpolta kisalta tähän verrattuna”. Omat muistikuvat ovat hatarat Kreikasta mutta kohtahan sitä pääsee kokeilemaan.

Vaikka tämä vuosi sisälsi paljon siirtymää laakson pohjia pitkin, oli vastapainona jyrkkiä   hankalia nousuja. Mentiin koko ajan kohtuu matalalla mutta korkeitakin paikkoja oli puolen välin tienoilla. Ihan niin hieno reitti ei ollut kuin edellisinä vuosina mutta erittäin hieno silti.

Suosittelen kaikille, jotka haluaa nähdä miten pitkälle on mahdollista venyä. PTL:n kärkijoukkueeksi riittää kun pitää 3km/h vauhtia tasaisesti yllä, eihän se voi olla paha rasti, eihän?

Tämän piti olla viimeinen vuosi PTL:ää mutta saas nähdä!
Kiitokset vielä tiimikaveri Jannelle jälleen ikimuistoisesta reissusta.