torstai 8. lokakuuta 2015

Loppukauden rimpuilu BUFF Trail Tour Finlandilla

Tiivis kisatahti, siinähän se meni palautuessa ja taas viritellessä kuntoa! Nyt viimeisen osakilpailun jälkeen päälimmäinen fiilis on, että HUH HUH, tulipahan tehtyä!

Tässäpä lyhyt yhteenveto Pallaksen jälkeisestä elämästä:

Autoilu ja kisa väsytti Pallasta seuraavalla viikolla. Tämä sai kuitenkin väistyä Kimmon hieronnan ja kevyen liikennehdinnän avulla kun lauantaina lähdettin Jannen kanssa jo kohti Itävaltaa. Upea treenireissu nyt vähän rennommalla otteella:

https://www.storehouse.co/stories/b9htx-yak-otzi-tour
https://www.storehouse.co/stories/b0hne-yak-otzi-tour
https://www.storehouse.co/stories/b10ux-yak-otzi-tour

Vuorilla jalka nousi tosi hyvin, eikä juurikaan tullut huomattua mäkitreenin minimaalista osuutta tämän vuoden aikana. Näemmä vanhoilla pohjillakin homma luonnistuu!

60h viikon jälkeen otin viikon kevyesti ja pyrin hakemaan kadotettua rentoutta. Osin juoksu kulki ja osin oli tosi nihkeää. Ajattelin päissäni, että Porvoossa juostu puolikas olisi hyvä kisa ja treeni. Lähdössä kolmeenkymmeneen kivunnut helle piti huolen siitä, että ajatuksessa ei ollut mitään järkeä. Tulipa harjoiteltua kanttailuakin! Stressi kohosi kohti seuraavaa Trail Tourin kisaa Nuuksio Classicia. Kadoksissa ollut vire kuitenkin alkoi löytymään tosi kevyen kisaviikon ansiosta.

Kuva Juha-Pekka Konttinen

Nuuksio Classicin alkuperäinen tavoite 3:40 jäi vain hiuskarvan päähän. Kisa meni kohtuullisen nihkeissä fiiliksissä mutta kello ei tykännyt kovin pahaa. Draamankaari oli kutakuinkin:
Alku rennosti ja kevyesti, kympin jälkeen soolojuoksua ja kolmeen kymppiin oli tosi nihkeää ja pummailin lisäksi pari kertaa. Loppuosa taas tuli oikeastaan aika hyvin omaan kuntotasoon. Mistään huikeista sijoista ei tarvinnut tuolla kamppailla ja johtajan paitakin vihdoin siirtyi harteilta oikealla juoksijalle ;) Ensimmäinen Nuuksio Classic maistui hyvälle. Reitti oli hienon vaihteleva osin tutuilla poluilla. Muut juoksijat ja yleisön kannustus oli mahtavaa! Kaikilla oli poluilla hyvä mieli ja pilke silmäkulmassa.

Kuva Nuuksio Classic / onevision.fi

Raskas edellinen kuukausi kulutti voimavaroja ja niitä lähdin täyttämään vaimon kanssa Berliiniin. Alunperin juoksukengät piti jättää kokonaan matkasta mutta tein kuitenkin kolme tosi kevyttä hölkkää viikon aikana. Tyypilliset narkkarin toimintatavat.

Kuva Tuomas Nupponen

Henkisen ja fyysisen palautusviikon jälkeen juoksu kulki kuin unelma kahden viikon ajan. Ehkä näitä pitäisi tehdä useammin??? Tein tämän jälkeen varmasti parhaan treeniviikon koko vuonna. Heti alkoi myös odotusarvot loppukaudelle kasvamaan. Puistolajuoksun kävin nykimässä tämän kaksi viikoisen lopussa kovana treeninä. Korkeasta syketasosta huolimatta jalka nousi ja juoksussa oli hieno kontrolli. Kisasta oli viikko Trail Tourin finaaliin Vaaroille. Koko tourin kolmas sija näytti vääjäämättömältä, joten mitään isoa tavoiteltavaa maralle ei jäänyt. Oikeastaan halusin juosta loppuun vielä hyvän juoksun ja nauttia kisan tunnelmasta ja tuttujen seurasta.

Kuva Vaarojen Maraton
Juoksu lähti liikkeelle hyvin vaikka viimeisen viikon meno oli tuntunut taas vähän nihkeältä. Kiven kova Tourin kärki katosi hetkessä horisonttiin siitäkin huolimatta, että omat ekat kilsat näytti 4:00 ja 3:30min/km. Parin kaverin kanssa juostiin aika samoissa alku mutta ennen kiviniemeä karistelin heidät. Heti alusta otin ylämäet kävellen ja kevensin hankalissa kohdissa, etten olisi puskenyt voimia heti. Ryläys vielä odotti. Salmen ylityksessä pääsiin suoraan hyppäämään veneeseen. Kiviniemessä nopea pullojen täyttö. HartSportti oli loppu :)

Kuva Vaarojen Maraton
Toinen puolikas alkoi raskailla nousuilla enkä puskenut niissäkään. Nyt tuli enemmän retkisarjalaisia  selkä edellä vastaan ja kaikki kannusti ja jokaiselle pyrin itsekin jättämään hyvän mielen vastalahjaksi. Näistä sai voimaa! Tekniset laskut sujui tosi hyvin ja pikkuhiljaa sain taas yhden oman sarjan selän näkyviin. Kaveri ei kauaa roikkunut takana. Ryläyksen jälkeen tuntui tosin itelläkin reisi vähän loppuvan. Tiet pelastivat. Toisaalta niissä olisi pitänyt vielä pystyä juoksemaan hyvin. Sain hetkittäin ruoskittua kroppaa pitämään vauhtia mutta puhtia kunnon lappamiseen ei enää ollut. Loppu meni aikalailla jo olutta odotellen. Viimeiseen mäkeen sain vielä hienoa motivointia ja välittämistä. Kävellä ei saanut, toisaalta juoksu oli lähinnä kävelyn naamioimista juoksuksi!

Kuva Jarkko Torvinen
Loppuaika oli juurikin keskivälissä haarukkaa mihin ajattelin itellä olevan mahdollisuus. Unelmoin kovasta tuloksesta mutta tämä oli jälleen tällainen torjuntavoitto. Viikonloppu kuitenkin oli täynnä hyvää tunnelmaa ja kyllä Koli tarjoaa upeat puitteet polkukauden lopetukseen! Kun kuitenkin fiilistelyn lisäksi on tulosurheilusta kyse, Inov-8 Mud Racing Team saalisti Vaaroilla hienosti hopeaa, pronssia ja minäkin tulin kuudentena maaliin. Tomi meni kokonaiskisassa tosiaan ohi mutta Jussi jäi taakse ja oli neljäs yhdellä kisalla vähemmän. Jussi lietsoi itsensä loppukaudesta sellaiseen kuntoon, että heikompia hirvittää! Olin siis pitkän kauden lopussa tourin kokonaisilpailussa kolmas! Enpä olisi uskonut!

Kuva Vaarojen Maraton
Nyt on takki ainakin hetken tyhjä ja vaikka marraskuussa odottaa vielä maantiemaraton, on nyt aika ylimenokauden. Lenkkeilen jos lenkkeilen ja parin viikon kuluttua perustreeniin.

HUH HUH, tulipahan tehtyä! Melkoinen "välivuosi"!

