Transpyrenea - palautumisesta

Moni on viime aikoina kysynyt miten pitkään kestää palautuminen 900km vuoristoultrasta. Yritän seuraavassa selventää omia ajatuksia ilman fysiologista faktaa. Kaikki perustuu siis omiin kokemuksiin, eli mutuun! Jaan palautumisen kahteen osaan, fyysiseen ja psyykkiseen. Henkisesti tuskin koskaan palaudun entiselleen täysin mutta toimintakyky on jo palautunut. Fysiikka taas on jo sillä tasolla, että kroppa ottaa treeniä vastaan. 

Aloitan fysiikasta, koska usein urheilusuorituksesta palautuminen ymmärretään juuri fyysiseksi prosessiksi. Ainakin minä olen aiemmin ajatellut niin. Pikkuhiljaa ultrajuoksujen kautta olen oppinut sen, että fysiikka on vain puoliruokaa, tai ehkä vain alkupala kolmen ruokalajin illallisella. Olen huomannut, että jos lähden liian nopeasti juoksemaan kisan jälkeen, pettää yleensä fysiikka. Tulee kolotuksia tai rasitusvamma. Jos taas lähden pitkän ja raskaan kisan jälkeen liian nopeasti haastamaan itseni kovaan vastaavaan rypistykseen kisamielessä, ei pää yleensä pysy mukana. Sitä päästää itsensä aivan liian helpolla, eikä pysty ruoskimaan kuopasta sitä parasta irti. Vaikka voihan sitä toki pelkästään hölkkäilläkin kisoja mutta itse en nykyään löydä siihen niin suurta kipinää. Tai sitten tapahtumaan pitää etukäteen asennoitua hölkkäkisana. Usein vaan jälkeenpäin miettii, mihin kaikkeen olisi pystynyt korvienväli tuoreempana.

Fyysinen palautuminen

Oma kroppaa on jo tottunut pitkiin kisoihin, joten aika nopeasti fysiikka pääosin palautuu. Nykyään tuntuu, että pitkästä ultrasta palaudun noin kuukaudessa ja pystyn taas laittamaan harjoitusmyllyn päälle. Toki aloitan treenit aika maltilla ja kasvatan pikkuhiljaa rasitusta. Pyreneiden jälkeen tilanne on ollut vähän toinen. Romuttunut fysiikka sisälsi myös ruuansulatuselimistön. Jäimme lomailemaan kisan jälkeen Biarritziin viikoksi perheen kanssa ja olisi ollut kiva mättää hyvää ruokaa ja juomaa paljon. Sen sijaan söin anorektisen teinin annoksia sekä siemailin muutaman oluen per päivä. Ruoka ei usein maistu pitkän kisan jälkeen vaikka niin odottaisi. Nyt meni melkein kaksi viikkoa siihen, että ruokahalu kunnolla heräsi. Mutta sitten kun pääsin vauhtiin, en ole pystynyt lopettamaan syömistä. Epäilen, että kahden viikon rypistyksen jälkeen, jossa oli vielä pahoja energiaongelmia, elimistö ajautui johonkin mystiseen primitiivitilaan. Vaikka energiavaje on jo täytetty, eikä mättämiselle ole enää perusteita 4kk kisan jälkeen huomaan silti ahmivani jättiläisannoksia useasti päivässä. Ja se pienikin energiamäärä tuntuu jäävän kehoon. Ehkä kroppaan on jäänyt pelko siitä, että vastaava toistuu ja se pyrkii tankkaamaan vararavintoa, sekä energian hyötysuhde on parantunut. Toisaalta kisassa tulee syötyä sen vähän kerrallaan, että vatsalaukku on pienentynyt. Pyreneillä oli pitkiä jaksoja, jolloin söin todella vähän. Vatsalaukku mukautuu pienempään määrään ja heti kisan jälkeen se on täynnä pienistäkin annoksista. Ehkä se on loogistakin, etteivät isot määrät heti maistu. Vatsani talttui normaaliksi noin viikon sisällä maaliintulosta ja ripulointi loppui muutamassa päivässä, johon varmasti oli suurin syy rasituksen loppuminen, vaikka toki söin edelleen imodiumia. No miksi jeesustelen ruoasta niin paljon? Se on tietysti nesteen ja levon kanssa se tärkein asia palautumisessa. Olisi hyvä varmistaa noita kaikkia kolmea riittävästi hyvällä laadulla vähintään pari viikkoa.

Luulisi, että nukkuminen olisi helppoa vähäunisen kisaurakan jälkeen. Kroppa käy kuitenkin edelleen niin kovilla kierroksilla, että uni on katkonaista ja levotonta. Yleensä heräilen keskellä yötä muutamaksi tunniksi ja aamulla taas en tahdo päästä ylös. Kaikista ärsyttävintä on se, kun hikoilen pari ensimmäistä yötä niin kuin sika. Lakanat ovat niin märkiä kuin ne olisivat juuri otettu pyykkikoneesta. Onneksi pahin laantuu parissa päivässä. Sykettä en ole mittaillut mutta epäilemättä sykekäyrä olisi hyvin mielenkiintoinen yönkin aikana. Nukkumisessa on yleensä sama kuin syömisessäkin, että sitten kun pääsee vauhtiin, ei meinaa pystyä lopettamaan. 

Jalat ovat tietysti ihan paskana kisan jälkeen. Rakot avaan jo yleensä kisassa mutta ne ovat hyvä desinfioida ja tyhjentää hyvin, jotta paraneminen lähtee nopeammin käyntiin. Jos taas kynsien alla on verta, niin kuuma klemmari läpi ja paine helpottaa. Kynnet sitten lähtee kyllä sitten kun aika on kypsä. Pari päivää ja pintaruhjeet ovat siis ok. Ruhjeita pidempään kestää tunnon palautuminen. Minulla on todennetustikin ongelmia vasemman puolen jalan kanssa. Todennäköisesti vanha murtuma nilkassa tekee siitä jäykän ja askeleesta vähän toispuoleisen, koska jalka tulee liian lähelle kropan keskilinjaa nilkan hiekomman toiminna vuoksi. Kineettinen ketju ei siis toimi moitteettomasti. Joko tämän vuoksi tai sitten siitä huolimatta vasemman jalan keskimmäisistä varpaista lähti tunto reiluksi pariksi kuukaudeksi. Joku olisi voinut olla jo huolissaankin mutta itselleni tämäkin on jo tuttua. Ensimmäisen PTL:niin jälkeen tunnottomuutta kesti neljä kuukautta. Muut korotukset ja säryt, joita kisassakin jo tulee, lähtee poissa jo 2-4:n päivän jälkeen. Sen sijaan vasemman nilkan/säären sivussa ollut ilmeisesti tulehduskipu vaimeni parin-kolmen viikon sisällä. Jos olisin lähtenyt heti juoksemaan kisan jälkeen, tästä olisi tullut epäilemättä pidempään kestävä rasitusvamma. Lihaskipuja ei näin pitkästä kisassa enää itselläni hirveästi tule. Kävely on toki vähän jäykkää mutta varsinaisia DOMSeja ei lihaksiin tule. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen yli 200km:n kisan, jossa näin myös ultralengenda Yiannis Kouroksen. Kärkijuoksijat hyppivät reilun metrin korkuiselta lavalta alas palkintoseremonian päätteeksi mutta itse tarvitsin kahden henkilön apua könytessä pienin askelin alas, eikä kävelykään onnistunut kovin hyvin yksin. Jokaisen ultran jälkeen fyysinen palautuminen on tosin sujunut aina vain nopeammin.

Psyykkinen palautuminen

Itse olin lähes kolme viikkoa pihalla kuin lumiukko. Aluksi olo oli leppoinen ja välinpitämätönkin arjen ongelmille, jotka tuntuivat niin kovin vähäpätöisiltä kisassa oleviin verrattuna. Tämän asenteen kanssa on perheelläkin kestettävää. Pian tuli ärtyisyys ja äkkipikaisuus, joka ei sekään helpota lähimmäisiä. Itselläni on muutaman viikon erittäin lyhyt pinna ja saatan tiuskia ihan vähäpätöisistäkin asioista. Tämä johtuu todennäköistä pelkästään väsymyksestä, joka laukeaa muutaman päivän sisällä maaliintulosta ”euforian” haihduttua. Kun muu arki iskee kisan jälkeen, ovat ehtyneet voimat koetuksella. Koko tämän ajat myös ns. jumittaa ja on vaikea keskittyä mihinkään kovin pitkäksi aikaa. Joskus yksi elokuvakin on hankala katsoa loppuun. Välissä vaimo sanookin, et "hei haloo, nyt takaisin sieltä vuorilta", kun tuijotan tyhjä katse silmissä seinää. Nämä oireet katosi nytkin vajaassa kuukaudessa. Uupumusasiat osaan ottaa nykyään jo paremmin huomioon muussa elämässä. Kovin tavoitteellista asioita ei kannata pistää heti kalenteriin, vaan varata aikaa sohvalla tai biitsillä makoiluun. Työelämä kannattaa ottaa myös huomioon.

Pitkän kisan jälkeen yritän sinnitellä juoksematta ainakin pari viikkoa. Ensimmäiset kevyet lenkit päättyvät joskus uupumukseen. Ei tee mieli juosta, eikä oikein pystyisikään. Silloin odottelen muutaman päivän, että pää ja kroppa ovat samaa mieltä ja juoksu tuntuu mukavalta. Ehkä tuo on jotain hormonaalista tai hermostollista palautumattomuutta tai sitten korvienväli ei ole vielä valmis nousemaan sohvalta? Sitten päästään sinnittelyyn. Mitä raskaampi kisa on ja mitä pidempään olen joutunut vuodattamaan sydänverta reitille, sitä kauemmin on oltava kisaamatta. Sisun pitää antaa myös palautua. Yritin taannoin juosta PTL:n ja Spartahlonin kuukauden sisään. Pääsin toki Spartaan nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla mutta sinni oli poissa. Mies ei kestänyt yötä, eikä väsymystä. Oli pakko ottaa pieniä nokosia matkan varrella, eikä puristusta ollut yhtään. Tämä turhautti valtavasti. Toki syyllistyin myös liian kovaan alkuvauhtiinkin mutta korvienvälikään ei ollut kunnossa.

Kokonaispalautuminen on monen osaprosessin summa, jotka menevät vähän omia reittejään. Mielestäni pääasia on kuitenkin antaa itselle lupa ottaa rennosti ja löhötä, jotta voi tulla sitten entistä motivoituneempana ja kovempana takaisin. Pitkä valmistautuminen on ottanut aikaa ja energiaa. On mukava tehdä jotain ihan muitakin asioita vaihteeksi ja olla enemmän perheen kanssa. Kuntohan tässä pääsee valitettavasti repsahtamaan ja kisassa lähteneestä 7 kilosta on tullut 10 kiloa takaisin! Mutta riittääpä energiaa treenata talvipakkasella.

Tämän lisäksi Transpyrenea oli niin massiivinen matka, että se ja sen läpikäynti on muuttanut omaa elämää muutenkin. Tunnen nykyään paljon enemmän. Arvostan arjen pieniä asioita ja saatan herkistyä jo pelkästään nähdessäni jonkun nauravat tai onnistuvan jossain. Tai kun saan nukkua lämpimässä ja ruokaakin on yllin kyllin jääkaapissa. Olen ollut mielestäni aiemminkin optimisti mutta nyt arvostan vieläkin enemmän positiivisuutta. Realismiakin on toki hyvä olla mutta negatiiviset ajatukset eivät aja meitä kovinkaan vahvasti oikeaan suuntaan kohti määränpäätä. Täysin selittämätön asia on myös se miksi olen alkanut tuntea vieläkin vahvemmin maailman tuskaa. Ehkä solidaarisuus kisassa tekee muutoksia korvienväliin. Ihmiset tuntuvat erkaantuvan entistä enemmän luonnosta, itsestään ja toisistaan. Millainen maailma me jätetään lapsillemme? Uutisia katsomalla tilanne ei näytä hyvältä. Jokaisen ihmisen pitäisi käydä hakemassa perspektiiviä raskaasta ja pitkästä rääkistä, jossa joutuu luonnon, itsensä ja muiden armoille. 900km vuoristossa on oiva keino välttää konfliktit ja löytää myötätunto. Peace and happiness :D

Transpyrenea - osa XIII - maali

...Jatkuu

Havahduin unestani siihen, kun Keri ja Rob tekivät lähtöä. Joku oli kuulemma tullut huoltoon ja lähtenyt heti jatkamaan matkaa. He halusivat pitää sijoituksensa. Ihmettelin miten joillain oli vielä kilpailuhenkeä jäljellä. Olin itse kadottanut sen vatsaongelmien myötä. Toivotin hyvää matkaa ja käänsin kylkeä. En pystynyt edes ajattelemaan kilpailemista saati jatkamista. Olo oli yhtä karmea kuin muutama tunti sitten. Makasin jossain valveen ja unen välitilassa yhteensä kuusi tuntia, jonka jälkeen olin sen verran palautunut, että pääsin ylös. Kävin tuttuun tapaan ripuloimassa ja nautin imodiumia muun aamiaisen lomassa. Enää tämä päivä, sitten kärsimys loppuisi.

