perjantai 2. joulukuuta 2016

Transpyrenea - palautumisesta


Moni on viime aikoina kysynyt miten pitkään kestää palautuminen 900km vuoristoultrasta. Yritän seuraavassa selventää omia ajatuksia ilman fysiologista faktaa. Kaikki perustuu siis omiin kokemuksiin, eli mutuun! Jaan palautumisen kahteen osaan, fyysiseen ja psyykkiseen. Henkisesti tuskin koskaan palaudun entiselleen täysin mutta toimintakyky on jo palautunut. Fysiikka taas on jo sillä tasolla, että kroppa ottaa treeniä vastaan. 


Aloitan fysiikasta, koska usein urheilusuorituksesta palautuminen ymmärretään juuri fyysiseksi prosessiksi. Ainakin minä olen aiemmin ajatellut niin. Pikkuhiljaa ultrajuoksujen kautta olen oppinut sen, että fysiikka on vain puoliruokaa, tai ehkä vain alkupala kolmen ruokalajin illallisella. Olen huomannut, että jos lähden liian nopeasti juoksemaan kisan jälkeen, pettää yleensä fysiikka. Tulee kolotuksia tai rasitusvamma. Jos taas lähden pitkän ja raskaan kisan jälkeen liian nopeasti haastamaan itseni kovaan vastaavaan rypistykseen kisamielessä, ei pää yleensä pysy mukana. Sitä päästää itsensä aivan liian helpolla, eikä pysty ruoskimaan kuopasta sitä parasta irti. Vaikka voihan sitä toki pelkästään hölkkäilläkin kisoja mutta itse en nykyään löydä siihen niin suurta kipinää. Tai sitten tapahtumaan pitää etukäteen asennoitua hölkkäkisana. Usein vaan jälkeenpäin miettii, mihin kaikkeen olisi pystynyt korvienväli tuoreempana.


Fyysinen palautuminen

Oma kroppaa on jo tottunut pitkiin kisoihin, joten aika nopeasti fysiikka pääosin palautuu. Nykyään tuntuu, että pitkästä ultrasta palaudun noin kuukaudessa ja pystyn taas laittamaan harjoitusmyllyn päälle. Toki aloitan treenit aika maltilla ja kasvatan pikkuhiljaa rasitusta. Pyreneiden jälkeen tilanne on ollut vähän toinen. Romuttunut fysiikka sisälsi myös ruuansulatuselimistön. Jäimme lomailemaan kisan jälkeen Biarritziin viikoksi perheen kanssa ja olisi ollut kiva mättää hyvää ruokaa ja juomaa paljon. Sen sijaan söin anorektisen teinin annoksia sekä siemailin muutaman oluen per päivä. Ruoka ei usein maistu pitkän kisan jälkeen vaikka niin odottaisi. Nyt meni melkein kaksi viikkoa siihen, että ruokahalu kunnolla heräsi. Mutta sitten kun pääsin vauhtiin, en ole pystynyt lopettamaan syömistä. Epäilen, että kahden viikon rypistyksen jälkeen, jossa oli vielä pahoja energiaongelmia, elimistö ajautui johonkin mystiseen primitiivitilaan. Vaikka energiavaje on jo täytetty, eikä mättämiselle ole enää perusteita 4kk kisan jälkeen huomaan silti ahmivani jättiläisannoksia useasti päivässä. Ja se pienikin energiamäärä tuntuu jäävän kehoon. Ehkä kroppaan on jäänyt pelko siitä, että vastaava toistuu ja se pyrkii tankkaamaan vararavintoa, sekä energian hyötysuhde on parantunut. Toisaalta kisassa tulee syötyä sen vähän kerrallaan, että vatsalaukku on pienentynyt. Pyreneillä oli pitkiä jaksoja, jolloin söin todella vähän. Vatsalaukku mukautuu pienempään määrään ja heti kisan jälkeen se on täynnä pienistäkin annoksista. Ehkä se on loogistakin, etteivät isot määrät heti maistu. Vatsani talttui normaaliksi noin viikon sisällä maaliintulosta ja ripulointi loppui muutamassa päivässä, johon varmasti oli suurin syy rasituksen loppuminen, vaikka toki söin edelleen imodiumia. No miksi jeesustelen ruoasta niin paljon? Se on tietysti nesteen ja levon kanssa se tärkein asia palautumisessa. Olisi hyvä varmistaa noita kaikkia kolmea riittävästi hyvällä laadulla vähintään pari viikkoa.