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

BUFF Trail Tour Finlandin neljäs osakilpailu - NUTS Pallas 55km

Viitaten edelliseen postaukseen, lauantai OLI lähes pöljä päivä!


Aamu alkoi puurolla ja siitä siirryin sujuvasti huoltamaan todellisia gladiaattoreja, 125km:n juoksijoita, joita tipahteli Pallaksen huoltoon harvakseltaan. Kuulin samalla, että muutama kova poisjäänti olisi 55km:n matkalla. Tavoite tarkentuin näin kakkossijaksi.


Startista lähdettiin reippaasti lyhyen alamäen jälkeen isoon ylämäkeen kohti Pallastunturin huippua. Henkalle oli kerrottu sen olevan juostava mäki ja hän katosikin koko loppumatkaksi horisonttiin. 2014 vuodesta mäki oli jyrkentynyt kun nyt iskettiin heti Pallastunturin huipulle, eikä loivempaa perusvaellusreittiä. Alussa ajatus oli seurailla eka ylämäki millaisia menohaluja muilla on ja passailla parhaan taidon mukaan. Jalkanen, Nurmi ja muutama oudompi juoksija heitti heti ohi kun vähän himmailin. Hain omaa rytmiä ja otin enemmän kävelyä mitä muu ryhmä silläkin uhalla, että saavat vähän eroa.

Kuva Asta Heikkala
Rakkanousussa suunnitelma jalostui reippaaseen rallatteluun alamäkeen. Jalka ja kunto tuntui sen verran hyviltä. Ylhäällä yksi uudempi kaveri, ilmeisesti Joni Seppä, oli tehnyt jo selvän eron meihin muihin eikä Ansiota ollut enää mailla eikä halmeilla. Kivikossa oli alkuun vähän hankala hakea jalansijaa ja teki mieli koko ajan ihailla upeita maisemia. Nilkan nivelsidevammaisena katse pysyi kuitenkin tiukasti maassa.

Kuva Jari Soikkeli
Alamäkeen taitettaessa aloin rallatella ja miten upeaa se olikaan. Kivikoissa piti hetkittäin vähän himmailla mutta alempana tunturia oli sopivan pehmeää polkua! Muut jäi taakse ja Seppäkin tuli vastaan etsiessään tippunutta karttaa. Alempana tunturissa jäin arpomaan vähän reittiä. Muut paitsi Seppä olivat jääneet taakse. Perästä kuitenkin tultiin, joten selkeästi oikea reitti.

Reilun alamäen jälkeen tasaisella jalka ei enää noussutkaan ihan niin iloisesti. Hipsuttelin silti omaa vauhtia ilma stressiä. Takana seurattiin. Hörppäilin toiseen pulloon laittamaa urheilujuomaa ja vetelin välissä geeliä ja suolatabuja. Ihailin epätasaisesta polusta huolimatta välissä maisemia. Ekan puolikkaan aikana syöksyinkin kiviseen tantereeseen yhteensä kolme kertaa. Kertaalleen ihan kuperkeikan kanssa. Onneksi mitään isompaa ei sattunut. Maisemien ihailu ja ajattelu yleensäkin on vaarallista polkujuostessa! Kotijoukot sen sijaan pidättivät hengitystä. Ilmeisesti GPS-träkkeri oli livahtanut repustani Vuontiskeron kompuroinnissa. Juoksentelin kuitenkin autuaan tietämättömänä tästä hyvällä fiiliksellä.

Kuva Aapo Laiho / NUTS
Toinen toistaan hienompia tunturipaljakoita ja maisemia tuli eteen. En ollut huolissani mistään kun oma juoksu sujui sen verran hyvin. Välissä oli tunne, että voisi pistää vähän lisääkin pökköä pesään. Maltoin kuitenkin. Yllättävän lämmin ilma janotti sen verran, että jo 15km:n kohdilla molemmat pullot olivat tyhjät. Pari ojaa tuli vastaan mutten malttanut jäädä täyttämään pulloja. VIRHE!
Toinen pieni reitin hakeminen tuli Suastunturin ja Lumikeron välisessä kurussa kun kävin katsastamassa kämpän vessareitin. Onneksi takana vielä seurattiin ja oikea polku löytyi nopeasti. Merkinnätkin olivat hyvät vaikken niitä heti huomannut. Epun sanat kaikui korvissa, "jos et näe merkintöjä, pysähdy!"

Nousuissa kävelin jyrkimpiä kohtia mutta sen verran loivapiirteisiä tunturit oli, että ihan hölkällä niitä tällainen raskaampikin juoksija pääsi ylös. Jano siinä vaan kasvoi. Hannukurun huollon lähestyessä ajattelin pysähtyä juomaan yhden pullon ja täytän vielä molemmat täyteen ennen kuin jatkan matkaa. Etukäteen Jannen kans puhuttu ammattilaishuolto kuitenkin odotti, ei siitä voinut kieltäytyä. Molemmat pullot vauhdista varvikkoon ja täydet pullot juoksusta mukaan. Siinä ei juuri rytmikään kärsinyt. Nestehukkaa lievensin juomalla nopeasti toisen pullon juoksussa. Seuraava ja viimeinen huoltopiste olisi lähes yhtä kaukana, 18km:n päässä.

Pidin kohtuu hyvää tahtia yllä, fiilistelin ja kannustelin parhaani mukaan 125km:n selkiä ohittaessani. Suomen toiseksi kovimmat sauvakävelijät ja tietysti Anna oli mukava nähdä vain muutamia mainitakseni. Yleissilmäyksellä kaikki tuntuivat menevän yllättävänkin kovaa vauhtia. Polku oli toki hyvin juostavaa mutta sai siinä ihan töitä tehdä, että saavuttaa pidemmän matkan menijöitä.

Muutama tunturi ohitettiin harmittavasti kyljestä. Onneksi Pyhäkero paistatteli uljaana auringonpaisteessa. Noukin ojasta vähän lisää vettä ja tungin suolaa suuhun. Kevyttä kiristystä tuntui takareisissä. Mulla ei normaalisti juuri kramppaile, joten vähän huolestutti. Paita oli ihan koppurana läpipuskevasta suolasta. Yritin syödä geelejä sen minkä vain sain upotettua. Koko reissun aikaan meni reilu 1 geeli/h, eli ihan liian vähän. Nestettäkin kului vain alle 3 litraa. Nousu Pyhäkerolla meni vielä hyvällä tahdilla ja odottelin jo viimeistä laskua minkä aioin rallatella vieläkin reippaammin kuin aiemmat laskut. Meno tuntui vielä todella nautinnolliselta ja vaeltajat kannustivat vielä vähän kiristämään tahtia.

Kuva Aapo Laiho / NUTS
Alamäkeen se sitten iski. Yritin juosta reippaasti mäkeä alas mutta palleaan/vatsaan alkoi tulla krampin oireita. En pystynyt hengittämään kivulta. Jouduin jännittämään koko ylävartalon helpottaakseni oloa. Tunne ei tullut ensimmäistä kertaa. Usein rento-syvä hengitys auttaa, nyt ei puhettakaan. Juoksin hyvää baanaa puoliksi kaksinkerroin ja harmitti. Olin odottanut tätä mäkeä. Flow oli poissa.