Starttasin kuuden aikoihin, joten en tarvinnut enää otsalamppua. Päivän aloituksena oli 600m+ nousu. Se olikin päivän pisin. Aamu oli harmaa ja niin oli tunnelmakin. Nousin rauhaksiin tarkkaillen oloani. Yritin saada suklaata alas veden kanssa, jotta energiaa olisi edes vähän. Jyrkkä mäki meni yllättävän kivuttomasti. Maisemat olivat hienot mutta enää muutamaan päivään reitti ei ollut mennyt varsinaisesti vuoristossa. Olin vaihtanut normaalin teknisen t-paidan merinovillaiseen varustelaukustani jokusen sata kilometriä sitten. Alun helteissä olisi ollut tuskaista. Nyt erityisesti aamut ja illat olivat olleet välissä viileitä ja villa lämmittää mukavasti. Merinossa on myös se hyvä puoli, ettei se juurikaan haise edes näin pitkällä reissulla.

Olin viettänyt edellisen yön viimeisellä järjestäjän huoltopisteellä, joten minun pitäisi löytää ruokaa muualta. 67km maaliin olisi siis ilman järjestettyä huoltoa. Nousun jälkeen törmäsin maataloon. Oli pakko pysähtyä toiselle aamiaiselle. Kokeilin vaihteeksi munakasta ja se maistuikin erinomaisen hyvin. Join lisäksi kaksi oranginaa ja mutustelin hieman leipää. Oranginasta oli tullut vakiojuomani ravintoloissa ja kahviloissa. Coca-cola maistui auttavasti mutta se oli ainoa virvoitusjuoma mitä järjestäjillä oli. Kisan aikana nauttimani kokismäärä oli varmastikin jossain 20 - 30 litran tuntumassa. Syödessäni sain sääliviä katseita mutta en jaksanut välittää saati selittää.

Jatkoin matkaa varovaisen toiveikkaana. Ruoka ei tullut heti ulos. Juoksinkin vähän mutta vasempaan jalkaan alkoi aina sattua enemmän. Kävelyyn oli siis tyytyminen. Hitaassa vauhdissa kipu oli hallinnassa. Mietin maalia. Mietin kotia. Mietin miksi raadoin. Miksi en ollut heittänyt jo pois? Pidin rankasta lajivalinnasta mutta se masokistinen nautinto oli kadonnut jo monta päivää sitten. Tunteet vaihtelivat epätoivosta kohtalaiseen. Alkupuolella koetut voimakkaat onnen tunteet olivat vain kaukainen muisto. Sitten näin ensimmäistä kertaa meren kukkuloiden välistä. Helpotuksen tunne oli valtava. Matkaa maaliin oli vielä reilu maraton mutta kohta kaikki olisi ohi, enää tämä päivä. Kyyneleet virtasivat poskia pitkin. 

Pian näin edessäni alavampaa maata. Pystyin näkemään loppureitin lähes kokonaan. Tiputus alas, hetki tasaisempaa ja sitten pari yllästunturia. Siis ihan pientä nypytystä. Ihmisiä alkoi tulla vastaan. Alempana rinteessä oli jonkinlainen muistomerkki. Porukkaa oli kohta kuin pipoa. Ja tietysti samalla alkoi vatsassa möyriä, se siitä toiveen pilkahduksesta. Ripulointi jatkui, onneksi ehdin löytää vähän suojaisemman paikan maastosta.

Kun pääsin mäen alas, tuli vastaan isompi kylä. Olin syönyt tunti-pari sitten, eikä pysähdystarvetta ollut. Mietin, että ostan jotain pientä jos kauppa sattuisi tielleni. Sitä ei kuitenkaan tullut ja kylä jäi taakseni. Profiilin mukaan seuraavaksi olisi reilut kymmenen kilometriä lähes tasaista. Ärsytti kun en pystynyt juoksemaan. Kateellisena katsoin maastojuoksijaa, joka ohitti minut harjoituslenkillä. Sauvakävelin mahdollisimman reippaasti ja välissä avasin puhelimen ajankuluksi. Soitin Jannellekin. Olin muutaman kerran joutunut hakemaan häneltä ja tietysti kotoakin tukea. Aina kun olo oli tuntunut epätoivoiselta ja kännykässä sattui olemaan akkua ja vielä sopivasti kenttääkin, olin saanut helpotusta tuskaan. Enää ei ollut kuitenkaan niin epätoivoinen olo. Meri oli jo lähellä ja pystyin etenemään jotenkuten. Kymmenet tuttujen viestit ja ystävän sanat kuitenkin siivittivät matkaa. Yksin en olisi selvinnyt. Jos en olisi tiennyt kotijoukkojeni tuesta ja siitä, että monet seuraavat matkaani, olisin lopettanut jo aikaa sitten. Pahimmillaan olin miettinyt sitä miten selitän keskeytykseni muille. Itselle sitä ei tarvinnut selittää, riitti kun analysoi omaa tunnetilaa ja fiisistä kuntoa. En ollut kuitenkaan löytänyt kyllin aukotonta syytä heittää homma kesken. Siispä olin jatkanut eteenpäin.

Lähestyessäni Saren kylää ennen seuraavan nousun alkua, sattui jotain mystistä. Kuin salaman iskusta jalkani leikkasivat kiinni. Viiltävä kipu iski toiseen takareiteen ja toiseen sääreen. Kylän keskusta näkyi mutta tuntui olevan aivan liian kaukana. Yritin kävellä mutta kipu vain yltyi. Yritin venytelläkin vähän. Pääsin lopulta rauhallisesti liikkeelle. Vajaan kilometrin matka kesti kauan. Konkkasin kuin raajarikko. Olin aiemmin luottanut kävelyyn. Olin pitänyt sitä itsestään selvänä. En ollut pystynyt juoksemaan, joten kävelin. Olin miettinyt, että ehtisin hyvin maaliin. Nyt en pystynyt enää kunnolla kävelemäänkään. Miten helvetissä pääsisin viimeiset 30km maaliin? En voisi kontata niin pitkää matkaa.

Kun tulin kylään, istuin ensimmäisen ravintolan pöytään. Onneksi oli lounasaika. Minun olisi pakko pitää pidempi tauko. Tilasin päivän annoksen ja kaksi oranginaa. En voinut istua paikoillaan. Jalkoja särki jokaisessa asennossa. Yritin venytellä. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Tunsin olevan uupuneempi kuin koskaan. Mitä ihmettä tekisin? Panadolit olivat kuluneet jo repusta. Vaikka niitä olisi ollutkin, olisinko päässyt särkylääkkeistä huolimatta liikkeelle?

Sain syötyä ruoan mutta olo oli edelleen sama. Kysyin tarjoilijalta hieman sekavana apteekkia, jonka vihreä risti hehkui onneksi aivan selkäni takana. Raahauduin sisään epätoivoisena. Ainoa kipulääke minkä ilman yhteistä kieltä onnistuin ostamaan, oli Burana. Burana, jota kammosin kestävyyssuorituksissa ja muutenkin. Nestehukassa ja fyysisessä rasituksessa menisi ensin munuaiset ja sitten pysähtyisi sydän. Kauhukertomukset kaikuivat pääkopassa. En nähnyt siitäkään huolimatta muuta mahdollisuutta. Vedin 2x400mg naamaan ja puin sadevaatteet päälle. Aurinko paistoi nyt mutta jostain syystä ruoan jälkeen olin alkanut täristä. Makasin apteekin vieressä sadevaatteet päällä 25 asteen lämmössä täristen. En pystyisi jatkamaan vielä. Olisi pakko yrittää nukkua.

Vaivuin onneksi pian horrokseen. Havahduin hetkittäin kun ihmiset kävelivät läheltä ohi. Tärinä oli lakannut. Nukuin nurmikolla noin tunnin ja tunsin voivani paremmin. Pakotus ja särkykin olivat vaimentuneet. Hain läheisestä kaivosta vettä ja istuin vielä hetken. Meinasin jo hotellihuoneen ottamista mutta pyörsin sitten päätöksen. Oli pakko kokeilla jatkaa matkaa, koska maaliin ei ollut enää pitkästi. Lähdin hitaasti kävelemään edelleen sadevaatteet päällä. Pikkuhiljaa eteneminen alkoi sujumaan. Hiki alkoi virrata ja elämä palautumaan. Riisuin pitkät housut ja takin. Liikuin sittenkin!

Jatkoin edelleen rauhallisesti kohti seuraavaa nousua. Suunnitelin pitäväni riittävästi taukoja ja pakon edessä söisin lisää särkylääkettä. Yritin juoda hyvin ja nautin suolaa aiempaa reippaammin. Nyt oli pakko tehdä kaikki sen eteen, ettei ripulointi pahentanut nestetasapainoa entisestään. Mäki oli sopivan loiva. Kävely sujui jo hyvin, eikä jaloissa enää oikeastaan tuntunut muuta kun normaaleja kolotuksia. Ehkä selviäisin sittenkin. Varma tosin en voisi olla. Mitä jos ”kohtaus” toistuisi? En valittaisi enää. En pitäisi mitään itsestään selvänä. En enää koskaan. Maailmassa riittää valittajia. Mitä valitus edistää? Ongelmat seuraavat valittajia. Olin kiitollinen siitä, että pystyin kävelemään. Hain pienistä asioista positiivisia ajatuksia. ”Kyllä tämä tästä, eteenpäin vain”. Kaikkia ongelmia en voisi välttää mutta voisin valita oman asenteeni ja sitä kautta sen, miten ongelmat vaikuttavat elämääni. Korvienväli ratkaisee.

Mäen huipulla olo parani lisää. Matka oli lyhentynyt ja edessä oli vain puolikas. Puolikas maraton, niin mitättömän kuuloinen matka. Mittari näytti jo 900km tuleen täyteen. Ihan tuhanteen kilometriin en ennakkoajatuksista huolimatta pääsisi. Alamäessä sain jonkin verran myös juoksunomaista askellusta. Seuraava nousu oli taas Ylläksen kokoinen. Matkalla oli hyvin hämmentävä rajakylä, joka oli täynnä outletteja. Sain ostettua kaksi Fantaa ja niistä saisin loppumatkalle tarvittavat energiat. Kävin välissä pusikossa pikastopeilla ja lähdin laskeutumaan viimeistä kertaa. Vanhan sanonnan mukaan jokaisessa laskussa on myös vähän ylämäkeä mutta ne eivät enää tuntuneet. Välissä itkin, kun katsoin lähestyvää maalikaupunkia auringon laskiessa. En itkenyt onnesta, kuten joskus aiemmissa kisoissa. Itkin helpotuksesta. Tein jäähyväiset reitille. En palaisi koskaan. Tämä oli vaatinut liikaa.

Yritin kiirehtiä, jotta ehtisin valoisassa maaliin mutta toive oli turha. Välimatka näytti lyhemmältä kuin se todellisuudessa oli. Kun vihdoin pääsin Hendayeen, laitoin viestiä kannustusjoukoille. Nopeasti katsottuna maali olisi pian mutta maalisuoran pituus oli useita kilometrejä. En juossut. Miksi juoksisin? Usein maalisuoralla pystyy kivuista huolimatta juoksemaan vallalla olevan hurmoksen vuoksi. Nyt hurmosta ei ollut. Oli vain tyhjä tunne ja helpotus. Seikkailin läpi vilkkaan rantabulevardin. Sain saattajiksi muutaman järjestäjän. Pieni osa turisteista kannusti. Suurin osa ei tiennyt mistä oli kysymys.

Olin etukäteen odottanut suuria tunteita ja voittajan fiilistä. Maalilinjan ylittäessä tunsin olevani tyhjä. En iloinnut. Hymyilin kyllä mutta enemmän kohteliaisuuden vuoksi. Piristyin valtavasti nähdessäni, että Steene oli maalissa vastassa. Oli mahtava jutella hetki sekä hänen, että kisan isännän Cyrilin kanssa. Osa asioista ei ollut mennyt ihan putkeen mutta näin ison spektaakkelin järjestäminen on todella iso ponnistus, jota on pakko arvostaa. Lyhyen haastattelun ja kuvauksien jälkeen alkoi realismi iskeä tajuntaan. Perhe tulisi vasta seuraavana päivänä. Tiedustelin ruoka- ja majoitusmahdollisuuksia. Steene lupasi hommata mitä vain halusinkaan syötäväksi. Järjestäjällä olisi vain sitä samaa mitä reitilläkin oli tarjottu. Ajatuskin oksetti, pitsaa ja olutta siis. Vatsan tilaa ei tarvinnut enää miettiä. Koko lähitienoon majoituskapasiteetti oli buukattu täyteen. Järjestäjillä oli onneksi pieni huone lähellä maalilinjaa. Menin syömään ja sain myös nukkua siellä. Laattalattia ei haitannut. Olin maalissa. Voisin nukkua niin pitkään kuin vain ikinä haluaisin. Aamulla ei olisi pakko lähteä liikkeelle.

Nukahdin tyytyväisenä. Aamulla olin jo yllättävän hyvässä kunnossa. Vatsa oli totutun huono mutta muuten olo tuntui yllättävän hyvältä. Olin erittäin hämmentynyt siitä, että pian heräämiseni jälkeen Portugali Joao Oliveira tuli sisään. Hän oli saapunut juuri maaliin. Sama mies, jonka oli ohittanut reilun 200km:n jälkeen jalat niin romuna, että pidin riittävänä ponnisteluna päästä pelkästään seuraavalle huoltopisteelle. Uskomattoman sinnikäs ultrajuoksija. Sama tunne kuin itsellänikin oli ollut edellisenä iltana, näkyi hänen naamaltaan. Suu oli viivana ja silmät totiset. Kisa oli jättänyt häneen pysyvän merkin.

En silloin osannut olla kiitollinen kokemuksesta mutta nyt myöhemmin arvostan erittäin paljon ihan jokaista juoksijaa ja järjestäjää siitä, että tarjosivat minulle tämä kokemuksen ja mahdollisuuden kasvuun. Mikään ei enää tunnu ylivoimaiselta.