Luulisi, että nukkuminen olisi helppoa vähäunisen kisaurakan jälkeen. Kroppa käy kuitenkin edelleen niin kovilla kierroksilla, että uni on katkonaista ja levotonta. Yleensä heräilen keskellä yötä muutamaksi tunniksi ja aamulla taas en tahdo päästä ylös. Kaikista ärsyttävintä on se, kun hikoilen pari ensimmäistä yötä niin kuin sika. Lakanat ovat niin märkiä kuin ne olisivat juuri otettu pyykkikoneesta. Onneksi pahin laantuu parissa päivässä. Sykettä en ole mittaillut mutta epäilemättä sykekäyrä olisi hyvin mielenkiintoinen yönkin aikana. Nukkumisessa on yleensä sama kuin syömisessäkin, että sitten kun pääsee vauhtiin, ei meinaa pystyä lopettamaan. 


Jalat ovat tietysti ihan paskana kisan jälkeen. Rakot avaan jo yleensä kisassa mutta ne ovat hyvä desinfioida ja tyhjentää hyvin, jotta paraneminen lähtee nopeammin käyntiin. Jos taas kynsien alla on verta, niin kuuma klemmari läpi ja paine helpottaa. Kynnet sitten lähtee kyllä sitten kun aika on kypsä. Pari päivää ja pintaruhjeet ovat siis ok. Ruhjeita pidempään kestää tunnon palautuminen. Minulla on todennetustikin ongelmia vasemman puolen jalan kanssa. Todennäköisesti vanha murtuma nilkassa tekee siitä jäykän ja askeleesta vähän toispuoleisen, koska jalka tulee liian lähelle kropan keskilinjaa nilkan hiekomman toiminna vuoksi. Kineettinen ketju ei siis toimi moitteettomasti. Joko tämän vuoksi tai sitten siitä huolimatta vasemman jalan keskimmäisistä varpaista lähti tunto reiluksi pariksi kuukaudeksi. Joku olisi voinut olla jo huolissaankin mutta itselleni tämäkin on jo tuttua. Ensimmäisen PTL:niin jälkeen tunnottomuutta kesti neljä kuukautta. Muut korotukset ja säryt, joita kisassakin jo tulee, lähtee poissa jo 2-4:n päivän jälkeen. Sen sijaan vasemman nilkan/säären sivussa ollut ilmeisesti tulehduskipu vaimeni parin-kolmen viikon sisällä. Jos olisin lähtenyt heti juoksemaan kisan jälkeen, tästä olisi tullut epäilemättä pidempään kestävä rasitusvamma. Lihaskipuja ei näin pitkästä kisassa enää itselläni hirveästi tule. Kävely on toki vähän jäykkää mutta varsinaisia DOMSeja ei lihaksiin tule. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen yli 200km:n kisan, jossa näin myös ultralengenda Yiannis Kouroksen. Kärkijuoksijat hyppivät reilun metrin korkuiselta lavalta alas palkintoseremonian päätteeksi mutta itse tarvitsin kahden henkilön apua könytessä pienin askelin alas, eikä kävelykään onnistunut kovin hyvin yksin. Jokaisen ultran jälkeen fyysinen palautuminen on tosin sujunut aina vain nopeammin.