Taistelin itseni huoltoon. Ajattelin, että tasaisella sitten taas takaisin normaaliin rytmiin. Etukäteen ajattelin, etten tarvisi vikaa huoltoa. Otin kuitenkin urheilujuomaa. Nesteet oli vähissä, eikä geeliä voinut ajatellakaan ottavansa vatsan vuoksi. Jatkoin eteenpäin juosten. Kramppi helpotti mutta vauhti ei kiihtynytkään enää. Jalka oli raskas. Oli ihan sairaan kuuma. Takaraivoon alkoi kehittyä ajatus taka-ajajista. Kun lopun 10km:n tiejakso alkoi, ajattelin, että kyllähän se nyt tiellä aina jotenkin kulkee. No ei kulkenut!

Hiippailin sen minkä vain pystyin ja kykenin. Kävelin vähän ylämäessä. Vilkuilin taakse koska tullaan ohi. Odottelin asvalttia. Siitä sitten viimeistään kunnon juoksu taas käyntiin. Jälleen turha toivo. Pitkällä matkalla ollut Viinikoski tuli selkä edellä vastaan, Janne kannusti ja soitteli PTL-kelloa tienvieressä. Hetken asento nousi vielä juoksunomaiseksi muiden tsemppaamana mutta sitten tajusin, etten pääse maaliin jos jatkan. Asento ja vauhti tipahtivat. NUTS:n kylttejä alkoi tulla vastaan. Ensin 3km maaliin, sitten kaksi. Tajusin, että hitaasta vauhdista huolimatta takaa ei enää tultaisi ohi. Fiilis alkoi nousta. Tämä päättyisi sittenkin hyvin.

Kuva Janne Marin @jannenpolut / Twitter
Mutkan jälkeen maali häämötti. Punainen matto ja hurraava yleisö otti urhoolliset kulkijat vastaan. PTL-kello kilkatti. Kellokaan ei näyttänyt liikaa. 5:09:10 asettui hyvin tavoitteen puoliväliin. Etukäteisajatus oli juosta 5:00-5:20. Reitinmuutos oli tuonut 2014 vuoteen +100-200m nousua lisää ja 1-2km matkaa lisää. Siihen nähden aika oli oikeastaan erittäin positiivinen yllätys. Kärkeenkin ero jäi oletettua lyhyemmäksi ja tietysti 2. sija lämmittää erittäin paljon mieltä. Istahtaessani kanssajuoksijoiden seuraan palauttelemaan sain kevyen flow-tilan vielä uudelleen päälle. Oli hienoa seurata maalialueella valoisaa iltaa ja maaliin tulevien juoksijoiden tunnemyrskyjä. Voittajia jokainen!

Oli todella hieno reissu, kisa ja erityisesti reitti! Kiitos koko polkujuoksuporukalle ja tietysti upean kisan järkänneelle NUTSin jengille!

PääNUTS Eppu
Seuraava kisa jää väliin lähes synnyinmaisemissa Pyhällä mutta vähintään yhtä hieno reissu odottaa Etelä-Tirolin vuorille North J´s tiimillä! Siinä viikko livahtaa nopeaan.

Kuva @sambarunning / Twitter



perjantai 24. heinäkuuta 2015

NUTS Pallas ennakko

Jaha, olisi aika seuraavan seuraavan BUFF Trail Tour Finlandin osakilpailun.

Vierumäki kuukausi sitten oli aika horroria. Välipaloja senkin jälkeen neljään viikkoon mahtuu Viikin Vitonen, Bodomjärven Ultraintervallin 8x13km ja Pirkkolajuoksun 10,5km. Kuten välivuoteen kuuluu, kaikkea on tullut harrastettua mikä vain on mieleen juolahtanut ilman isompia stressauksia. Välissä on ollut tosi raskastakin mutta hauskaa on ollut!


Nyt siis luvassa NUTSin järkkäämä polkukisa Pallakselta Hettaan. 55km ja +1500m verttiä. Siis ensimmäinen kisa missä on vähän enemmän nousua ja laskua, jopa kolmen-neljänsadan korkeuseroja lyhyellä matkalla. Toivottavasti vuorikokemuksestani olisi täällä hyötyä. Heti startista isketään kovaan ylämäkeen. Välissä on vaihtelevaa tunturiylänköä. Sitten viimeinen iso nousu Pyhäkerolle, lasku ja tasaista hyvää baanaa loppuun. Siinä vielä voisi hyvällä jalalla saada eroja tehtyä. Osaisiko huomenna säästellä voimia?


Reitillä on vain pari huoltopistettä, joten saa nähdä tuleeko Inovin vestissä jano, En ajatellut pullojen lisäksi ottaa muuta nestettä. ~3 litraa voi olla vähän limitillä. Toisaalta kohtuu viileä keli säästää nestehukalta. Juttuja kivikoista on kantautunut korviin ja pienellä riskillä lähden uudella Terraclaw 220 kengällä rakkaa taittamaan. Maalissa nähdään olisiko kannattanut ottaa suojaavampi kenkä. Arvostan kuitenkin keveyttä!


Pitkän matkan 125km:n startti on pian ja pieni kaipuu olisi juoksemaan kesäyöhön mutta maltetaan nyt huomiseen. Fiilis on katossa. Kunto taas on ollut vähemmän yllättäen vaihteleva mutta juuri käymässäni muutaman kilsan verryttelyssä jalat tuntui tosi hyvältä! Ehkä huomenna on pöljä päivä?


Kisan voitosta ei tarvi tapella. Kun joukossa on Ansio/Nokelainen tasoista juoksijaa, pitää tyytyä vain taistelemaan mahdollisimman hyvä oma suoritys ja pitää ero kärkeen siedettävänä. Terävimmän kärjen takana taas on monta mielenkiintoista tuttua nimeä niin aiemmista tourin kisoista kuin muistakin juoksuista.


Pidetään huomenna hyvää fiilistä tunturissa ja pistetään kunnon tivoli pyörimään, kuten Tero sanoisi!

Muistakaa seurata palloja!

SEURANTA
SOMESEINÄ

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

BUFF Trail Tour Finlandin kolmas osakilpailu - Vierumäki Trail Marathon

Huh, olihan jotenkin raskas kisa. Voi johtua loman näkymisestä vyötäröllä tai ehkä muista kuntotekijöistä. Korkea keskisyke, 175, voi vaikuttaa myös ( l. riittämätön kunto vauhtiin nähden). 167 on sileän maran keskari keväältä ja 177 maantiekympin. Nyt siis paukuteltiin ihan reilusti punaisella koko reissun. Karhunkierroksen ja Vierumäen välillä en saanut lomasta huolimatta treenattua kovin hyvin. Yksittäisiä hyviä treenejä toki sain, mutta kunto on junnannut aikalailla paikallaan.