Matkan pituus oli oman mittarin mukaan 923km, vajaa 50000m+ ja 323h silkkaa nautintoa. Kisan jälkeen viikon päästä kävin myös puntarilla ja vielä viikon tankkauksenkin jälkeen olin 7 kiloa starttihetkeä kevyempi. Menikin pitkään, ettei vaatteeni näyttäneet enää jätesäkeiltä päälläni. Nopea rantakuntodietti mutta ei kovin terveellinen :D

Transpyrenea - osa XII

...Jatkuu!

Heräilin kolmen jälkeen yöllä. Olo oli tutun heikko. Kampesin itseni lämpimästä sängystä ja painuin suoraan vessaan. Raahauduin syömään riisiä. Se oli ainoa mikä upposi. Illalla majalle oli tullut vielä kolme muuta juoksijaa, joista yksi oli mennyt jo menojaan. Tuntu, ettei kuusikaan tuntia unta ollut riittävästi. Oksetti, paskatti ja heikotti. Yritin ajatella maalia, joka olisi kahden päivämatkan päässä. Olin tullut jo 11 päivää liikkeellä, kaksi lisää ei merkkaisi mitään.

Ulkona oli vielä pimeää. Aluksi olo oli kohtuullisen hyvä ja reittikin helppo. Kuljin vähän matkaa asvalttitietä ja tien jälkeen loiva lasku jatkui isona polkuna. Suomalaisella standardilla sitä olisi voinut sanoa oikeastaan metsäautotieksi. Mietin samalla edellisiä päiviä. Vatsataudin alkamisesta oli kulunut jo neljä päivää. Kaksi ensimmäistä päivää olin ollut todella huonossa kunnossa. Eteneminen oli ollut hankala ja maastokin oli vielä vaativaa. Seuraavat päivät olivat olleet ehkä vähän helpompia. Olinko jo tottunut siihen, että energiaa riitti nippa nappa etenemiseen? Oliko kivusta tullut jo normiolo? Tai sitten vatsa oli oikeasti jo hiukan parempi. Imodium auttoi aina hetkeksi mutta perimmäinen ongelma ei ratkennut. Tuntui pahalta syödä maksimiannosta lääkettä. Miten elimistö reagoi valtavassa rasituksessa lääkeaineisiin? Lopettaisiko joku sisäelin toimintansa? Mitä jos vain tuuperrun johonkin ojaan? Yritin karistaa kaikki ajatukset poissa päästä. Positiivisia asioita oli erittäin vaikea löytää. Aloin laskea jäljellä olevaa matkaa. Maaliin olisi enää reilu satanen. Aikaa oli jäljellä vielä monta päivää mutta en halunnut käyttää sitä yhtään enempää kuin oli pakko. Jaoin reitin kahteen osaan. Nukkuisin vielä yhden yön ennen kuin tulisin maaliin.

Reitti poimutteli niittyjä ja pimeys väistyi. Menin silti aika sumussa, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ripuloin tasaisin väliajoin ja taivalsin eteenpäin. Vesikin tuntui oksettavan. Odottelin, että tunnit kuluisivat ja pääsisin nukkumaan viimeistä yötäni. Profiili helpotti mutta olo ei. Tien osuus alkoi kasvamaan. Kumpuileva ympäristö oli miellyttävä silmälle ja houkutteli juoksemaan. Olisi ollut kiva juostakin mutta kroppa laittoi vastaan. Nolotti. Jalat olivat olleet hyvässä kunnossa edelliset päivät, jos ei ottanut huomioon rakkoja. Nyt nekin alkoivat hajota. Pakottauduin silti juoksemaan alamäkeä aina sen verran, kun vain suinkin pystyin. 15km:n matkalla tiputin 1400m:stä 200m:iin. Tokihan välillä oli yksi 200m+ nousukin mausteena.

Pääsin lopulta ihan pieneen kylään kukkuloiden välissä. Kun havaitsin hotellin, iskin suoraan sisään. Olin odottanut jo aiemmin saavani evästä mutta arpa oli ollut tyhjä. Olin mutustanut toki hieman suklaata repusta. Hotellin harvat asukkaat nauttivat juuri myöhäistä aamiaista. Istuuduin pöytää ja katselin ympärilleni. Erotuin lievästi sanottuna joukosta. Tilasin normiaamiaisen kun en muuta keksinyt. Tuore leipä, marmeladi, voi ja mehu maistuivatkin yllättävän hyvälle. Join kahvinkin. En välittänyt. Tilanne ei voisi enää pahentua. Olin edellisinä päivinä nappaillut jonkin verran kofeiinia tabletteina. Mutta vain silloin, kun en kerta kaikkiaan meinannut pysyä hereillä. Kofeiini ei varsinaisesti helli vatsaa.

Maksoin ja tempasin repun mukaan. Karttapussi ja GPS raahautuivat naruissa perässäni. Nostin ne muutaman metrin jälkeen. Kaikki tärkeä oli mukana. Liikkeelle lähdettyäni olo oli ensin parempi, mutta aika pian paljon pahempi. Alkoi oksettamaan todella paljon. Hidastin kävelyä ylämäkeen. Edelleen oksetti. En halunnut oksentaa vähiä energioitani pusikko, joten asetuin makaamaan polun viereen. Havahduin 5-10 minuutin päästä. Olin nukahtanut. Nostin itseni sauvojen avulla pystyy ja jatkoin matkaa. Nyt oli jo vähän parempi, vaikka edelleen oksetti. Koko jutussa ei ollut enää mitään järkeä mutta sama se, nyt vain eteenpäin.

Nousin neljä sataa ja tiputin saman verran. Juoksinkin vähän. Jatkoin loivaa tietä alas kohti isompaa kyllä tai oikeastaan kaupunkia. Yritin pinnistellä edelleen juoksua mutta vasemman nilkan ulkosyrjää alkoi särkeä pahan tuntuisesti. Kipu ei ollut mitään normaalia särkyä, jota oli ollut enemmän tai vähemmän jo 600km ajan. Saisinko vielä rasitusvamman? Vanhastaan tiesin, että paheneva tulehdus nilkassa voisi jopa katkaista matkan. Toisaalta voisin kävellä vaikka vain 20-30km päivässä ja pääsisin vielä maaliin mutta oli hankala motivoitua useampaan kun kahteen päivään. Mitä jos se olisikin rasitusmurtuma? Tokihan se paranisi sitten kotona mutta miten nopeasti sellainen pahenisi todella pahaksi juostessa tai kävellessä. Enää tosin oli ”vain” sata kilometriä ja tunsin juoksijoita, jotka olivat juosseet kuukausia pienien rasitusmurtumien kanssa. Ehkä siitäkin selviäisin. Ei auttanut muuta kuin seurailla tilannetta ja jatkaa kävelyä. Juosta ei voinut enää monestakaan syystä.

Kaupunki oli hieno ja vanha. Löysin helposti järjestäjien huoltopisteen. Se oli vain pieni huone. Epätoivo valtasi kun minulle tarjottiin lidlin raviolia. Minulla ei ollut kuitenkaan voimia lähteä etsimään muuta ruokaa, joten otin avun vastaan. Asetuin makaamaan lattialle ja nostin jalat ylös. Söin makuuasennossa. Samalla huoltoon tulivat myös Uusi-Seelantilaiset Keri ja Rob. Heilläkin oli hankalat ajat ruoan suhteen. Vaikka keskustelusta muodostui lähes pelkästään valitusvirsi puolin ja toisin, oli upea saada jakaa tuskaa muiden kanssa. Ruoan jälkeen ei enää onneksi oksettanut niin pahasti. Toki vierailin posliinilla ennen matkan jatkamista.

Mentiin alkuun yhdessä mutta huomasin, etten jaksaisi heidän vauhtia. Jäin tarpomaan yksin 800m+ nousua. Pääsin ylös ja pääsin myös saman alas. Huoltoväli oli tässä vajaa 20km, joka kelpasi hyvin. Tiputellessa Baigorryn kylään, kuulin jo kaukaa musiikin raikuvan. Siellä olisi juhlat. Mietin jo mielessäni, että kansa ottaa meitä juoksijoita vastaan mutta luulo oli turha. Kyselin ihmisisiltä ja ilmeni, että festarit olivat jotkut kylien väliset peijaiset. Miehet ottivat mittaa toisistaan kaikenlaisissa lajeissa. Oli suuri kiusaus jäädä hetkeksi turisteilemaan ja nauttimaan meiningistä. Istuinkin ravintolaan aukion laidalla ja tilasin maissilättyä pekonilla. Kylässä oli jossain edessä huoltopistekin mutta en söisi enää raviolia. En sitten millään.

Ruoka upposi upeasti ja jatkoin vastentahtoisesti matkaa. Oli jo iltapäivä, eikä valoa ollut enää montaa tuntia. Olisi pakko kiirehtiä. Jos jäisin Baigorryyn nukkumaan, joutuisin viimeisenä päivänä urakoimaan liian pitkän matkan. Olisi pakko mennä vielä vajaa 20km seuraavaan kylään, jossa sijaitsi seuraava huolto. 20km ei kuulostanut kovin pahalta mutta siinä oli välissä reilu 1000+ nousua ja tietysti sama laskettaisiin alas. Oli parempi rientää.

Odotin Baigorryn huoltopistetta, jotta voisin leimata ja jatkaa matkaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Muutama nuoli oli ollut matkan varrella ilmoittamassa, että se olisi vielä edessäpäin. Epävarmuus kasvoi kun kilometrejä tuli mittariin. Oli jo aivan varma, että huolto oli mennyt ohi. En aikonut silti palata vaan jatkaisin eteenpäin. Huolto kuitenkin ilmestyi yhtäkkiä mutkan takaa. Kylän viimeisen omakotitalon pihalla oli teltta, jossa olivat myös Rob ja Keri. Hekin olivat odottaneet huoltoa, jopa paniikkiin asti. Vaikka merkinnät olisivat voineet olla parempiakin, niin ihminen ei enää ajattele kovin selkeästi tai rationaalisesti uupumuksen vuoksi. Pää on jo melko pehmeä. Järjestäjät lupasivat kuitenkin käydä lisäämässä merkintöjä.

Leimasin ja jatkoin heti matkaa. En edes ottanut nestettä. Ilma ei onneksi ollut kovin lämmin, joten juodakaan ei tarvinnut kovin paljon. Rob ja Keri lähtivät samalla. Alkuun nousu oli todella helppo. Jäin heistä. Mitä lähemmäs pääsimme huippua, alkoi kivikkoa ja teknisyyttä olemaan. Korkeutta oli parhaimmillaan vain 1000m mutta harjanne oli ikävää kivikko ja se poimutteli loputtoman tuntoisesti. Aina kun luulin, että se loppuu ja reitti lähtisi alas, se vain jatkui. Olin ajatellut pätkän olevan helppo, koska lähes koko päivä oli ollut tietä. Pimeys laskeutui ja kivikko vain jatkui. Rakkoja vähän viilsi mutta jalat muuten tuntuivat paljon paremmalta teknisessä maastossa. Ajattelinkin nilkkakipuni johtuva pitkistä helpoista pätkistä ja monotonisesta askeleesta. Silloin se todennäköisesti olisi vain tulehdus. Tulehduksen kanssa kyllä selviäisin. Rymysin eteenpäin ja kaksi lamppua alkoi lähestyä. Olo oli jotenkin mystisesti kohentunut. En tiedä miksi. Oli ehkä syönyt paremmin ja energia virtasi tai sitten viimeisen yön läheisyys antoi voimaa.

Sain Kerin ja Robin jälleen kiinni vaikeassa kivikossa. Heidän kiroilunsa kuului jo kauas. Tiputeltiin loppu yhdessä. Loin positiivista henkeä ja samalla uskottelin itsellenikin, että kaikki oli hyvin. Huoltopisteessä oli kauhea mekkala. Muutaman talon rykelmässä oli onneksi oma asumuksensa meluavalle nuorisojengille. Meidän huolto oli pelkkä autiohko huone, jossa oli pöytä ja muutama tuoli. Sisälle päästyämme muuta alkoivat ahmia ruokaa mutta oma oloni romahti. Sain syötyä hieman nuudelikeittoa, joka oli mukavaa vaihtelua pastalle. En kuitenkaan saanut rauhallisesta ruokailuhetkestä kun saniteettitilat kutsuivat. Päässä humisi ja olo oli todella tukala. Otin panadolin ja rojahdin laattalattialle nukkumaan. Nippa nappa sain vedettyä makuupussia vähän päälle. Keri ja Rob nukkuisivat vain muutaman tunnin. Minun olisi pakko vetää unta aamuun asti, en selviäisi muuten. Päivän pituus oli lopulta lähes 19h, josta taukoja 2,5h. Kilometrejä kertyi 71,1km. Nousua lähes 3600m ja laskuakin 4700m-. Viimeiselle päivälle jäi lähes saman verran. 

Vaivuin horrokseen miettien miten selviäisin siitä.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa XI

...Jatkuu!

Uusi-Seelantilainen tuttu pariskunta herätti minut kauneusuniltani. Olin nähnyt heidät viimeksi yli viikko sitten. Fiilikset olivat kaksijakoiset. Sijoitukseni näyttäisi tippuvan viimeisinä päivinä reilummin ja se tietystikin harmitti mutta toisaalta oli mukava nähdä tuttuja tyyppejä. Keri ja Rob nostivat mielialaani vaikka ei edes oltaisi kisassa. Aloin pakkaamaan samalla kun vaihdoimme edellisten päivien kuulumiset. Rasvasin ja teippasin jalat. He jäivät nukkumaan, kun itse taas varmistin tarvittavat tavarat repusta ja nousin yläkertaan syömään.