Psyykkinen palautuminen

Itse olin lähes kolme viikkoa pihalla kuin lumiukko. Aluksi olo oli leppoinen ja välinpitämätönkin arjen ongelmille, jotka tuntuivat niin kovin vähäpätöisiltä kisassa oleviin verrattuna. Tämän asenteen kanssa on perheelläkin kestettävää. Pian tuli ärtyisyys ja äkkipikaisuus, joka ei sekään helpota lähimmäisiä. Itselläni on muutaman viikon erittäin lyhyt pinna ja saatan tiuskia ihan vähäpätöisistäkin asioista. Tämä johtuu todennäköistä pelkästään väsymyksestä, joka laukeaa muutaman päivän sisällä maaliintulosta ”euforian” haihduttua. Kun muu arki iskee kisan jälkeen, ovat ehtyneet voimat koetuksella. Koko tämän ajat myös ns. jumittaa ja on vaikea keskittyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa. Joskus yksi elokuvakin on hankala katsoa loppuun. Välissä vaimo sanookin, et "hei haloo, nyt takaisin sieltä vuorilta", kun tuijotan tyhjä katse silmissä seinää. Nämä oireet katosi nytkin vajaassa kuukaudessa. Uupumusasiat osaan ottaa nykyään jo paremmin huomioon muussa elämässä. Kovin tavoitteellista asioita ei kannata pistää heti kalenteriin, vaan varata aikaa sohvalla tai biitsillä makoiluun. Työelämä kannattaa ottaa myös huomioon.


Pitkän kisan jälkeen yritän sinnitellä juoksematta ainakin pari viikkoa. Ensimmäiset kevyet lenkit päättyvät joskus uupumukseen. Ei tee mieli juosta, eikä oikein pystyisikään. Silloin odottelen muutaman päivän, että pää ja kroppa ovat samaa mieltä ja juoksu tuntuu mukavalta. Ehkä tuo on jotain hormonaalista tai hermostollista palautumattomuutta tai sitten korvienväli ei ole vielä valmis nousemaan sohvalta? Sitten päästään sinnittelyyn. Mitä raskaampi kisa on ja mitä pidempään olen joutunut vuodattamaan sydänverta reitille, sitä kauemmin on oltava kisaamatta. Sisun pitää antaa myös palautua. Yritin taannoin juosta PTL:n ja Spartahlonin kuukauden sisään. Pääsin toki Spartaan nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla mutta sinni oli poissa. Mies ei kestänyt yötä, eikä väsymystä. Oli pakko ottaa pieniä nokosia matkan varrella, eikä puristusta ollut yhtään. Tämä turhautti valtavasti. Toki syyllistyin myös liian kovaan alkuvauhtiinkin mutta korvienvälikään ei ollut kunnossa.

Kokonaispalautuminen on monen osaprosessin summa, jotka menevät vähän omia reittejään. Mielestäni pääasia on kuitenkin antaa itselle lupa ottaa rennosti ja löhötä, jotta voi tulla sitten entistä motivoituneempana ja kovempana takaisin. Pitkä valmistautuminen on ottanut aikaa ja energiaa. On mukava tehdä jotain ihan muitakin asioita vaihteeksi ja olla enemmän perheen kanssa. Kuntohan tässä pääsee valitettavasti repsahtamaan ja kisassa lähteneestä 7 kilosta on tullut 10 kiloa takaisin! Mutta riittääpä energiaa treenata talvipakkasella.

Tämän lisäksi Transpyrenea oli niin massiivinen matka, että se ja sen läpikäynti on muuttanut omaa elämää muutenkin. Tunnen nykyään paljon enemmän. Arvostan arjen pieniä asioita ja saatan herkistyä jo pelkästään nähdessäni jonkun nauravat tai onnistuvan jossain. Tai kun saan nukkua lämpimässä ja ruokaakin on yllin kyllin jääkaapissa. Olen ollut mielestäni aiemminkin optimisti mutta nyt arvostan vieläkin enemmän positiivisuutta. Realismiakin on toki hyvä olla mutta negatiiviset ajatukset eivät aja meitä kovinkaan vahvasti oikeaan suuntaan kohti määränpäätä. Täysin selittämätön asia on myös se miksi olen alkanut tuntea vieläkin vahvemmin maailman tuskaa. Ehkä solidaarisuus kisassa tekee muutoksia korvienväliin. Ihmiset tuntuvat erkaantuvan entistä enemmän luonnosta, itsestään ja toisistaan. Millainen maailma me jätetään lapsillemme? Uutisia katsomalla tilanne ei näytä hyvältä. Jokaisen ihmisen pitäisi käydä hakemassa perspektiiviä raskaasta ja pitkästä rääkistä, jossa joutuu luonnon, itsensä ja muiden armoille. 900km vuoristossa on oiva keino välttää konfliktit ja löytää myötätunto. Peace and happiness :D