Kuva: Jussi Pitkänen, BWtH
Kisan alku lähti totutun reippaasti liikkeelle. Kärkijätkät katosi ja Hietala yms. jäi vähän matkan päähän eteeni juoksemaan. Pikku hiljaa hekin katosi kauemmas, kun tultiin polulle. Otin ihan suosiolla kävelyä teräviin ylämäkiin heti alussa ja pyrin rennosti rallatteleen alamäet. Eteen meni myös Mikkola, jota vastaan periaatteessa tänään juoksin paidasta. Oma syke hakkasi välissä rehellisiä 180+ lukemia ja mietin, että tällä ei pitkälle pötkitä. Himmailin ja jäin muutaman miehen letkasta. Hain omaa hyvää rytmiä.
Kuva: Jari Lassila, Twitter, VTM
Reitti oli tosi vaihteleva ja välissä oli pientä hankalampaa polkua ja välissä tosi hyvää highwaytä, jota oli mukava juoksennella. Edellä menevän porukan vauhti hellitti onneksi ja pääsin imemään eroa kiinni. Juostiin Mikkolan ja Miettisen kanssa kolmisteen, vauhdit tuntuivat natsaavan. Ennen ekaa huoltoa about kympin kohdalla tuli Räty ja Mattila heittämällä ohi. Räty painelin omille tielleen mutta Mattila saatiin kiinni myöhemmin. Heinolaan paineltiin tosi hyvää hiihtobaanaa, kunnes käännyttiin pikkupolulle. Kävästiin jollain maisematömpäreelläkin, josta näki hienosti Heinolan. Se hakkuuaukea ei kyllä sinänsä kovin kaunis ollut. Reitti toki muuten hiveli silmiä! Polku on aina kaunis.
Alku oli niin kova, että kahteenkymppiin oli aika helpottavaa tulla. Enään puolet jäljellä. Vedin paljon letkaa ja sain näin määrätä tahtia. Juoksu sinänsä tuntui jotenkin vähän hankalalta mutta, eipä kukaan porukasta halunnut ohikaan. Vauhti oli vähän hidastunut. Toki välissä mentiin aikamoista rymyä, polutonta nelivetoa. Hauskaa vaihtelua vaikka vähän reittä pakotti ja happi meinasi loppua. Yritin olla nopea huolloissa ja ainakin Mikkola jäi niissä aina jonkin verran. 
Lasettelin teknisissä alamäissä aina vähän reippaammin ja kuin yllättäen muut jäi yhdessä aika paljon. Jatkoin yksin, mutta aika pian tuli Mikkola ja Miettinen kiinni. Mattila oli tipahtanut. Jatkettiin kolmestaan minun vetämänä. Välissä juoksu kulki ja välissä tuntui että pitää heittää kävelyksi. Yritin ladata energiaa loppua varten. Vettäkin olin juonut aivan liian vähän. Siitäkin huolimatta oli vähän oksettava olo kokoajan. Yllättäen pinkki selkä saatiin näkyviin ja pellolla saavutettiin Hiekkaranta. Seuraavalla pellolla hän jäi peesistä. 
Kuva: Terho Lahtinen, VTM
32km huoltoon tultiin kolmikon kanssa. Tässä Mikkola jäi parisataa metriä ja eikä enää saanut meitä kiinni. Jatkettiin rotevien miesten kanssa kaksin.
Mietin mielessä taktiikkaa miten saisin kaverin tippumaan loppumatkalla, kun itselläkään ei tuntunut olevan yhtään ylimääräistä energiaa. Jonkin verran matkan varrella jutellessa kaveri oli osoittautunut aika kovakuntoiseksi, eikä oikein mikään skenaario tuntunut hyvältä. Jossain 35km:n kohdalla Miettisen lihaksikkaat jalat alkoivat kuitenkin kramppailla enemmän. Hän joutu ottamaan aina välissä muutamia kävelyaskelia, mutta sai nopeasti minut kiinni. Vaikka syke lepatteli siellä 175 tuntumassa päätin yrittää vähän kiristää ja vetää ns. pitkän kirin. Hyvin pian huomasin, että pientä eroa alkaa tulemaan. Sopivasti tuli alamäki ja rallattelin vähän reippaammin. Kaveri jäi! Syke pompasi ja happi alkoi loppumaan. Vaikka lopun polku oli tosi helppoa, sai todella tehdä töitä 4:40-4:50min/km kilsojen eteen. 
Vielä yhdessä ylämäessä kuulin takaa ryminää, mutta sain kuin sainkin pidettyä eroa sen verran, että lopussa ei olisi tarvinut puskea kokoaikaa. En enää osannut hellittääkään vaikka välissä alkoi askel ja pää heittää. 15km:n juoksijoilta sai hienosti tsemppiä ja sillä "lensin" loppuun, kunnes romahdin maalin yli.
Tourin johtajanpaita säilyi kun Mikkola tippu, ehkä hävinnyt Halmeelle ihan tolkuttomasti. Juoksu oli jotenkin nihkeä, mutta silti sijoitus oli ihan kunnon mukainen. Halmeellekin hävisin alle 0,5h, mitä voi pitää Bodomin 20min jälkeen tosi hyvänä. Muihin kisakumppaneihin pitäisi saada eroa kyllä kavennettua. Nyt oli hyvä alku, hitaahko keskiosa ja loppu tuli ihan ok, vaikka tuntuikin ihan hiippailulta. Sijoitus nousi 9. -> 8. -> 7. 10km/32km/maali. Tavoite oli kympin sakkiin ja tosi hyvällä juoksulla viiden sakkiin. Siihen ei ollut tänään kyllä mitään saumaa. On ne kovia!
Kuva: Ali Leivo, VTM
Seuraavaksi kohti NUTS Pallasta ja toivottavasti saa sitä ennen pienen buustin omaan kuntoon. Sen verran kovaa porukkaa on taas lähtölistalla, ettei kärkisijoista tarvi tapella. Tavoitteeksi jääkin paidan puolustaminen ja mahdollisimman hyvä juoksu.

EDIT: Tulokset

tiistai 26. toukokuuta 2015

BUFF Trail Tour Finlandin toinen osakilpailu - Karhunkierros 53km

Edellisestä päivityksestä on taas hetki aikaa. Täytyy palata aiempiin kevään tapahtumiin toisessa postauksessa. Ensin kisaraportti vuoden toisesta polkujuoksusta.

Polkujuoksukauden avasin Bodomilla helatorstaina. Hankalan kisan jälkeen odotukset karhunkierrokselle eivät olleet kovin korkealla. Lisäksi kevään treenejä häirinneet vatsaongelmat arvellutti. Siispä nöyrin tavoittein matkaan.



Startista puuttui paljon kärkikaartia heidän valmistautuessa maastoultran MM-kilpailuihin. Tämä hieman sekoitti pakkaa ja etukäteen ei ollut ihan varmuutta miten kovaa juoksijaa oli viivalla. Kisa-aamuna jalat tuntuivat alusviikon hieronnan jälkeen pitkästä aikaa tosi hyviltä ja vatsakin oli aika rauhallinen. Ajattelin Oulangassa odotellessa lähteä kokeilemaan ihan reippaasti alkuun kavereiden kuntoa.

Alku lähtikin reippaasti liikkeelle. Kärkeen ampaisi heti viime vuoden Vaarojen maratonin kolmonen Jussi Jalkanen. Iskin heti siihen peesiin. Takana rahisi myös jalkoja. Pieni vilkaisu olan yli vahvisti asian, pari-kolme juoksijaa seurasi muiden jäädessä. Olin unohtanut sykepannan kotiin, joten menin täysin tunteella koko juoksun. FNR rules! Garmin piippaili alun helpolla baanalla 4:20min/km ja mieleen hiipi ajatus raskaasta lopusta. Toivoin, että muutkin menisivät ns. laikka punaisena.


Jokivarsi oli juurikin niin upea mitä viime vuodelta muistin. Juoksu kulki hyvin ja fiilis oli katossa. Realismin häivähdys hiipi kuitenkin tajuntaan ja aloin rajoittaa vähän vauhtia. Jalkanen sai hieman eroakin tehtyä. Takana juoksevat alkoivat hieman passailla myös. Alkuun luulin, että kaikki muut tippuivat. Pian kuitenkin taakse ilmestyi kova hiihtomies Kari Ranta. Hän ei kuitenkaan kovin pitkää aikaa ollut peesissä.