Tuttuun tapaan ripuloin ja söin väkisin sen minkä pystyin. Tästäkään päivästä ei tulisi helppo. Ennen lähtöä järjestäjät kävivät kaikki varusteet repustani läpi. Kaikki löytyivät. Olin ollut etukäteen skeptinen varustetsekkien suorituksesta mutta hienoa, että varmistuksia oli. Puoli viideltä lähdin kävelemään hitaasti aamun pimeyteen. Heti alussa pummasin. Juoksin turhaan tietä alaspäin. Onneksi tajusin virheeni kohtuullisen ajoissa. Löysin polun ja lähdin juoksemaan alamäkeen. Olo oli pidemmän levon jälkeen kohtuullinen mutta edelleenkään energiaa ei tuntunut olevan. Reilussa 1200m tiputuksessa rakotkin jälleen haittasi. U-kirjaimen muotoinen polku oli ärsyttävä, koska kenkä vääntyi siten, että kantapään ulkosyrjässä oleviin rakkoihin teipeistä huolimatta kohdistui reipas paine. Yritin juosta mahdollisimman keskellä polkua.

Auringonnousu tuli ja meni. Laakson pohjalla vastaan tuli pieni rymyjaksokin peitteisessä rotkossa. Iloa ei juuri ollut ja menin konemaisesti eteenpäin. Söin niukasti, jottei tarvitsisi kyykkiä niin paljoa. Tiesin jo rytmin. Syönnin jälkeen tunti ja kaikki tuli alakautta pihalle kahteen kertaan. Nestettä sain onneksi juotua. Vettä oli tosin hankala saada lisää, koska mentiin sen verran matalalla. Ojat olivat niin pahan näköisiä, etten viitsinyt puhdistustableteista huolimatta niistä tankata. Lisäksi lampaita ja lehmiä oli joka paikassa.

Tunnit kuluivat, eikä oikein kunnon ruokapaikkaakaan ollut. Tungin suklaata suuhun ja yritin pitää edes jotain vauhtia. Pitkät tiepätkät onneksi vähän nopeutti menoa. GPS ilmoitti jälleen patterien loppuvan kohta. Otin repun selästä ja pengoin uudet. Kun pistin laitteen päälle, edelleen virtaa oli vähän. Pengoin lisää pattereita ja kaikkien kanssa sama tilanne. Olin ilmeisesti sekoittanut pussukat edellisellä huoltopisteellä. Ne olivat etukäteen kyllä erittäin selvästi merkitty. Ilmeisesti pää alkoi pehmetä sinnittelyn vuoksi. Paristoepisodi sattui juuri, kun laskeuduttiin selkeämmästä isommasta vuoristosta epäselvempään maastoon. Alkoi kaduttaa, etten ottanut tarkempia karttoja vaan tyydyin järjestäjien karkeampiin versioihin.

Melkein panikoin. Pummaisin ilman GPS:ään varmasti oikein urakalla. Tien vieressä oli orpo majatalo mutta siellä ei ollut juuri mitään tarjolla. Tielle jälleen noustessani tuttu kisakuvaaja ajoi autolla ohi. Vilkuttelin ja tapasinkin hänet seuraavassa mutkassa. Yritin saada hänen pattereitaan mutta kameran akutkaan eivät käyneet. Jatkoin surkeana. Reitti lähti jälleen nousemaan. 900m+ nousu oli osaksi tietä ja polkupätkätkin helppoja. Löysin repustakin onneksi lähes täydet patterit. Normaalisti hyvin järjestyksessä olevat tavarat olivat vain heitetty sikin sokin tavaratilaan. En jaksanut pitää järjestystä yllä.

Vähän myöhemmin vesitilannetta helpottivat maatilojen hanat. Onneksi he ajattelivat vaeltajia. Päivä alkoi taas lämmetä ja nestettä kului reilusti. Nousun päällä aloin toivomaan jo epätoivoisesti ruokapaikkaa. Vatsasta huolimatta olisi pakko syödä jotain kunnon ruokaa. En jaksaisi muuten. Pitkän 15km:n loivan laskun jälkeen olisi jonkinlainen ravintola. Sen jälkeen taas ei mitään pariin kymmeneen kilometriin.

Kun pääsin laakson pohjalle, näin täyteen ahdetun ravintolan terassin. Meneillään oli pyöräkisa ja muutenkin paskalaakso näytti keränneen turisteja. Itseä lähinnä harmitti maisemien puute. Aiemmin oli ollut hienoja harjanteita ja kauniita vuoristomaisemia. Loppu olisi todennäköisesti samanlaista kuin aamupäivä oli ollut, pusikkoja, laitumia ja loputtomia teitä.

Ilokseni löysin ravintolan takakulmasta pienestä korista pattereita. Otin kaikki, tilasin ruokaa ja menin odottamaan pöytään. Siemailin fantaa ja odotin. Odotin ruokaa varmaan tunnin. Lopulta menetin hermoni ja kävelin mitään sanomatta pois. Vaikka olin ollut täysin poikki istuutuessani ravintolan pöytään, ärsytys siivitti menoa. Lähdin nousemaan hyvää vauhtia seuraavaa nousua. Korvien välissä pyöri vain yksi ajatus, vittu ihan sama, en syö sitten ollenkaan. Vedetään vaikka pyhällä hengellä.

En ollutkaan vähään aikaa pystynyt tunkkaamaan 600m+ putkeen jyrkkää nousua. Vitutuksessakin on voimaa. Loppupäivä meni pää sumussa. En oikein tajunnut mitään ja vauhti oli hidas. Poimuttelin loppumattomilta tuntuvia penkereitä. Kulutin tunteja. Yritin vain hoitaa sen päivän ja pysyä edes jonkinlaisessa liikenteessä. Askel kerrallaan. Päivä kerrallaan. Huomenna sama jatkuisi ja sitten vielä vähän. Kunhan sinnittelen, alkaa meri lopulta tuoksua. Muutama päivä enää.

Kun vihdoin pääsin seuraavalle huoltopisteelle, olin loppu. Viimeiset kilometrit olivat kuluneet odotellen huoltoa. Joka mutkan jälkeen luulin sen tulevan mutta aina vaan reitti jatkui. Oloani piristi suloinen vanhempi herra ja rouva, jotka pitivät huoltopistettä. Väsymyksestä huolimatta jaksoin keskustella hetken ja tietysti syödä, tarjotun suihkun skippasin suoraan. Olin ollut liikkellä ”vain” reilu 15h ja siitä taukoillut vain alle 2 tuntia. Ruokana oli ollut pelkää suklaata ja irtokarkkia. Halusin vain kaatua sänkyyn ja unohtaa hetkeksi kisan. Ensin kuitenkin posliini kutsui. Kello oli jo 9 illalla ja pimeä laskeutui.

Olin haltioissani (kuten kuvastakin näkyy) pehmeästä sängystä. En olisi kestänyt lattialla saati pusikossa nukkumista. Makoillessani pimeässä huoneessa olin ihmeissäni erostani kärkeen. Pari päivää oli mennyt siitä, kun Julia ja Ranskalaiset olivat ohittaneet minut. Silti eroa oli vain neljä tuntia. Polulla tunsin olevani etana mutta me olimme kaikki etanoita. Kärjessä menevään Steeneen eroa oli jo kahdeksan tuntia, mutta sekin tuntui kovin vähältä. Kaikilla oli selkeästi ongelmia. Kukaan tuskin rallatteli nautinnollisesti vuoripolkuja ylös-alas. Yritin silti olla ajattelematta sijoitusta. Maalin pääsy oli se tärkein asia. Enää ei kannattanut riskeerata mitään, erityisesti kun kunto oli niin karmea. Maaliin oli vain 140km. Reilusti alle UTMB!

Transpyrenea - osa X

...Jatkuu.

Nukuin melkein 4 tuntia. Olo oli hieman parempi kun kampesin itseni avaruuslakanan alta. Otsalamppua en ollut edes riisunut. Sitä ei siis tarvinnut kaivaa ”tyynyn alta” kuten aiemmin. Paikat olivat jumissa epätasaisella alustalla nukkumisesta. Ihan parasta paikkaa en ollut jaksanut etsiä ennen nukkumaan menoa. Kävin nopeasti kyykyllä ja keräsin tavarat. Oli kiva päästä liikkeelle. Jäykät paikat alkoivat heti vetreytyä ja jalkojen särky loppui. Reppu oli kohtuullisen ikävä nostaa selkään. Painoon olin toki jo tottunut mutta kyljissäni oli ollut jo jonkin aikaa hiertymät. Niitä tuskin kukaan pystyi välttämään. Hiertymien kanssa kyllä pystyi elämään, vaikka vähän sattuikin. Edelleen kolme kuukautta kisan jälkeen kyljissäni on tummat arvet muistuttamassa repusta.

Ehdin katsomaan auringonnousua seuraavalle harjanteelle. En ollut saanut lepoa tarpeeksi ja taukoa pitäessä torkahtelin samalla kun söin suklaata. Komeita hevosia laidunsi harjanteen lähellä olevan vuoristomajan lähettyvillä. Juttelin niille helpottaakseni oloani. Harjanne oli viimeinen yli 2000m metrin kohta. Vaikka matkaa oli vielä pitkästi, lopun merkit olivat ilmassa. Aloin ensimmäistä kertaa ajattelemaan maalia tosissaan. Mieliala nousi!

Alamäki oli brutaali. 1600m vertikaalia 12km:n matkalla ei enää tässä vaiheessa mennyt kevyesti rallatellen. Laakson pohja ei meinannut millään lähestyä. Pystyin onneksi jonkin verran myös juoksemaan, joten ihan raahautumista eteneminen ei ollut. Auringonnousu oli jälleen huikaiseva. Vuoren seinämään oli louhittu hienon näköinen ura vaeltajille. Vaikka olo oli heikko, nautin maisemista ja reitin hienoista yksityiskohdista.

Viimeiset kilometrit ennen kylää kävelin tien laitaa. Juoksuinto oli kadonnut. Olin ajatuksissani, enkä ensin tajunnut juoksijan ohittavan minua. Havahduin Julian iloiseen tervehdykseen. Olin nähnyt hänet viimeksi kisan kolmantena aamuna, jolloin nautimme samassa paikassa aamiaisen. Nyt oli jo kymmenen vuorokautta lähes täynnä. Nautimme yhdessä aamiaisen nytkin. Pienen kylän ainoa kahvila oli onneksi auki. Olin todella ihmeissäni siitä, miten tuoreelta hän näytti. Uskomatonta. Oma olo oli karmea mutta hänen iloinen vaikka vähän kyyninen olemus helpotti vähän.

Pidin Juliaa pidemmän tauon ja jatkoin matkaa yksin. En ehtinyt nousta seuraavaa mäkeä paljoakaan, kun edellisenä iltana näkemäni ranskalaiskaksikko tuli takaa. Oli mukava saada taas hetkeksi juttuseuraa. Heidän vauhtinsa oli kuitenkin sen verran kova, etten jaksanut roikkua pitkästikään perässä. Tunkkasin hetken, pidin lyhyen tauon ja taas jatkoin. Tätä jatkui tuhannen nousumetrin verran. Pidin varmasti ainakin kymmenen taukoa mäen aikana. Päiväkin oli alkanut lämmetä uhkaavasti ja helle teki olon tukalaksi. Ripulointi huononsi vielä lisää kehon nestetasapainoa, ei pelkästään energiatasoja.

Lasku oli nousua lyhyempi. Hikoilin kuumuudessa. Hikoilu on hyvä merkki. Kehossa on ainakin jonkin verran nestettä jäljellä. Juoksentelin kohti huoltopistettä, joka sijaitsi leveän laakson pohjalla leirintäalueella. Ilahduin valtavasti, kun näin tutut ruotsalaiset järjestäjät vastassa. Myös Ranskalaiskaksikko oli syömässä. Hoipertelin varjon alle ja liityin heidän seuraan. Sain herkullisen pasta-annoksen eteen. Leirintäalueen emäntä oli valmistanut sen. Luojan kiitos tällä kertaa ei tarvinnut väkisin tunkea Lidlin moskaa suuhun. Syönnin jälkeen järjestäjät houkuttelivat minut suihkuun. Ensin en meinannut mennä mutta nöyrryin sitten. Tämä taisi olla reissun toinen kunnon suihku ja kolmas parempi peseytyminen. Ehkä tarvinkin suihkua, sillä tunsin olevani sen jälkeen uudesti syntynyt.

Ranskalaiset olivat vain hetken ennen minua lähteneet huollosta. Yritin alkuun pitää vähän vauhtia, jos vaikka saisin heidät kiinni. Aika pian tajusin, että oksennan jälleen jos vähänkään yritän pinnistellä. Tyydyin tallustelemaan rauhallisesti. Söin suolaa ja join nestettä. Nestetasapainoa oli pakko yrittää parantaa, muuten en selviäisi edes tätä päivää.

Nousua riitti jälleen reilun tonnin verran. Ensin sain pienestä kylästä täytettyä pulloni. Pysähdyin juomaan kaksi oranginaa ja syömään jäätelön vuoristomajalle, joka oli tien vieressä ja kuhisi ihmisiä. Tunsin olevani ulkopuolinen. Lapset leikkivät pihalla. Aikuisetkin näyttivät iloisilta ja hyvinvoivilta. Itse voin pahoin ja olo oli karmea. Nousussa kyykin pusikoissa tuttuun tapaan ja energiaa ei tuntunut olevan edes ajattelemiseen. Jatkoin matkaa. Ajatteleminen on muutenkin yliarvostettua. Pääasia, että pysyy liikkeessä. Mitä ylemmäs pääsin, sitä enemmän alkoi tulla pilviä. Kattilan perällä ei näyttänyt olevan muuta kuin jyrkänteitä. Lähestyin niitä hiljaa ja mietin mistä reitti menisi. Samalla puin ja riisuin sadetakkiani ainakin viisi kertaa. Sadekuuron aikana oli kylmä ja ilman sadetta takki oli aivan liian tukahduttava. Lopulta en enää jaksanut veivata sitä edestakaisin ja pidin takin päällä. Parempi liian lämmin olo, kuin horkkatärinä.