7 kommenttia:

  1. Hyvin jäsennetty. Tämä on kuitenkin asia jota ei ole helppoa pukea sanoiksi.

    Vaikka omat ultrani ovat olleet lyhempiä, voin monin osin tunnistaa monia noista kertomistasi palautumisen/vaikuttavuuden asioista. Pitkät suoritukset kasvattavat meistä parempia ihmisiä. Ja nyt tarkoitan ihmisyyttä, ei suorituksen tuomaa kuvaa meistä.

    Kiitos, Juha tästä hyvästä kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  2. Olen lukemattomia kertoja kirjoittanut blogissani että tässä on kysymys kehittymisestä ihmisenä.

    Kirjoituksesi kaksi viimeistä lausetta kertovat sinun saapuneen joukkoon mukaan.

    Tervetuloa.

    VastaaPoista
  3. Tunsin kyllä myötätuntoa aika lailla tämän matkakertomuksen aikana.
    Hyvä jos pysyit ehjänä.
    Suomessa on pari sukupolvea aiemmin ollut koko ikäluokka sodan kasvattamaa; monet jäivät enemmän tai vähemmän rikki loppuiäkseen. Olisi pitänyt avautua, purkaa tunteet.
    Kiitos kirjoituksista!

    -- X.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) kiitos! Näinhän se menee. Hyvä nämä reissut on purkaa sanoiksi, jottei jää patoutumia. Itselläni myös lähipiiri on saanut parempia Mitä sota-aikaan ja erityisesti kaukopartiomiehiin tulee, niin olisi ihan toinen asia olla vielä jatkuvassa kuoleman pelossa. Jos pelkkä tavallinen epävarmuus horjuttaa ihmisen psyykettä niin voi vain arvailla miltä niistä miehistä on tuntunut. Sodat ovat ikäviä vitsauksia ja ihminen siinä kärsii. Nostan hattua noille miehille, sodalle en. Kaukopartiokirjat ovat kiinnostavia ja niistä saa tietynlaista inspiraatiota. Usein tulee luettua juuri ennen kisaa ja myös muita sopivia kirjoja. Lehväslaihojen ja Anttaloiden lisäksi esim. Stephen Kingin Pitkä Marssi virittää oivaan tilaan suoritusta varten ;) Myös kiipeilykirjat on olleet hyvää inspiraatiota. Puolalaisista kiipeilijöistä kertova Freedom Climbers on jostain syystä jäänyt parhaiten mieleen. http://voices.nationalgeographic.com/2011/12/15/freedom-climbers-polands-legendary-mountain-explorers/ Kirjoissa parasta antia on juuri tuo korvienvälikamppailu.

      Poista
  4. Hei.

    Kirjoista kun aloit puhua, niin oletko harkinnut sellaisen tekemistä...? Sinun (ja Jannen) reissuista saisi aikaan aivan mahtavan opuksen.

    tanikutsi

    VastaaPoista
  5. Onpa tuo edellinen kommentti epäselvä :) Sellaistahan tämä välissä on. Mitä tulee tuohon kirjaan niin olisihan se kiinnostava projekti mutta en tiedä onko rahkeita. Toisaalta ultrajuoksu ja vuorijuoksusta alkaa olemaan paljon kokemusta.

    VastaaPoista
  6. Kuka sulle maksaa nuo reissut sinne tänne? Tuollaista elämää saa vain haaveilla täällä päässä.

    VastaaPoista