Kymppi livahti vähän alle 50 minuuttiin. Ylämäissä oli pakko alkaa passailemaan lisää. Keväälle mahtui vain niukasti mäkitreeniä ja tämä näkyi karusti juurin ylämäissä. Jalkanen oli kadonnut horisonttiin ja takaa ei kuulunut enää kahinaa. Aloin keskittymään pelkästään omaan juoksuun. Hoin päissäni, että vielä maraton pitää jaksaa. Nautin geelejä muutaman veden kanssa. Tunnin jälkeen kävi selväksi, että kova alkuvauhti huononsi pahasti imeytymistä. Vanhat vatsavaivat ei varmaankaan juuri auttaneet tilannetta. Vedin suolatabletin ja toivoin ihmettä.

Juoksu sujui vatsasta huolimatta hyvin ja pidin sellaista hyvää reipasta tahtia. Syke huiteli todennäköisesti siellä yläkynnyksen alla alun reipastelujen jälkeen. Aloin mietiskellä jo omiani ja miettiä mahdollista toista sijaa. Samalla kun ajatus alkoi harhailla, kompuroin juuriin ja kaaduin naamalleen. Onneksi alusta oli pehmeä.

Jossain vähän ennen paria kymppiä sain yllättäin Jalkasen taas näkyviin. Vaikka erot eivät olleet kovin isoja, GPS-seurannasta tarkistaessa jälkikäteen, välissä sai mennä pitkäänkin ihan yksin. Juteltiin Jussin kanssa muutama sana. Hänellä oli jalat huonona ja mulla vatsa. Yritin pinnistellä vielä vähän matkaa mutta sitten oli ihan pakko käydä lyhyt stoppi pusikon puolella. Nopean toimituksen jälkeen lähdin reippaasti liikkeelle tavoitteena ottaa Jussi taas pian kiinni. Pidin tauon energian tankkauksesta säästääkseni mahaani. Vauhti alkoi kuitenkin pian hiipumaan. Erityisesti ylämäet olivat hankalia. Kaveria ei kuitenkaan alkanut kuulua, kuten ei ketään takaakaan. Aloin orjentoitumaan kakkossijaan jälleen, vaikka kisaa oli vielä hyvinkin puolet jäljellä.

Vajaan tunnin energiapaaston jälkeen oli pakko alkaa runttaamaan lisää geeliä alas. Muuten loppuisi matkanteko ja lopusta tulisi täysin retkeilyä. Meno piristyi heti. Juuman huollosta sain täytettyä pulloihin urheilujuomaa ja sain kuulla myös, että kärkeen on vain pari minuuttia. Yritin välissä puskea vähän riskilläkin. Hitaat, kosteammat suopätkät ja teknisempi polku söi kuitenkin miestä. Maisemakaan ei tarjonnut mitään. Pakko oli vain pyrkiä menemään rennosti "hyvällä" tekniikalla, ettei käy köpelösti. Taisin siitä huolimatta kaatua näillämain toistamiseen.

Koko matkan aikana 160km:n ja 80km:n juoksijoilta sai valtavasti voimia omaan tekemiseen. Pyrin jokaiselle heittämään vastapalveluksena jotain kannustavaa. Erityisesti mieltä lämmitti huomata, että toinen Koilliskairan mies Miika Lahtela johti edelleen pitkää matkaa.

Kun maaliin oli enää kymppi matkaa, sain vihdoin kärjen kiinni. Polku vaihtui pidemmäksi metsätiepätkäksi. Muutaman sana vaihdettiin tiellä juostessa. Huomasin aika pian, että alamäessä sain hieman eroa. Suunnittelinkin taktiikaksi sen, että passailen ylämäet ja pyrin olemaan vikan vaaran päällä samaan aikaan. Eroa tuli lisää tasaisesti. Yritin hetken pinnistää vielä vähän rivakammin poluille siirryttäessä mutta puhti alkoi olla poissa. Ainoa mikä kulki oli alamäki. Fiilis oli kuitenkin huikea. Nautin suuresti lasketellessa viimeiselle huoltopisteelle. Samalla yllätykseksi huomasin 80km:n kärjen. Olin odotellut Teroa jo jonkin aikaa mutta ajattelin sitten, etten saa häntä kiinni kun oma menokin oli hidastunut niin paljoa.

Loppu menikin sitten kimpassa polkukone Ruokolaisen kanssa. Olin itse niin väsynyt, ettei läppä enää oikein lentänyt. Seura kuitenkin piristi tosi paljon. Hieman jännitti lopussakin, että takaa tullaan tuoreemmilla jaloilla ohi. Vikassa mäessäkin täytyi välissä tarkkailla takaa tulevia. Einäkynyt Maaliin laskettelu olikin sitten todella huikea kokemus. Pariin otteeseen olin jo reitillä herkistynyt upeasta tunnelmasta ja reitistä. Paljun ja tuttujen näkeminen toi jälleen tipan ison miehen silmäkulmaan.





Kiitos NUTS, kiitos Samba! Lisäksi kiitoksen koko porukalle! Oli hienoa nauttia viikonloppu upeassa seurassa! Lisäksi erityismaininnat kaikille 160km:n finishereille. Kovia taistelijoita!

Tästä onkin sitten hyvä lähteä puolustamaan johtajan paitaa!

Kuvat: NUTS, Aapo Laiho, Niko Reinikainen/Samba

lauantai 20. syyskuuta 2014

Tor des Geants nro.754 part.2/2



Gressoney S.J. 202km +13627m 52:25h




Pastaa ja muuta evästä tungin taas naamariin. Jalkojen rasvaus ja muut rutiinit sujui nopeasti. Jussikin pärähti paikalle. Samoin hetken päästä muut n. puolen tusinan juoksijan ryhmästä. Oma huolto viipyi jälleen vähän ylipitkäksi 50 min pituudellaan. Mutta tässä vaiheessa oli jo sellainen fiilis, että isoin kiire oli poissa. Jussi jäi syömään ja säätämään vielä kun lähdin. Sanoin juovani Spriten hissukseen ja käveleväni, joten hän saisi minut nopeasti kiinni. Muutama meni ensin ohi ja pian Jussikin tuli takaa. Tasaisen käveleskelyn jälkeen lähdettiin tunkaamaan tosi jyrkkää rinnettä kohti seuraavaa isoa harjannetta. Epämääräinen ”helppo” osuus oli ohi. Profiilissa edellinen osuus näytti helpolta mutta pätkä oli maineensa veroinen, hidas. Alpenzun majalle nousu sujui vielä ihan hyvin mutta lyhyen kokisbreikin jälkeen loppumäki ei mennytkään ihan niin helposti. Muutama ryhmästä jatkoi nousua reippaasti mutta me noustiin aika rauhassa helppoa baanaa Col Pinterille 2776m. Pinteriltä laskettiin alkuun jyrkästi mutta sitten lasku taittui hitaasti laskevaksi. Crestin majaa odoteltiin pitkään ja hartaasti. Pitkään samoja matkoja tullut ranskis oli ihan muusina ja kyseli useasti koska maja tulee. Vähän yllärinä vastaan tuli valemaja, jossa olisi ollut lämmintä juomaa tarjolla. Usea juoksija hairahtuikin tälle valemajalle ilmeisesti luullen sen olevan Crest. Sanoin Jussille, että mennään ihan perille asti. Juuri ennen Crestiä alkoi taas satamaan rankasti. En viittinyt enää vetää takkia päälle ja tunkkasin nopean nousun vielä nopsaan. Maja oli heikosti merkattu ja yksi juoksija pyhkäisikin siitä ohi. Ilmoitin sisällä, että yksi meni ohi hirveetä vauhtia. Onneksi huhuilivat perään ja saivat väliajan otettua, ettei käynyt Canepoja. Harmi, että isäntä Giacomo oli juuri toisella majalla illallista valmistamassa. Toivottavasti terveiset menivät perille. Nautiskeltiin jälleen keittoa ja uutuutena vastapuristettua appelsiinimehua. Toinen tuttu ranskis oli juuri heräilemässä majalta ja jatkamassa matkaa. Hänen loppumatka sujuikin hyvin ja eipä taidettu enää tavatakaan, vaikka tuohon asti oltiin tultu aika samoja matkoja.