Harjanteella oli vaijereita mutta huonossakaan kunnossa ei tarvinnut pelätä. Olin ollut paljon pahemmissakin paikoissa. Sen sijaan toisella puolella satulaa näkyi loputtomiin kivikkoa. Polusta ei voinut juuri puhua. Kirosin mielessäni. Seuraava huoltopiste näkyi olevan kartalla lähellä mutta kivikko pidensi viimeisen 5km tuntumaan ainakin tuplamatkalta. Rymysin eteenpäin.

Pääsin huoltoon samalla kun hämärä laskeutui. Tämä isompi huoltopiste sijaitsi muuten aution näköisessä laskettelukeskuksessa. Tunnelma oli kuin toukokuussa Rukalla. Järjestäjät eivät tosin olleet ihan niin huippuja kuin NUTS:in tyypit. Sain lämpimän vastaanoton ja uusia ruotsalaisiakin oli järjestelypuolella. Ruoaksi oli vaihteeksi riisiä. Se tuntuikin maistuvat hieman paremmin vaikka edelleen oksetti. En jaksanut juuri tsempata saati jutella, vaan pyysin päästä nukkumaan. Tämä oli kolmas ja viimeinen huoltopiste missä pääsin omalle 50 litran varustekassilleni. Toiveeni lepäsi tässä kassissa. Olin saanut järjestäjiltä lääkettä, joka ei ollut toiminut ollenkaan. En tajua miksi olin säästänyt reppuni painossa pari grammaa ja laittanut omat Imodiumini dropbägiin. Nyt kaivoin ne ensimmäisenä, kun pääsin jumppapatjalle squash-halliin. Huomasin, että Julia oli myös nukkumassa. Hän kyseli vointiani. Ilmeisesti näytin todella pahalta. Kovan kisaajan maineessa oleva saksalainen tarjosi minulle muutaman pussin jonkinlaista elektrolyyttiliuosta. Jotain Osmosalin tapaista. Kiittelin vuolaasti ja mietin missä muussa lajissa kilpailija antaisi omista viimeisistään?

Kävin pari kertaa vessassa ja vaihdoin vaatteet viimeistä kertaa. Makasin pimeässä huoneessa. Matkaa olisi enää alle 200km. Joku voisi sanoa sitä jo kovaksi kisaksi mutta minulle se merkitsi loppusuoraa. Hitaastikin se kestäisi vain neljä päivää. Kaksi päivää olen hoiperrellut vatsataudissa. Muutama päivä lisää ei tarkoittaisi enää mitään. En voisi keskeyttää. En loppusuoralla. Ja jos Imodium toimisi, saisin vielä hyvän lopun. Ensin kuitenkin nukkuisin 6 tuntia.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa VIIII

...Jatkuu

Puhelin herätti. Haparoin tuttuun tapaan otsalampun tyynyn alta. Ensimmäistä kertaa kisan aikana oli jotenkin hankala toimia. Normaalisti herätyksen jälkeen ensimmäisen tunnin tekemiset tapahtuvat lähes automaationa. Ei niitä tarvitse miettiä. Rutiini aiemmista kisoista ja omien reissujen aikaisista alppistarteista on niin vahva, ettei väsymystä tai motiivia tule ajateltua. Sitä vain tekee miettimättä mitään erityistä.

Nyt kroppa tuntui heikolta ja olo oli kuin olisi junan alle jäänyt. Jouduin rientämään vessaan normaalia kiireisemmällä aikataululla. Vatsa ei ollut rauhoittunut. Meinasin vajota epätoivoon. Yritin siistiä itseni ja vaatteeni mahdollisimman hyvin. Pesin kädet erityisen hyvin. Ehkä sain taudin huonosta hygieniasta? Muut vielä nukkuivat ja minulle oli pyynnöstä katettu aamiainen jo edellisenä iltana. Kattaus oli selkeästi parempi kuin aamiaiset normaalisti. Huomasin eväiden joukossa pienen lapun. Majalla työskentelevät tytöt olivat kirjoittaneet lyhyen tsemppausviestin, jossa toivottivat jaksamista. Kyynel vierähti silmäkulmaan viimeisissä lauseissa. Here is the super breakfast for the champion! We believe in you. Harmittaa suunnattomasti, etten ottanut lappua mukaan tai edes ottanut siitä kuvaa. Pinnistelin ollakseni luottamisen arvoinen. Söin vaikka oksetti.

Viiden jälkeen lähdin liikkeelle. Raahustin kosteassa nurmikossa ja hain maastosta heikosti erottuvaa reittiä. 400m nousu tuntui monta kertaa korkeammalta. Tuntui kuin en olisi levännyt yhtään ja toiveet pirteämmästä päivästä sai heittää alas laaksoon. Auringonnousu oli aina se päivän paras ja kaunein hetki. Nyt en iloinnut siitä. Jokainen askel tuntui ylivoimaiselta. Jouduin kyykkimään polun vierellä säännöllisesti. En jaksaisi. Tässä ei ole enää mitään järkeä. En pysty enää jatkamaan. Olisi kuitenkin pakko hoitaa itseni alas laaksoon seuraavalle huoltopisteelle. Kukaan ei tulisi hakemaan minua harjanteelta. Keskeytys olisi edessä.

Lähdin hiljoksiin laskeutumaan harjanteelta alas laakson. Mieli oli maassa ja mietin syntyjä syviä. Edessä olisi vielä 300km, joka oli aivan liian pitkä matka. Kestäisi hyvälläkin vauhdilla vielä reilu neljä päivää olla maalissa. Takana oli 600km ja lähes 9 päivää kovaa tekemistä. Olisihan sekin ihan hyvä suoritus. Tein mielessäni jäähyväisiä vuorille. Sinnittely saisi riittää.

Alas oli tiputusta lähes 1300m. Kului aikaa ja ajatukset alkoivat kääntyä pikkuhiljaa muihin ihmisiin. Mietin miten selittäisin muille keskeytykseni. Kotona kaikki kannusti. Vuoristomajoilla olin saanut varauksetta tukea, kuten jokaisella huoltopisteellä järjestäjien toimesta. Steenen sanat kaikuivat päässäni. Jos tämä ei olisi hankalaa ja raskasta, me emme edes olisi täällä. Pettäisin itseni ja samalla omissa silmissä muutkin. Aloin kaivaa itseäni ylös henkisestä kuopasta, jonka olin rakentanut mielessäni yön ja aamun aikana. Miten hienoja paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia menettäisin jos keskeyttäisin? Liikun, miksi siis keskeyttäisin? Matkaa oli vielä 300km. Siis enää 300km. Olin tullut jo 600km, johon oli käyttänyt aikaa 210 tuntia. Jäljellä olisi vielä 190 tuntia. Voisin nukkua vaikka koko päivän huoltopisteellä ja jatkaa siltikin vielä matkaa ilman huolta aikarajoista. Sijoituksella ei olisi väliä. Oliko minulla kuumetta? Jos jatkaisin, aiheuttaisinko itselleni pysyviä vaurioita? Tuskin! Mikään etukäteen määrittelemistäni keskeytyksen sallivista kriteereistä ei täyttynyt. 

Polku jatkui alas mutta mieliala nousi. Söin ja join varovasti, enkä pitänyt kiirettä. Olo oli vieläkin karmea mutta sitä ei kannattanut miettiä. Nostin vähän vauhtia. Tuntemukset eivät ainakaan pahenneet. Yritin olla ajattelematta mitään. Reitille ilmaantui jotain mystisiä viirejä. Aivan kuin ne olisivat jonkin kisan merkintöjä. Seurasin niitä ajatuksissani. Kun olin noussut mäen rinnettä yhden jättärin verran, havahduin. Mitä helvettiä teen! Tarkistin GPS:n. Olin reitiltä ulkona melkein kilometrin verran. Räjähdin nauramaan. Aivot voi kyllä laittaa pois päältä mutta se ei ollut kovin järkevää. Juoksin reippaasti takaisin laakson pohjalle ja jatkoin matkaan nyt hieman tarkkaavaisemmin. Keskeyttämisajatukset siirtyivät taka-alalle.

Huoltopisteelle tullessani tapasin uusia ruotsalaisia järjestäjien edustajia. He olivat juuri tulleet. Edelliset vapaaehtoiset ruotsalaiset olivat olleet viikon ja toiseksi viikoksi porukka vaihtui. Maineeni oli kiirinyt jo edeltä ja he tiedustelivat vointiani. Tarjosivat lääkettä ja yrittivät kaikin tavoin muutenkin helpottaa oloani. Sain syötyä keittoa ja jotain muutakin. Join paljon kokista. Energiaa olisi saatava jostain. Oli upea jutella näiden hienojen tyyppien kanssa mutta polku odotti. Sain hyvästä kohtaamisesta lisää voimaa. En todellakaan aikonut keskeyttää. Ei ollut mitään syytä.

Seuraava nousu oli vain 200m ja reitti meni isolta osin tien laidassa tai lähellä. En ollut kuitenkaan päässyt kuin ehkä puoleen väliin, kun oksensin koko vatsani sisällön valtavassa kaaressa tien laitaan. Sika katsoin läheisen talon pihasta episodia ihmeissään. Tervehdin sitä ja jatkoin matkaa. Olo helpotti heti. Energiaa ei ollut mutta pystyin kävelemään rauhallisesti. Join vettä ja söin vähän kerrallaan karkkia. Se ei oksettanut ja tuntui pysyvät vatsassakin.

Tiputtelin seuraavaan laaksoon, jossa reitti meni kylän laidasta. Mitään vesipistettä ei näkynyt. Jatkoin matkaa sen enempää asiaa ajattelematta. Täyttäisin pullot sitten myöhemmin. Seuraavakaan mäki ei ollut kovin iso, vain 600m. Matka eteni rauhallisesti jo tuttuun tahtiin, välissä kävellen ja välissä pusikossa kyykkien. Järjestäjän minulle antamat lääkkeet tuntuivat lähinnä vitsiltä. Vatsa eli omaa elämäänsä.

Vesi loppui ja lyhyen laskun jälkeen edessä oli seuraava 600m nousu. Päivä oli alkanut lämmetä ja tuntui jo helteiseltä. Tarvoin lehmän paskassa laitumia pitkin ja yritin olla hikoilematta. Psyykeeni ei pystynyt kuitenkaan muuttamaan kehoni perusprosesseja. Nestehukka alkoi vaikuttamaan ja matkanteko muuttui jälleen kärsimysnäytelmäksi. Hoipuin eteenpäin sen minkä jaksoin ja pidin sitten tauon. Yritin löytää varjoa pusikoista. Reitillä oli muitakin vaeltajia ja anelin vettä vastaantulijoilta. Huono tuurikin osui kohdalleni, enkä saanut pisaraakaan. Seuraavaan huoltoon oli vielä tunnin matka. Aloin laskemaan sekunteja ja minuutteja alaspäin.

Kun lopulta saavuin huoltoon, olin todella heikkona. Iloa ei enää ollut. Istuin karun liikehuoneiston keskellä olevaan pöytään ja pyysin juotavaa. Join samalta istumalta 2 litraa kokista. Tämän jälkeen alkoi korvien välissä taas liikkumaan jotain ja olo hieman elpyi. Sain jo liiankin tuttua raviolia eteen. Tungin ne väkisin suusta alas. Minun olisi pakko nukkua vaikka oli vasta lounasaika. Reitillä oli huonosti nukkumismahdollisuuksia ja jaksaisin paremmin, kunhan saisin vähän unta. Päätin nukkua 2 tuntia ennen kuin jatkaisin matkaa. Löysin pari litistettyä pahvilaatikkoa pehmikkeeksi selkäni ja laattalattian väliin. Vaivuin horrokseen. En nukkunut kunnolla ja havahduin muutaman kymmenen minuutin jälkeen siihen, kun muita kisaajia saapui huoltopisteelle. Nousin ylös juttelemaan. Sain syötyä vähän lisää ja samalla kyselin muiden suunnitelmia loppupäiväksi ja yöksi. He olivat huomanneet saman ongelman, lähettyvillä ei ollut hyviä mahdollisuuksia nukkumiseen. Miehet pohtivat nukkuvansa seuraavan vuoren jälkeen jossain maastossa. Jotenkin ajattelin, että vaikka heillä oli huoltoporukka, nukkuisivat hekin kuusen alla. Oli hienoa käydä viimeisten päivien tapahtumia läpi hyvin tyyppien kanssa.

Lähdin liikkeelle samaan aikaa ranskalaisten kanssa. En kuitenkaan pysynyt heidän mukanaan ja ajattelin soittaa kotiin. Olo oli heikko siitäkin huolimatta, että olin saanut taas juotua, syötyä ja hetken myös levättyä. Tunne purkautui puhelimeen. Oli jälleen hankala löytää motivaatiota jatkamiseen mutta vaihtoehtoja ei ollut. Sain ymmärrystä mutta olisin ehkä tarvinnut eniten patistamista.