Aateltiin että vedetään Saint Jacquesissa tirsat johon olisi noin ”tunnin” matka. Kesti todellisuudessa ”vähän” pidempään. Vesisateessa tultiin tasaista rauhassa. Muistin jotenkin tämän pätkän ihan väärin ja matka oli paljon pidempi. Giacomon toisen majan Belvederen auto ajoi ohi ja tarjosi kyytiäkin läpällä, kohteliaasti torjuttiin kyyditys rankkasateesta huolimatta. Vihdoin tupla rifugio tuli vastaan ja niiden pihalta alkoi lasku. Lyhyt tiputus oli kivinen ja sateesta todella liukas. Jussin vauhti alamäessä oli olosuhteistakin huolimatta hidas. Taisi mies vinkata, että menehän ohi mutta eipä tässä mitään kiirettä ollut. Varmasti tulimme vain mäen alas ilman havereita. Mitään tuossa kiirehtimällä ei olisi voittanut ja Jussi olisi kuitenkin taas tullut kohta tuulispäänä takaa. Yhdessä parempi.
Kylässä oli pieni tupa, jossa päästiin syömään. Pimeä oli tuonut jo väsymyksenkin. Ihan paha tilanne ei ollut mutta päätettiin rankkasateen vuoksi jäädä silti nukkumaan. Päätöstä helpotti vielä se, että parin tunnin päästä sade loppuisi. Nukuimme kylmässä huoneessa hieman märissä kamoissa. Peittoja sai kasata päällekäin useita. Onneksi mieli painui horrokseen osin buranan voimalla. Lonkkia särki, jalkateriä särki, koko kroppaa särki. Unen jälkeen kun pääsin taas liikkeelle, kroppa tuntui jälleen hyvältä ja matka jatkui nopean tankkauksen jälkeen.Muutaman tunnin uni tekee ihmeitä! Tuvassa oli vielä vaihtamassa kamoja naisten kolmanneksi sijoittunut nainen, joka oli tullut samoja tahteja Gressoneystä asti. Nähtiinpä jotain hieman hämmentävääkin sen lisäksi, että vähän kateellisena katseltiin märissä varusteissa, kun Sveitsitär laittoi huoltajan kera uutta kuivaa kamaa ylle. Samoja tahteja eteneviä juoksijoita yhdisti huoltoporukan läsnäolo. Vitsailtiin Jussin kanssa, että olihan meilläkin huoltajat, toisemme. Valintojen maailma.

Seuraavan mäen nousun katkaisi Grand Tournalinin maja, jossa nautittiin aamuyöpala ja jatkettiin Col di Nanalle 2770m. Tähtitaivas ja täysikuu valaisi otsalamppujen lisäksi matkaa. Harmittelin jo Jussille, ettei hän näe isoja vuoria pilvien seasta. Takana kuitenkin hohti Monte Rosan luminen massiivi. Helpon nousun jälkeen ja pienen laskun jälkeen tuli toinen pieni harjanne ja sieltä näkyi vielä Monte Cervino aka Matterhorn, joten mitään ei jäänyt näkemättä. Alkumatkasta keli oli niin hyvä, että Gran Paradisokin näytti lumiset seinänsä. Huikeaa!

Lasku kohti seuraavaa life basea tuntui pitkältä. Helppo lasku muuttui kiviseksi ja vähän liukkaaksi mutta tultiin silti nyt vähän reippaammin alas. Laskun loppuosa on ”hauska” ja tämän muistinkin lasketellessamme kohti Cretazia. Laakso viettää ylöspäin ja näyttää kokoajan, varsinkin pimeässä, että on ihan kylillä jo mutta lasku sen kuin jatkuu ja jatkuu, kunnes pisimmänkin pinnan omaava meinaa menettää hermon. Noh, vihdoin Valtournencen kylä ja muutaman kulman jälkeen huoltoteltta tulivat näkyviin. Sairaan lämmin paikka koneellisen puhalluksen myötä. Huoltorytmi oli muista life baseista tuttu, ei mitään ihmeellistä. Safka, jalat ja pihalle.

Valtournence 241km +16228m 66:23h


Tauolla vietettiin aikaa n.40min ja lähdössä saatiin paikallinen kylän mies hetkeksi saattelemaan. Lyhyt tiputus ja sitten lähdettiin tunkkaamaan n.+800m Barmassen majalle. Energiajuomaa, geeliä ja muutkaan suplementit ei saaneet pidettyä unta poissa ja jätkät horjahteli nousussa puolelta toiselle. Majalle päästyä oli taas pakko vetää aamun tutut tunnin tirsat. Jussi vaikutti välissä vähän virkeämmältä mutta kyllä se kuorsaus kuului siitäkin punkasta. Majalta lähdettiin jälleen uuteen aamuun ja nyt vuorossa olevalla pätkällä oli tosi epämääräistä rypytystä. Ei siis isoa nousua vaan loivia polveilevia harjanteita. Saatiin toki tunkkailla ihan kunnollakin välissä. Mulle sattui hieman hankalia pätkiä tähän väliin. Jussille tuumailin, että tämä on soolokisa ja maali häämöttää nopeammin ilman minua. Pysyttiin kuitenkin yhdessä. Pitkä villi osuus, jossa mentiin pitkään yli 2500m korkeudessa oli jälleen vuoden jälkeen hieno mennä, vaikka meno olikin vähän nihkeää. Keskityin upottamaan vähän enemmän tavaraa suun kautta sisään ja osa nousuista sujuikin sitten sen mukaan. Lento ei yleensä tosin kovin kauaa kestänyt. Sveitsiläisen naisen ja ranskismiehen kanssa tultiin taas aika samoja vauhteja. Pari bivaccoa oli matkan varrella. Niillä oli huoltopisteet ja lisäksi yksi maja. Cuneyn majalla oltiin Jannen kanssa Aostan kierroksella yötäkin. Jälkimmäisen Bivacco Clearmontin ja sveitsiläis-suomalaisen kahvihetken jälkeen noustiin vielä Col Vessonazille 2788m. Siitä lähtikin tosi pitkä lasku kohti Oyancea. Alku oli tosi jyrkkä mutta helppo hyvässä kelissä. Jannelta olin kuullut kauhutarinoita edellisiltä vuosilta, kun rinne oli jäässä ja jätkät liukastelleet tosissaan. Nyt tiputusta tuli nopeasti ja pian oltiin ns. paskalaaksossa. Pusikkoinen ja jonkin ihmeellisen kivikkoisen tienpohjan ”kaunistama” laakso hölkkäiltiin rauhassa alas. -1500m tiputus jatkui puuston suojassa vähän hienommalla polulla Oyancen isomman laakson laitaa. Päivän lämpö nousi mitä alemmas tultiin. Dippaus joen uoman yli ja lähdettiin taas nousemaan vaihteeksi. Huoltopisteelle tuli pieni mutka vielä alaspäin. Tässä soittelin kotimaahan terveiset. Edellisestä puhelusta olikin jo aikaa. Voimia ei tahdo välissä löytyä mihinkään ylimääräiseen. Eikä tämäkään kisa tuonut poikkeusta. Perustoiminnot ensin ja sitten extraa jos vielä kiinnostaa.