Nousua oli edessä 1100m. Matka taittui todella hitaasti. Maisema alkoi näyttää kokoajan upeammalta mitä korkeammalle pääsin. Pysytin nauttimaan maisemista, vaikka voimia ei ollut. Otin muutaman kuvan samalla, kun lepäsin taas hetken. Päästyäni harjanteelle, olin jälleen syvän epätoivon vallassa. Miten jaksaisin jatkaa. Vatsa ei näyttänyt paranemisen merkkejä. Olisi pieni toivo, että ehtisin alas kylään ja pääsisin sisälle nukkumaan. Muuten nukkuisin kuusen alla tai jatkaisin koko yön. Mutta millä voimilla tekisin näistä jälkimmäisistä kumpaakaan?

Tunteita on erittäin vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä seuraava video kertoo enemmän kuin sanat.

Heikon hetken jälkeen lähdin laskemaan 1200 vertikaalimetrin alamäkeä. Pakottauduin juoksemaan. Alkuun se tuntui hankalalta mutta lopulta pystyin siihen. Ajattelin tulevaan yötä ja mahdollista majapaikkaa kylässä. Toivo kannusti eteenpäin. Juoksu muuttui helpommaksi. Omaksi ihmetykseksi sain ranskalaiskaksikon kiinni. Morjenstin mutten ehtinyt jäämään jutuille. Matka ja päivänvalo vähenivät. Venytin lampun ottamista repusta ja hoipuin pimeässä metsässä kunnes oli pakko laittaa valo päälle. Kun tulin tielle, joka johti kylään, sain pidettyä välissä kovaakin vauhtia. Tai siltä se ainakin silloin tuntui.

Reitti kääntyi vähän ennen taloja vasemmalle kohti seuraavaa harjannetta mutta minä jatkoin toiveikkaana suoraan kohti läheneviä taloja. Kylänraitilla ei näkynyt ketään. Talot olivat pimeinä. Löysin jonkin retkeilymajan tyylisenkin mutta se näytti siltä, ettei siellä ollut ollut ketään muutamaan edelliseen vuoteen. Se siitä. Toivo sammui. Nukkuisin yön ulkona tai yrittäisin jatkaa yön läpi seuraavalle huoltopisteelle.

Pidin pienen tauon ja söin Ritterin hiljaisuudessa. Se upposi ihmeellisen hyvin. Palasin GR10:lle ja jatkoin ylös kohti seuraavaa harjannetta. Reitti meni tienlaitaa. Olin noussut jo lähes tunnin, kunnes näin pakuja tien varressa. Ihmisiä hääri pystyttäen leiriä. Ruoan tuoksu leijaili ja pehmeitä patjoja raahattiin juoksijoita varten. Ranskalaiskaksikko vilkutteli iloisesti. Apatian vallassa heilautin kättä ja katosin pimeyteen. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa oma huolto mukaan?

Yllättäen sain voimaa yksinäisyydestä. En tarvitsisi huoltoa. En tarvitsisi edes lämmintä tai pehmeää paikkaa nukkumiseen. Jatkoin vähän paremmalla fiiliksellä eteenpäin. Hoin olevani pohjoisesta ja siksi kova jätkä. En kuitenkaan pääsisi kauas. Voimani olivat loppumassa, enkä pystyisi jatkamaan pimeässä. Olisi pakko päästä edes hetkeksi nukkumaan. Polun leveys ei tahtonut riittää. Pääsin järvelle, josta olimme puhuneet ranskalaisten kanssa aiemmin päivällä. Kylmä viima kävi vesistön lähellä. Sinne en voisi jäädä tai paleltuisin. Oli pakko mennä eteenpäin. Kun vesistö jäi taakse, ilmakin vähän läpeni. Etsin metsästä pehmeän paikan kiven vierestä. Kivi blokkasi mukavasti tuulen ja sain tehtyä siihen oivan pesän. Kyykin hetken pusikossa. Laitoin sitten kaikki vaatteeni päälle, avasin ohuen makuupussini ja kääriydyin avaruuslakanaan. Pari tuntia saisi riittää. En miettinyt mitään. Söin patukan ja katsoin hetken pimeää metsää ilman otsalampun valoa. Sitten nukahdin.

Jatkuu...

Transpyrenea - osa VIII - seikkailu alkaa

...Jatkuu

Heräsin siihen, kun vesipisaroita tippui naamalleni. Hengityshöyryt olivat tiivistyneet avaruuslakanakiepin kattoon ja tipat putoilivat alas. Makasin liikkumatta ja mietin mitä tekisin. Yrittäisinkö nukkua lisää vai nousisinko. Tunsin sen verran voimien palautuneen, että ponkaisin ylös. Laitoin otsalampun päälle ja kasailin tavarat reppuuni. Olin nukkunut vähän reilun tunnin. Se saisi riittää toistaiseksi.

Tungin suklaata suuhun samalla kun lähdin kävelemään jäykin jaloin eteenpäin. Reitti lähti laskemaan ja tiputusta olisi reilu 600m vertikaalina kylään huoltopisteelle. Alamäki jyrkkeni ja juoksukin alkoi maistua. En päässyt kuitenkaan kovin pitkästi, kun vatsassa alkoi möyriä oudosti. En meinannut ehtiä pysäyttää vauhtia ja pudottaa housuja, ennen kuin koko vatsa tuli alakautta pihalle. Kyykin aikani, kunnes helpotti. Jatkoin muina miehinä matkaa. Ajattelin, että eipä tässä mitään, vatsa on vähän löysällä. Vointi oli muuten hyvä. Olo oli siis edelleen hyvä olosuhteisiin nähden.

Loppumäki oli todella jyrkkä. Alhaalla alkoi näkyä valoja. En juurikaan katsonut karttaa tai GPS:ää. Kun olin jo lähes kylällä, tarkastin tarkan paikkani. Olin tiputtanut liian nopeasti alas. Oikea polku meni ylempänä ja huoltopiste oli laaksoa vähän eteenpäin. En enää lähtenyt nousemaan takasin ylös vaan juoksin laakson pohjalle asvalttitielle ja lähdin kohti kylän keskustaa. Katsoin GPS-träkkiä ja suuntasin kohti oikeaa suuntaa. Huoltopisteiden sijainnit oli merkitty nuolin varsinaiselta reitiltä. Yleensä huollot eivät sijainneet suoraan reitillä, vaan olivat kilometristä muutamaan kymmeneen metriin sivussa jossain vaihtelevassa rakennuksessa. Nuolet olivat olleet aiemmin kohtuullisen selkeitä, vaikka välissä seuraavia nuolia joutuikin odottamaan kiusallisen pitkään. Huoltopisteet olivat kuitenkin aina löytyneet. Reilun kilometrin jälkeen tulin kohtaan, jossa oikea reitti tuli metsästä kylään. Seurasin uinuvassa kylässä nyt vaihteeksi tarkkaan GPS-jälkeä ja vilkuilin nuolia. Talot alkoivat harventua ja tulin polulle. Aloin nousta jo seuraavan vuoren rinnettä. Ohitin viimeisetkin talot. Huoltoa ei näkynyt. Pysähdyin ja tuijotin otsalampun valossa karttaa. Huollon oli pakko olla kylässä, ehkä en vain huomannut nuolia. Juoksin takaisin alas. Skannasin tarkkaan ympäristöä. Palasin samaa tietä takaisin kohtaan missä olin aiemmin palannut oikealla reitille. Lähdin nousemaan polkua takaisin päin. Ehkä huolto oli ylempänä tai nuolien ohjaama polku lähtisi jostain ylempää. Muutamien talojen valoja näkyi rinteessä ja toivoin parasta. Nousin nyt reippaasti, eikä väsymyksestä ollut enää tietoakaan. Adrenaliini virtasi. Tunkkasin 200m verttiä ylös, kunnes yhtään valoa ei enää näkynyt rinteessä. Mitä helvettiä, missä se huolto oikein oli?!

Huoltopisteessä olisi pakko käydä leimaamassa ja ruokaakin pitäisi saada. En ollut syönyt kunnolla 15 tuntiin. Pelkkä suklaa ei kanna kovin pitkälle. Istuin hetkeksi ja mietin mitä tekisin. En keksinyt väsyneillä aivoilla mitään järkevää, siispä lähdin juoksemaan alas kylään. Tiputin taas väärästä kohdasta ja jouduin juoksemaan alhaalla samaa asvalttitietä kuin ensimmäiselläkin kerralla. Kun tuli keskustaan, lähdin haahuilemaan päämäärättömästi. Etsin vettä ja ihmisiä joilta voisin kysyä. Ketään ei kuitenkaan liikkunut keskellä yötä pimessä kyläpahasessa. Istuin isolle aukiolle miettimään. Kiukku alkoi nousta järjestäjiä kohtaan ja olin jo lähtemässä jatkamaan reittiä eteenpäin ilman huoltoa. Vaikka hylkäisivät minut siitä syystä, etten leimaisi huollossa, niin ei haittaisi. Menen sitten omia polkujani.

Luin vielä kerran karttaa ja huomasin, että huoltopisteen kohdalla luki salle du forum. Pienessä kylässä tuskin olisi kovin montaa salle du forumia. Kaivoin kännykän ja avasin sen. 5% akkua jäljellä. Sen olisi pakko riittää. Laitoin dataroaminginkin päälle ja googletin salle du forum Luz St Sauveur. Onnistuin saamaan osoitteen. Riemuissani googletin Luzin kartan ja spottasin oikean paikan. Akku riitti! Juoksin kylän läpi pimeän hallin pihaan. Kiersin sen ympäri, eikä sisällä näkynyt ristin sielua. Ehdin jo arvella paikan olevan väärä ja hieman masentuakin. Näin kuitenkin eräällä sivupöydällä läppärin auki ja sen näytössä oli valo. Aloin hakkaamaan innoissani ikkunaan ja pian tumma hahmo tuli esiin hallin pimeydestä.

Pääsin sisään huoltopisteelle. Hereillä olevat järkkärit eivät puhuneet englantia. Lyhyen turhautumispurkauksen jälkeen lopetin avautumisen kannattamattomana. Näin sivusilmällä jonkun makaavan huoneen nurkassa. Kun käännyin, tunnistin sen olevan Ruotsin Steene. Hän havahtui minun äänekkääseen toimintaan. Aloin selittää turhautuneena omaa yöllistä huoltopaikanetsintäseikkailuani samalla ravistaen häntä olkapäistä. En ollut ainoa joka oli hakenut paikkaa pitkään. Sain voimaa ystävän läsnäolosta mutta annoin hänen jatkaa nukkumista. Siirryin syömään. Ruoka oli jälleen sitä samaa ja ajatuskin syömisestä alkoi etoa. Siitäkin huolimatta pakotin itseni tunkemaan mahdollisimman paljon tavaraa suusta alas. Sama mantra kaikui korvissa, kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa. Yht´äkkiä jouduin spurttaamaan vessaan. Nyt tilanne jo vähän huoletti. Yksi kerta oli vielä normaalia pitkässä kisassa, mutta sen jälkeen suoliston olisi pitänyt olla jo kohtuullisen tyhjä.

Minun oli pakko nukkua lisää ja laitoinkin nukkumaan kovalle laattalattialle Steenen viereen. Nostin jalat tuolin päälle. Pitkän kisan aikana nukkuminen ei ole varsinaisesti kovin levollista. Lonkkia alkaa särkemään hyvinkin nopeasti ensimmäisten päivien jälkeen ja nytkin säpsähtelin hereille lonkkakipujen vuoksi. Aina kun heräsin, katsoin oliko Johan vielä nukkumassa.

Tulin huoltoon reilun tunnin Johanin jälkeen noin neljän aikaa aamuyöllä. Hän oli mennyt minusta ohi joko minun nukkuessani polulla tai sitten huoltopisteen metsästyksen aikana. Olin ollut hetken jopa johdossa ja nyt olin siis toisena. Muista ei ollut mitään tietoa. Myöhemmin kävi ilmi, että seuraava juoksija tulisi huoltoon vasta 12h minun jälkeen. Säpsähdin jälleen hereille. Vieressä ei ollut enää ketään. Olin nukkunut vain reilu kaksi tuntia. Nousin ylös ja pakkasin tavarani. Kovalla lattialla en saisi enempään nukuttua. Suunnistin ensin aamupalalle. En ehtinyt juuri syödä, kun jouduin juoksemaan taas vessaan. Nyt aloin olemaan jo todella huolissani. Palasin syömään ja yritin selittään järkkäreille tilannettani. Sain heiltä jotain ranskalaista lääkettä tabletteina. Toivottavasti ne auttaisivat.

Kävin vielä kerran vessassa ja jatkoin rauhassa matkaa nyt jo kirkkaassa aamussa. Ilmeisesti järjestäjä oli ymmärtänyt eilisistä sekoiluistani jotain, koska jokainen mutka GR10-reitiltä huoltopisteelle oli merkattu selkein nuolin. Alkoi naurattamaan. On ihan sama mitä haasteita vielä heitettäisiinkin, aion hoitaa ne kaikki sivuun. Mikään ei voi pysäyttää etenemistäni. Tulen maaliin, vaikka sitten ilman huoltoa.

Reittiin oli tehty muutos. Pitkä etelään päin mennyt lenkki jätettäisiin välistä maanvyörymien vuoksi ja mentäisiin suoraan vuoren yli seuraavaan huoltopisteeseen. 60km luuppi lyheni 25km pitkäksi suoraksi viivaksi. Suoralla viivalla oli nousua kuitenkin 1500m ja laskuakin 1200m. Sain uuden kartan käteeni, jossa oli oikoreitti. Kartta oli heikkolaatuinen mutta sen kanssa juuri ja juuri pärjäsi. Nyt ei ollut enää GPS-jälkeäkään apuna.