Huollossa nähtiin muutamat tutut juoksijat mutta ensimmäinen mikä pisti silmiin oli lasagne! Huh, olin tullut tähän asti vain yhdellä pasta-annoksella ja keitolla. Muuten oli uponnut lähinnä kaikenlaista snäksiä. Samantien annos ja heti perään toinen lautasellinen. Jussin vielä evästäessä nautiskelin italialaiseen tyyliin espresson. Kahviakin oli tullut kohtuullisen vähän nautittua. Enemmän kofeiinin saanti oli ollut energiajuoma, geeli ja tablettipohjaista. Aika vähänä senkin saanti oli ollut ja ehkä yön väsymykset olisi voinut ainakin osaksi välttää vähän runsaammalla kofeiinin saannilla. Ruoka piristi ihan älyttömästi. Se olikin tarpeen, kun vuorossa oli reilu tonnin nousu Col Brisonille 2492m. Helteessä otettiin Jussin kanssa sellainen sopiva rytmi. Fiilis oli, että aika hyvin meillä nousee mäki vielä loppupuolellakin kisaa. Enemmän keskivauhtia rajoitti ”hitaus” tasaisilla ja alamäissä. Taukoa ei tarvinnut pitää, vaikka yhtä yritin ehdottaakin. Juuri silloin saatiin näkyviin edellä menevä tunkkaaja. Hyvin lyhyt breikki vedettiin vähän ennen harjannetta huoltopisteellä ja heti collilla saatiin taas lisää kokista. Harjanteelta alamäki näytti lyhyeltä, kun Ollomont näkyi laakson pohjalla. Optinen harha. Polku vei meidät kauempaa idän kautta laakson pohjalle. Jussi piiskaili meikäläistä hölkkään, ettei ihan laiskotteluksi mennyt. Joku treenaaja pisteli kadehdittavaa vauhtia hokissaan ohi. Itellä oli täysi työ pysyä edes hieman hölkkää muistuttavassa liikkeessä. Pikku koukku kylän läpi ja tiesiirtymä tuntuivat turhilta. Huoltoteltta tuli kuitenkin vihdoin vastaan. Toistamiseen tuli törmättyä älyttömään sääntöön, ruokailua ja huoltoa ei saanut tehdä samassa tilassa. Tästä selvisin nyt vähemmällä avautumisella. Onneksi muilla life baseilla ei näitä järjettömiä sääntöjä ollut.

Ollomont 285km +18930m 82:04h


Lähdetiin tunkkaamaan Ollomontista taas 40min tauon jälkeen. Alku jyrkästä noususta meni hyvin pimenevässä illassa lampun valossa. Tavoite oli vetää Champillonin majalle tonnin nousu ja nukkua siellä viimeinen unipätkä. Mielessä oli pyörinyt 100h raja maalissa mutta se tuntui tuolla hetkellä täysin mahdottomalta. Kun olimme nousseet joku +500m, alkoi jo vähän aikaa vaivannut yskä pahenemaan. Nenää olin niistänyt jo vähän aikaa. Keuhkoista alkoi nousta tiivistä puuromaista limaa. Viime vuonna Janne veti samanlaisilla oireilla PTL:ssä 3 päivää, joten en ollut hirveän huolestunut maaliin pääsystä. Vauhdista sen sijaan olin. Vauhtia piti ottaa vähän poissa, ettei keuhkoihin sattunut niin paljoa, eikä varsinkaan yskittänyt niin paljoa. Tämä ei lisännyt uskoa 100h alituksesta. Päästiin majalle ihan kohtuudella kuitenkin. Vastaanotto oli todella lämmin. Lämpimät poskisuudelmat vaihdoin tutun emännän kanssa. Tilasin keittoa pöytään ja se hujahtikin hyvin leivän kera. Aika pian livahdettiin nukkumaan kylmään huoneeseen. Pari peittoa päälle ja johan helpotti. Uni tuli nopeasti. Heräsin n.40min päästä hirveään hikeen ja todella sairaaseen oloon. Pari vuotta sitten PTL:ssä oli vähän vastaava olo, joten yritin hakea unta uudelleen. Lepo on kuitenkin kaiken avain. Pyörin ehkä 15min sängyssä, eikä tunnelma muuttunut tai uni tullut uudelleen. Jätin Jussin nukkumaan ja lompsin tupaan. Kyselin muita kokeilemaan otsaani ja sain konsultaatiota tilaani. Kuumemittari ei näyttänyt kuin 37. Lämpöä, normaalia tällaisessa kisassa? Ehkä, mutta olo oli ihan paska. Otin aikalisän arpomiseen ja söin vähän ja join aamuyön kahvit. Olo alkoi vähän parantua. Juttelin emännän ja Sveitsittären kanssa, joka oli tankkailemassa kanssa. Tunti hujahti nopeasti ja Jussikin heräsi, vai herätinköhän hänet? Muistikuvat alkavat vähän heikkenemään. Joka tapauksessa olin todella lähellä heittää hanskat tiskiin, vaikka maaliin oli vain vähän matkaa, maraton. Pystyisinkö tekemään jotain pysyvää harmia keholleni, jäisikö tästä koko elämän kestävät arvet? Missä raja menee? Onneksi Jussi oli mukana ja uskaltauduin jatkamaan matkaa. Selitin tilanteen Jussille ja sovittiin, että tulen ainakin vähän matkaa mukana ja teen ratkaisut sitten lennosta. Jussi veti vähän vauhtia poissa, kun lähdettiin majalta nousemaan loppuosa Col Champillonin 2709m noususta. Yskin keuhkoja alkuun reilummin mutta ulkoilman myötä olo parantui vähän lisää.