Nousussa ehdin iloita ja surra reitinmuutosta. Olo oli kuin junan alle jäänyt ja vierailin pusikossa säännöllisesti. 35km lyhempi reitti kyllä kelpasi. Toisaalta taas GR10-vaellusreitin korkein ja luultavasi hienoin pätkä oli leikattu poissa. Oikoreitti oli erittäin tylsä ja mitäänsanomaton. Etenin hitaalla vauhdilla mutta sain töppyrän kuitenkin ylitettyä. Huollossa mietin jääväni taas nukkumaan, vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä. Päivä oli melko kuuma ja olin aivan poikki. Pusikossa ramppaaminen oli vienyt voimia, eikä lääke tuntunut auttavan ollenkaan. Huoltopisteellä oli telttamajoitusta, joka suorastaan huokutteli mutta sain kammettua itseni ylös. Kiitos vuolaasti avuliasta huoltoporukkaa ja lähdin raahustamaan eteenpäin. Johan oli jättänyt minua noin kaksi tuntia 25km:n pätkällä. En saisi jäädä liikaan notkumaan huoltoihin. Toive eli, että vatsani rauhoittuisi. Jos ei päivällä niin ehkä sitten seuraavan yön jälkeen.

Katsoin kartasta jo seuraavan potentiaalisen yöpaikan. Vuoristomajalle olisi vain yksi nousu. 10km ja 1100m vertikaalia. Helteessä nousin jyrkkää polkua hitaasti. Voimia ei juurikaan ollut ja jouduin pitämään usein taukoa. Muutaman kilometrin jälkeen tulin tielle. Hoipertelin sitä eteenpäin ja väsymys kiristi otettaan. Rojahdin hetkeksi tien viereen ja nukahdin heti. Pian minut herätti vanhempi parikunta, jolla oli nuori tyttö mukana. He kyselivät vointia ja pyysivät siirtymään kauemmas tiestä, etteivät autot ajaisi vahingossa päälleni. Uskottelin olevani ihan kunnossa, kiitin ja lähdin jatkamaan matkaa. Epäonnekseni he olivat menossa kanssani samaan suuntaan ja he yhyttivät minut polun vierestä nukkumassa mikrounia vielä pariinkin otteeseen. Jos olisin jaksanut, olisin hävennyt itseäni.

Nousun puolivälin jälkeen olin jo kohtuullisen toiveikas vatsani suhteen. En ollut vieraillut pusikossa ylämäen aikana ollenkaan. Iloa ei riittänyt kuitenkaan kauan. Kun syömisestä oli kulunut reilu tunti, alkoi vatsassani kauhea meteli, enkä enää ehtinyt polulta näkösuojaan. En jaksanut olla kiinnostunut muista vaikka tuskin toimintani oli kovin kaunista katsottavaa. Saavutin hitaasta vauhdistani huolimatta kahta isoreppuista miestä. Ohitin heidät ja heitin hieman läppää samalla. He olivat menossa samalle majalla kuin minäkin. Huikkasin, että nähdään siellä.

Maja tuli lopulta vastaan. Sen piha oli täynnä porukkaa. Rinnassa muljahti. Mahtuisinko nukkumaan? Majaa piti yllä kolme parikymppistä nuorta naista. Ilmeisesti epätoivo kuvastui jälleen silmistäni ja he lupasivat järjestää sängyn minulle vaikka tupa olisi aika täysi. Iloitsin pienestä voitosta. Olin tällä kertaa myös hyvissä ajoin paikalla ja saisin kunnon ruoan. Se tarjoiltaisiin vajaan tunnin päästä. Olin niin loppu, etten jaksanut miettiä huomista, mahaani tai mitään muutakaan ja tilasin oluen. Tiesin, ettei se helpottaisi vatsani kanssa, mutten välittänyt. Olut maistui taivaalliselle.

Hytisin siitäkin huolimatta, että olin pukenut kaikki vaatteet päälle olutta siemaillessani ulkona. Ilma ei ollut edes kovin kylmä. Kuumetta en kuitenkaan onneksi tuntenut. Siinä menisi minun raja. Kuumeessa en jatkaisi. Olin etukäteen miettinyt keskeytyksen sallivat kriteerit valmiiksi. Jos ne eivät täyttyisi, en saisi keskeyttää. Kuume oli toinen ja toinen se, että joku vamma voisi jäädä pysyväksi. Se mikä paranisi kisan jälkeen, ei olisi syy keskeyttää. Näiden kriteerien määrittely onkin tärkeää pitkissä ultrissa. Mieli keksii matkan aikana erittäin hyviä syitä keskeyttää kisan. Jotkut niistä ovat erittäinkin innovatiivisia. Mitä kertoisi kotona ja mitä muille juoksijoille. He ymmärtäisivät kyllä, kun selittäisin tarpeeksi vakuuttavia selityksiä. Etukäteen järjellä mietityt kriteerit nojaavat järkevään tai ainakin hyvin mietittyyn ratkaisuun. Kisan aikainen maanisdepressiivinen mieli tekee usein huonoja päätöksiä ja vielä liian nopeasti.

Isoreppumiehet saapuivat majalle ja istuutuivat samaan pöytään. He olivat tulossa kiertoreitiltä. Kysyin maanvyörymistä mutta reitti oli kuulemma täydellinen. He eivät olleet nähneet mitään viitteitä mistään poikkeavasta. Selitin omasta kisasta ja tilanteesta. Oletin järjestäjän helpottavan tahallaan juoksijoiden urakkaa. Mukana oli enää alle 90 juoksijaa 245:stä startanneesta ja kato oli ollut kovaa. Ilmeisesti maaliin haluttiin mahdollisimman paljon jäljellä olevasta porukasta. Eniten harmitti, kun ukkelit kertoivat nähneensä karhun edellisenä päivänä ylängöllä. Reitti oli ollut kohtuullisen villi joissain kohdin mutta jotenkin kesyksi kokonaiskuva oli jäänyt.

Ennen ruokaa vein tavarani todella pehmeiden ja paksujen patjojen viereen. Mietin, että tänä yönä ei tarvisi heräillä lonkkakipuihin. Ennen ruokaa sovin vielä aikaisesta aamiaisesta ja maksoin lystin. Ruoka oli jälleen vuoristomajatyyliin yhteisruoka. Yritin keskustella pöytäseurueeni kanssa. Päässä humisi ja ruoka alkoi väsyttämään. Olin ihan sekaisin. Nuokuin sen verran julkisesti, että tytöt toivat minulle jälkkärin etukäteen ja paimensivat nukkumaan. En ole ehkä koskaan ollut niin väsynyt, kun kömpiessäni peiton alle lämpimään tuona iltana. Päässä pyöri lähinnä kunnon yöuni ja laitoinkin kellon soimaan ruhtinaallisen 7 tunnin päähän. Toivoin, että pidempien unien ansiosta vatsakin rauhoittuisi, sitten yksi päivä rauhallisesti ja taas vauhtiin. Ottaisin kyllä muut kiinni, jos nyt joku edes menisi ohi.

Kartta näytti reilu 570km, josta oli siis oiottu 35km. Oma GPS näytti jo 582km. Enää olisi jäljellä vähän reilu 300km. Ehtisin hyvin vielä kisaan mukaan!

Jatkuu...

Transpyrenea - osa VII

...Jatkuu

Aamuyöllä kipusin pitkät tikkaat alas kerrossängystä pelkässä otsalampun valossa. Muut vaeltajat kuorsasivat vieläkin omissa sängyissään. Aamulla he eivät edes huomaisi, että yläsängylläkin oli joku käynyt pistäytymässä. Menin erilliseen tilaan syömään aamupalaa. Ensimmäistä kertaa leipä, voi ja marmeladi alkoivat oksettaa. Oli hankala saada syötyä mutta kova jätkä syö vaikka oksettaakin. Muuta ei voinut ajatella. Täytin vielä vesipullot ja toistin saman minkä jo seitsemänä aamuna aiemmin, lähdin juoksemaan viileään pimeyteen. Tai no oikeastaan kuutena aamuna, koska ensimmäisenä yönä ei nukuttu silmäystäkään. Olo oli silti reipas ja itseluottamus kunnossa. Juoksin hetken ja olin takaisin GR10-reitin risteyksessä, mistä olin poikennut vuoristomajalle. Lähdin laskemaan alas laaksoon kohti seuraavaa huoltopistettä. 900m tiputuksen jälkeen nuolet osoittivat pieneen taloon, jossa kävin leimaamassa ajanottosiruni. Olin neljäntenä. ÄE oli sinnitellyt edellisenä iltana huoltopisteelle asti. Joku nukkuikin sohvalla mutta en nähnyt kuka hän oli. Join kokista ja napostelin jotain pientä. En välittänyt muista vaan keskityin omaan kisaani ja tuntemusten tarkkailuun. Jutustelin hetken huoltopisteen avuliaan järjestäjän kanssa mutta jatkoin nopeasti matkaa. Aamun ensimmäinen nousu oli tuhannen vertikaalimetrin urakka. Alkuun homma sujui hyvin ja nautin tähtitaivaasta ja aamun kajosta, joka läheni vuorten välistä. Tankkasin suklaata ja irtokarkkeja. Ilmeisesti verensokerin heilahtelut aiheuttivat sen, että alkoi nukuttamaan todella paljon. Juuri sarastuksen hetki oli jostain syystä aina ollut juuri se hankalin kohta pysyä hereillä. Yö menee usein todella hyvin siihen saakka kunnes alkaa valkenemaan. Usein yritin tietoisesti syödä mahdollisimman vähän tuona aikana, ettei tilanne mennyt aivan mahdottomaksi.

Hoipertelin polulla ja yritin pysyä hereillä. Aloin laulamaan ja viheltämään ja pyrin keksimään muitakin keinoja pitää uni loitolla. Vedin lisää kofeiinia mutta mikään ei tuntunut auttavan. Vihdoin lähellä huippua annoin periksi ja päätin ottaa lyhyet elvyttävät unet. Makasin hetken ihaillen nousevaa aurinkoa ja tunsin olevani etuoikeutettu. Näky oli huikaiseva. Kertokoon video enemmän. Jouduin taas nieleskelemään kyyneleitä. 

Hetken horroksen jälkeen jatkoin harjanteelle. Joku satunnainen retkeilijä oli herännyt teltastaan auringonnousuun ja nautti samasta näystä. Morjenstin ja lähdin laskemaan jälleen pitkää alamäkeä. Elimistö heräsi samalla, kun hiki alkoi virrata juoksun vuoksi. Ennen kuin pääsin alas laaksoon, unipeikko jälleen kiristi otettaan. Silmissä hämärsi, vaikka päivä oli kirkas. Rojahdin polun viereen ja jalat jäivät osaksi polulle. Vajosin uneen. Säpsähdin hetken päästä siihen, kun kuulin ääniä ihan vierestä. Pariskunta ihmetteli muutaman metrin päässä tilannetta. Kampesin itseni ylös ja toivotin hyvät huomenet. Retkeilijät kyselivät vointiani ja oli jotenkin hölmöä yrittää selittää, että kaikki oli hyvin ja tiesin mitä olin tekemässä. Väsytti vain vähäsen.

Episodin jälkeen olin taas hieman virkeämpi ja juoksin viehättävän kylän läpi alas laaksoon, jossa oli toinen kylä. Etsin paikkaa mistä saisin aamupalan. Kahviloiden sijasta valitsin tavallisen kaupan. Ostin leipää ja Oranginaa. Mukaan lähti vielä jäätelöä ja kaksi jättiläissäkkiä irtokarkkia. Suklaa oli alkanut ällöttää ja karkki upposi sillä hetkellä parhaiten. Istuin kaupan edessä kivetyksellä piknikillä ja ajatuksen kääntyivät kotimaahan. Avasin puhelimen. Mesettelin tiiviin lenkkiporukkani kanssa ja oli todella voimaannuttavaa saada tukea ja kannustusta. Tuttu rempseä läppä lensi hetken ja olisi ollut mukava jäädä pidemmäksikin aikaa somettelemaan mutta polkua riitti.

600m ylös ja 800m alas meni isompia koomailematta. Alamäessä tosin tuli todella kuuma, koska aurinko paistoi ja päivä oli jo puolessa. Kyläkin oli vain 800m tasolla. Huoltopisteellä tapasin lähes yhtä väsyneitä järjestäjiä. Reilun viikon kestänyt kisa oli verottanut myös heitä. Sain kyllä palvelua. Nauroin ääneen, enää eivät juoksijat olleet ainoita zombieita, jotka vaeltelivat tyhjä katse silmissään. Väsymys oli ymmärrettävää. Olin noussut kisassa kolmanneksi. Ranskalainen, jota en ollut nähnyt henkilökohtaisesti ollenkaan, oli tipahtanut edeltäni. Hän oli Pyreneiltä kotoisin ja tunsi kuulemma jokaisen polun ja talon. Edessä olivat siis enää 1,5h päässä ÄE ja 3h päässä Ruotsin Steene.

Makasin hetken huoltopisteen lattialla sulatellen sitä samaa pastaa mitä olin syönyt jo kisan jokaisena päivänä ja joskus vielä useammankin kerran päivässä. Kun lähdin taas liikkeelle, tuntui päivä vieläkin helteisemmältä ja pasta painoi edelleen vatsassa. Edessä oli jyrkkä 1400m nousu. Onneksi polku sijaitsi osaksi puiden katveessa. Tunkkasin ja hiki valui noroina. Välissä oli pakko vetää happea. Mitä korkeammalle pääsin, sitä enemmän jouduin pitämään taukoa. En jaksanut ottaa reppua selästä ja makasin polun vieressä epämääräisessä asennossa aina hetken, kunnes havahduin jatkamaan matkaa. Välissä nukahdin sekunniksi vaikka sillä hetkellä ei varsinaisesti nukuttanutkaan. Puurajan jälkeen niityillä oli lehmiä ja samalla paljon paarmoja. Ne näykkäilivät jalkoja ja selkää kankaankin läpi. Hakkasin niitä sauvoilla pohkeistani ja yritin lyhentää taukoja. Polku ei tuntunut taittuvan ollenkaan vaan nousu jatkui loputtoman tuntuisesti.

Harjanne tuli vihdoin näkyviin ja siellä näkyi hissiasema. Laskettelurinteet eivät olleet varsinaisesti silmiä hivelevä näky mutta rinteitä oli hieman helpompi nousta niissä menevien hiekkateiden vuoksi. Otin helpotuksen ilolla vastaan. Harjanteella pidin lyhyen tauon nojaten tavarakonttiin ja söin suklaata. Oli hienoa päästä varjoon. Ympärillä oli paljon lehmän paskaa, mutten jaksanut välittää. Olin noususta sen verran väsynyt ja nestehukkakin vaivasi. Olin juonut vähän huonosti koko kuuman päivän. Vesipisteitäkään ei ollut ollut kovin montaa.

Myöhemmin sain kuulla, että Steene oli istunut hissiasemalla kaljalla ja nähnyt minun juoksevan ohitse. Harmi etten huomannut, sillä olut olisi tehnyt hyvää. Ylämäki oli tuntunut hankalalta mutta alamäkeen juoksu ei sujunut yhtään sen paremmin. Oli pakko kävellä pitkiä pätkiä. Aloin miettiä jo seuraavan yön nukkumispaikkaa. Kartalla oli muutamia vaihtoehtoja yöpaikoiksi mutta moni oli vähän ohi reitiltä ja yleensä reilusti alempana. Luotin siihen mennessä vallinneeseen hyvään tuuriin ja jatkoin polkua eteenpäin. Tiputin pienelle järvelle, mistä sain onneksi lisää vettä. Tunkkasin ylämäen, joka kulki reilusti alamäkeä paremmin. Tapasin muutamia kulkijoita ja juttelin kaikkien kanssa muutaman sanan. Sain joiltain vettä ja kaikilta ihmetystä meneillään olevasta urakasta.

Odottelin jo kartalla näkyvää isompaa järveä, joka oli polun varressa. Siellä olisi joku talo, missä ehkä voisin nukkua. Vuoristomaja se ei kuuleman mukaan ainakaan enää ollut mutta ainakin saisin katon pääni päälle. Selvisi, että tönö oli vain hylätty talo, jonka oli vallannut äänekäs nuorisojoukko. Jatkoin matkaa. Nousin vielä 300m kunnes lähdin laskemaan. Harjanne oli todella hieno jylhine ja kivikkoisine rinteineen mutta yritin pitää kiirettä, jotta ehtisin lähettyvillä olevaan kylään ennen pimeän tuloa. Könysin kivikoissa sen minkä pääsin. Muutamat vaeltajat pystyttivät jo telttoja samalla kun aurinko oli laskeutumassa. Laakso tuntui todella pitkältä mutta sain pidettyä kovempaa vauhtia kuin aikoihin. Juoksin reippaasti vaikka jalkoja särki. Olisi parempi ehtiä kylään mahdollisimman aikaisin, jotta olisi paremmat mahdollisuudet päästä sisälle nukkumaan.

Tulin ensin tielle ja tajusin siinä olevista kirjoituksista, että olin Tour de Francen klassikkonousu Tourmaleen asvalttipinnalla. Voitto tai kuolema –tyyliset iskulauseet antoivat lisävoimaa omaankin tekemiseen. Kaivoin lampun otsalleni, koska oli jo lähes pilkkopimeä. Juoksin tietä alas ja näin parkkipaikalla ÄE:n oloisen hahmon kömpivän isoon huoltoautoon ilmeisesti nukkumaan. Olin hieman kateellinen, joskin toiveikas lähellä olevan kylän vuoksi. Tien varrella oli ravintola ja majoitustakin. Tiedustelin toiveikkaana mutta sisätiloja ei ollut. Telttaa tai asuntovaunuakaan ei ollut. Juoksin tuulispäänä viimeiset 5 kilometriä Baregesiin ja samalla olin kartan mukaan 500km:n kohdalla. Iloitsin hetken rajapyykistä mutta samalla aloin skannata hotelleja. Kaikki näyttivät pimeiltä. Kävin rimpauttamassa potentiaalisen talon ovikelloa ja vanha mies tuli avaamaan. Ilmeni, että se ei ollutkaan hotelli. Muuta en juuri ymmärtänyt miehen ranskankielisistä sanoista. Pahoittelin ja jatkoin hortoilua kaupungilla. Kyselin kaikilta yöpaikkaa, jotka olivat vielä liikkeellä ja parista baaristakin kysyin apua. Yöpaikkaa ei vaan löytynyt. Haistatin ääneen kylälle, söin Ritterin ja jatkoin matkaa. Epätoivo ja vitutus toivat mystisesti lisää voimaa. Jälkeenpäin olen miettinyt, että se on sinänsä sama mistä sen pienen voimanrippeen saa haalittua kasaan, jos se vaan auttaa eteenpäin. ÄE oli vienyt ajatukseni poissa pitkästä loppumatkasta ja ongelmista. Espanjalaista oli jo vähän ikävä. En enää saanut voimaa ärsytyksestä häntä kohtaan. Nyt motivaatiota olisi hankittava muilla keinoin.

Edessä oli pitkä pisto laakson perälle ja toista puolta takaisin. Kartalla meni myös tie oikaisten koko edestakaisen piston. Reitti oli järjettömän oloinen pistoineen mutta jatkoin silti sitä pitkin. Mietin mielessäni moniko ottaisi oikoreitin. Maalissa kävikin ilmi, että takana ilmeisestikin aika moni.

Veteni oli ollut taas pitkään loppu, enkä ollut tajunnut ottaa kylästä täydennystä. Valutin nestettä pulloon vähän epämääräisen oloisesta purosta. Tiputin vedenpuhdistustabletteja sekaan. Odottelin niiden vaikutusta ja hoipertelin eteenpäin. Alkoi taas väsyttämään todenteolla. Uni painoi silmiä kiinni, eikä polku meinannut riittää. Seuraavalle huoltopisteelle ei ollut enää pitkästi ja siellä ainakin saisin nukkua. En kuitenkaan enää pystynyt odottamaan. Olin aivan poikki. Mittarissa oli jo sille päivälle 74km ja 4500m nousua. En nähnyt enää muuta vaihtoehtoa kuin alkaa katsomaan nukkumiseen sopivaa kohtaa maastosta. Hoipertelin hetken vielä hetken sinnitellen ja sitten oli jo pakko pysähtyä. Laitoin repusta kaikki vaatteet päälleni ja avasin makuupussin. Avaruuslakanan kiedoin jälleen kiepiksi ja söin hieman suklaata. Olin henkisesti ja fyysisesti riekaleina. Ajatus siitä, että olin varmaankin toisena kisassa, lämmitti mieltä. Muuta positiivista en juuri sillä hetkellä tuntenut. En iloinnut seikkailusta ja luonnon armoilla yöpymisestä. Olin liian väsynyt. Päätin nukkua siltikin vain pari tuntia ja jatkaa sitten matkaa seuraavaan tai sitä seuraavaan huoltopisteeseen nukkumaan lisää. Joka paikkaa särki mutta vaivuin silti horrokseen.

Jatkuu...

Transpyrenea - Osa VI

...Jatkuu.

Heräsin jälleen aamuyöllä yhdessä ÄE:n kanssa. Ajatustakaan ei voinut antaa väsymykselle tai oikeastaan millekään muullekaan. Toiminta tuli selkärangasta. Noukin tavarani nopeasti kantoon ja menin tupaan keittämään aamukahvit. Normaaliin tapaan rasvasin jalat ja teippasin kohdat, missä oli rakkoja. Basibactin avulla onnistuin välttämään tulehdukset haavoissa ja rakoissa. Kevyen aamupalan jälkeen tuntui tutulta sujahtaa märkiin kenkiin ja lähteä tarpomaan yönselkään.

Espanjalainen ei jostain syystä enää ärsyttänytkään niin paljoa. Ensin oli pitkä 1600m lasku Fossin kylään, jonka jälkeen pitkä nousu Ranskan ja Espanjan rajalle. Ylempänä mentiin pitkään loivapiirteisiä kukkuloita ylös ja alas. Olin nyt vähän edellä ÄE:tä ja nautiskelin yksikseni hienosta päivästä ja upeista maisemista. Paksut pilvet nousivat ylös ja painuivat alas vuorotellen. Välissä näytti siltä, että juoksin maailman laidalla kun pilvimassa työntyi jyrkältä reunalta. Aloin ajatella jo seuraavaa huoltopistettä. Siellä odottaisi myös 50l varustelaukkuni. Se olisikin hyvä asia, sillä suklaavarastoni oli ehtynyt uhkaavasti. Enää olisi vain yksi alamäki. Se olisi kuitenkin noin 15 kilometriä pitkä ja jälleen olisi vertikaalilaskua 1600m. Jalkojani alkoi jälleen särkeä todella paljon. Pitkät alamäet tekivät jalkateristä pikkuhiljaa muusia.

Pääsin kuitenkin alas laaksoon ja kävelin pitkään tasaista tietä kohti huoltopistettä. Päivä oli lämmin ja alhaalla jopa tuskaisen kuuma. Hiki valui noroina ja päätin ottaa ensimmäisen suihkuni. Olin peseytynyt viimeksi noin 4 päivää sitten jääkylmässä purossa. Huollossa sain eteeni mikropastaa, jota oli tarjoiltu jo liiankin paljon aiemmin. Join pari litraa kokista ja napostelin kaikenlaista. Järjestäjien samat lidlin safkat alkoivat tökkiä jo pahasti. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Otin 6000kcal edestä suklaata ja irtokarkkia. Tankkasin pattereita GPS:ään ja lamppuun. Vaihdoin myös koko juoksuasun, kuten ensimmäiselläkin laukkuvisiitilläkin. Mietin paksumpien sadevarusteiden ottamistakin mutta öisinkin oli ollut aika lämmin, joten pidin hyväksi havaitun Inov8:n Ultrashell/pant –kombon. Painoa tällä yhdistelmässä oli vain 214 grammaa. Vaihdoin jalasta reikäiset 295 Roclitet vaimennetumpaan 280 versioon. Ehkä jalkojenkin särkeminen vähän vähenisi. Pari keskeyttänyttä naisjuoksijaa tulivat kyselemään tunnelmiani. Juteltiin siinä pitkään ensin, kunnes toinen kysyi missä kohtaan olin keskeyttänyt. Repesin nauramaan ja sain vaivoin vastattua, että kyllä tässä pitäisi vielä jatkaa matkaa. Ilmeisesti kisa tuntui niin brutaalilta, että kaikkia pidettiin lähtökohtaisesti keskeyttäneinä.

Näin ÄE:nkin ennen kuin jatkoin matkaa. Heitettiin läpsyt hyvässä hengessä. Suihku oli kilometrin verran reitiltä eteenpäin. Peseytyminen tuntui aivan mielettömän hyvältä. Harjasin hampaatkin ja tunsin itseni hetken ihmiseksi. Paahtavan auringon alla hiki alkoi helmeillä iholla välittömästi vaikka kävelin rauhassa. Pistäydyin hakemassa vielä Apteekista hiertymärasvaa, ennen kuin lähdin tunkkaamaan seuraavaa mäkeä. Päivän rytmitys oli selkeä. Ensin oli lyhyt ylämäki. Sitten 1600m alas ja sama ylös. Sitten taas 1600m alas ja sama ylös. Huollon jälkeen ylämäki tuntui kulkevan taas hienosti. Energia virtasi suonissa. Olisi pakko alkaa syömään enemmän, jotta jaksaisin paremmin, eikä notkoja tulisi.

Selkeän nousun jälkeen rymysin kivikkoa pimenevässä illassa. Mietin kuumeisesti minne yrittäisin nukkumaan. Seuraava huolto olisi aivan liian kaukana. En jaksaisi sinne asti. Lähempänä oli Ranskan alppikerhon vuoristomaja ja sen jälkeen olisi joku toinen epämääräisempi. Valitsin CAF:fin majan vaikka se olisi vajaan kilsan ohi reitiltä. Saapuessani refugelle, olivat isännät vielä hereillä. Vastaanotto oli vähän tyly mutta alppimiehet antoivat onneksi keittoa ja leipää. Sain jäädä nukkumaankin ja aamupalakin onnistuisi. Kaikki oli siis täydellisesti. Vittuilun kyllä kestin. Maksoin ja punnersin itseni pienen makuudormin neljäkerroksisen kerrossängyn ylimmälle pedille. Muissa kuorsasi tavallisia vaeltajia. Ylhäältä olisi aikamoinen kiikkuminen aamuyöllä alas ja mietin tippuisinko unenpöpperössä lattialle. Päivä oli ollut ajallisesti vähän lyhyempi mutta silti todella raskas. Olin ylittänyt jo puolenvälin, joka oli oikein mukavaa mutta vielä olisi pitkä matka jäljellä. 200-400km:n väli oli ollut henkisesti tosi raskas, koska matka jo painoi mutta sitä oli vielä musertavan paljon jäljellä. Nyt menin jo kotiinpäin ja se ajatus vähän helpotti. Huomenna olisi jälleen uusi ja mielenkiintoinen päivä. Nukahdin toiveikkaana.

Jatkuu...