Kun käännyttiin alaspäin, meno tuntui jo aika normaalilta. Sama kuin Jannella, alamäki hyvä ja ylämäki huono. Saatiin Sveitsiläisnainen jälleen kiinni, kun hän vietti pimeää hetkeä ilman lamppua vuorenrinteellä. Tiputeltiin jälleen pitkään sivuun välilaaksoon. Reitti teki tässä vaiheessa jälleen vähän ihmeellisen luupin. Huoltopiste tuli laakson pohjalla vastaan ja meininki oli hieno. Syötiin itse tehtyä suklaakakkua. Ei ollut vähään aikaan mikään maistunut niin hyvälle (jos ei lasagnea lasketa)!
Ihme luuppien jälkeen lähdettiin tarpomaan tasaista hiekkatietä kohti St.Rhemyä. Joku olisi voinut juostakin tässä mutta otimme aika rauhassa. Jussi ehkä vähän turhautui vauhtiimme. Itelläkään ei tasainen oikein maistunut ja väsy alkoi hiipimään puseroon. 40min unta ei oikein kantanut koko yötä. Juteltiin hetki takaa tulleen juoksijan kanssa ja hilputeltiin juoksun tapaistakin läpi yhden nukkuvan kylän. Toiveista huolimatta huoltoa ei näkynyt ja jatkettiin viettävää alamäkeä kohti seuraavia valoja. Vaikka aamu oli vain tunnin parin päässä, minun oli pakko vetää tirsat selvitäkseni eteenpäin. Jussi vaikutti pirteämmältä. Breikin jälkeen söin vähän ja ihmettelin holtopisteen meininkiä. Vanha mies sääti jotain ihan omiansa. Kun lähdettiin tarpomaan tietä eteenpäin, vähän sekava espanjalainen juoksija tuli samoja matkoja välissä auton puskuria sauvalla paukuttaen. Aamun valjetessa aloin arpomaan mihin väliin noustaan. Viimeinen nousu. Olin näkevinäni Malatran nousun joka välissä. Laakson toisella rinteellä näkyi vanha PTL-reitti ja muutenkin paikat näytti tutuilta. Onneksi viitat oli koko matkan todella hyvät, eikä eksymisen mahdollisuuksia ollut.



Nousu sujui olosuhteisiin nähden todella hyvin. Espanjan mies sinnitteli jonku kymmenen metrin päässä takana. Keuhkoja yskin välissä pihalle ja nenä valu mutta muuten olo oli kohtuullisen ok. Ensin tultiin tutulle maatalolle ja siitä vedettiin samalla höökillä ylös Frassatin majalle. Tällä majalla oltiin Jannen kanssa jo ekana PTL-vuonna sen vielä ollessa rakenteilla. Opiskelijat majoittivat meidät silloin ukkosella ja tarjosivat vielä ruoat. Ensimmäiset turistit majalla. Muutenkin tuolla on tullut viihdyttyä reissuilla. Olipahan yllätys, kun makuukamareiden ovesta tuli Oscar Perez meidän vielä nauttiessa evästä. Pakkohan se oli käydä heittämässä vähän himmeetä läppää staran kanssa. Saatiin vielä kunnon tsempit, kun lähdettiin jatkamaan matkaa. Ovesta päästyä Jussi ihmetteli, että taisi olla joku sun tuttu. Aitoa ja lämmintä meininkiä riitti eliitilläkin tavallisen tallaajan kannustamiseksi.
Nousu ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Hetki ja Malatra 2936m oli silmien edessä. En edes muistanut kuinka jyrkkä collin ihan loppu oli. Nopeasti se tuli kuitenkin vastaan. Fiilis oli upea. Tippa ei tullut linssiin mutta näin jälkeenpäin on hankala kuvata tunnetta, kun on enää 330km vuoristoultrasta viimeinen alamäki jäljellä. Malatrassa on jotain maagista.





Alamäkeen lompsoteltiin taas vähän reilummin. Jalat tuntuivat olevan ihan kohtuulliset juoksuun. Meno parani vielä kun pitkästä aikaa kattelin kelloa ja tajusin, ettei 100h aikarajaan edes tarvitse puskea loppua. Tultiin silti kohtuu reippaasti. Oli jotenkin hienoa tiputella sitä samaa polkua maaliin, mitä olin tullut toiseen suuntaan ensimmäisellä ihan oikealla vuoristoreissulla 2011. Jussin kanssa olimme jo alkumatkasta sopineet, että jos ollaan lopussa vielä yhdessä, niin vedetään bisset Bonatin majalla. Saatiin tingattua vain yhden ilmaiseksi mutta se maistui sitäkin paremmalle! Eipä juuri tehnyt mieli tankkailla sitä perusmättöä ja oluesta sai ihan tarpeeksi energiaa viimeiseen reiluun kymppiin. Majalta lähdettäessä jalat tuntui pienen alkoholirelaksoinnin vuoksi tosi hyviltä ja meno lennokkaalta. Olisi ehkä kannattanut ottaa jo aiemmin? Ihmeellisesti kuitenkin pikkuvarpaan rakko alkoi vaivata. Jouduin säätämään muutamaan otteeseen kenkää mutta sitten meni hermo ja annoin asian olla. Ei sen enää ollut väliä. Oli fiilis, että voisi juosta vaikka koko matkan maaliin. Jengiä tuli vastaan, nyt enemmän turisteja kuin paikallisia. Oltiinhan TMB perusreitillä. Silti tutut bravo, bravi, forza, complimenti –huudot kuuluivat edestä ja takaa. Tasainen osuus aina Bertonen majalle asti tultiin vielä hyvää vauhtia mutta mitä lähemmäs maalia päästiin, sitä huonompaan kuntoon Jussin jalat meni. Mies tuskaili, että 325km jalat ovat ok mutta viimeistä vitosta ne eivät kestä. Lasku Bertonelta oli ihan sairaan hidas. Meillä ei tosin ollut mitään kiirettä. Aikaa oli yllin kyllin alittaa 100h, eikä sijoituksilla ollut sen kummempaa väliä. Jos joku tulisi ohi, niin ihan sama. Tai ennemminkin, toivottavasti jää juttelemaan ja tultaisiin isommassa porukassa maaliin. Nautiskelin hitaasta laskusta ja auringon paisteesta. Otin vähän kuvia, joita tuli tosi vähän muutenkin otettua, ja fiilistelin omaa ensimmäisen PTL:n viimeistä laskua. Täysin samanlainen tilanne, 330km jalat ok ja sitten viimeinen lasku ihan tuskaa.



Asvaltille tullessa Jussikin intoutui jälleen juoksuun. Kun kirkko näkyi, alkoi matka olemaan jo lähes loppu. Maalialueella oli jonkin verran porukkaa ja toki meitä kannustettiin mutta ei siinä ihan vastaavaan tunnelmaan päässyt kuin ison vuoren toisella puolella. Fiilis oli toki hieno ja olo helpottunut. Ei maaliin tulo kaikkien kesän vaikeuksien jälkeen mikään itsestään selvyys ollut. Lämmittävä oli nähdä hotellin emäntäkin maalin tuntumassa meitä kannustamassa. Aika nopeiden pousailujen jälkeen hiihdettiin lähimmälle terassille nostamaan tuopit reissulle. Maksimiajasta jäi käyttämättä lopulta 51h ja kärkeen jäätiin about 27h. Sijoitukset sen sijaan olivat hyvät 34-35/739. Ihmeen paljon starttaajista TOR:ssa tulee maaliin. Tänä vuonna 444/739. Ehkä pitkä maksimiaika on sen verran ”lempeä”. Mitään karsintaa kisaan ei kuitenkaan ole vaan pelkkä italialainen arvonta. Omasta suorituksesta taas jäi jossiteltavaa ja vähän hampaankin koloon, mutta ei näin pitkiä kisoja vedetä kai koskaan ihan optimaalisesti. Fiilikset olivat joka tapauksessa aidot koko kisan ajan ja ne notkot ja huiput tuli koettua pään sisällä. Nämä tunnelmat on mulle se syy tehdä näitä. Jussista oli todella iso apu, erityisesti viimeisen yö aikana. Vuoroin vedettiin toisiamme ja eiköhän siitä hyötynyt kumpikin. Soolokisa mutta duona mentiin. Kannatti lähteä!








Grazie! Nyt on molemmat ~300km/+24000m spekseillä olevat kisat, eli maailman kovimmat vuoristoultrat vedetty! Mitähän sitä sitten alkaisi tekemään?