keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Transpyrenea - osa XII

...Jatkuu!

Heräilin kolmen jälkeen yöllä. Olo oli tutun heikko. Kampesin itseni lämpimästä sängystä ja painuin suoraan vessaan. Raahauduin syömään riisiä. Se oli ainoa mikä upposi. Illalla majalle oli tullut vielä kolme muuta juoksijaa, joista yksi oli mennyt jo menojaan. Tuntu, ettei kuusikaan tuntia unta ollut riittävästi. Oksetti, paskatti ja heikotti. Yritin ajatella maalia, joka olisi kahden päivämatkan päässä. Olin tullut jo 11 päivää liikkeellä, kaksi lisää ei merkkaisi mitään.

Ulkona oli vielä pimeää. Aluksi olo oli kohtuullisen hyvä ja reittikin helppo. Kuljin vähän matkaa asvalttitietä ja tien jälkeen loiva lasku jatkui isona polkuna. Suomalaisella standardilla sitä olisi voinut sanoa oikeastaan metsäautotieksi. Mietin samalla edellisiä päiviä. Vatsataudin alkamisesta oli kulunut jo neljä päivää. Kaksi ensimmäistä päivää olin ollut todella huonossa kunnossa. Eteneminen oli ollut hankala ja maastokin oli vielä vaativaa. Seuraavat päivät olivat olleet ehkä vähän helpompia. Olinko jo tottunut siihen, että energiaa riitti nippa nappa etenemiseen? Oliko kivusta tullut jo normiolo? Tai sitten vatsa oli oikeasti jo hiukan parempi. Imodium auttoi aina hetkeksi mutta perimmäinen ongelma ei ratkennut. Tuntui pahalta syödä maksimiannosta lääkettä. Miten elimistö reagoi valtavassa rasituksessa lääkeaineisiin? Lopettaisiko joku sisäelin toimintansa? Mitä jos vain tuuperrun johonkin ojaan? Yritin karistaa kaikki ajatukset poissa päästä. Positiivisia asioita oli erittäin vaikea löytää. Aloin laskea jäljellä olevaa matkaa. Maaliin olisi enää reilu satanen. Aikaa oli jäljellä vielä monta päivää mutta en halunnut käyttää sitä yhtään enempää kuin oli pakko. Jaoin reitin kahteen osaan. Nukkuisin vielä yhden yön ennen kuin tulisin maaliin.

Reitti poimutteli niittyjä ja pimeys väistyi. Menin silti aika sumussa, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Ripuloin tasaisin väliajoin ja taivalsin eteenpäin. Vesikin tuntui oksettavan. Odottelin, että tunnit kuluisivat ja pääsisin nukkumaan viimeistä yötäni. Profiili helpotti mutta olo ei. Tien osuus alkoi kasvamaan. Kumpuileva ympäristö oli miellyttävä silmälle ja houkutteli juoksemaan. Olisi ollut kiva juostakin mutta kroppa laittoi vastaan. Nolotti. Jalat olivat olleet hyvässä kunnossa edelliset päivät, jos ei ottanut huomioon rakkoja. Nyt nekin alkoivat hajota. Pakottauduin silti juoksemaan alamäkeä aina sen verran, kun vain suinkin pystyin. 15km:n matkalla tiputin 1400m:stä 200m:iin. Tokihan välillä oli yksi 200m+ nousukin mausteena.

Pääsin lopulta ihan pieneen kylään kukkuloiden välissä. Kun havaitsin hotellin, iskin suoraan sisään. Olin odottanut jo aiemmin saavani evästä mutta arpa oli ollut tyhjä. Olin mutustanut toki hieman suklaata repusta. Hotellin harvat asukkaat nauttivat juuri myöhäistä aamiaista. Istuuduin pöytää ja katselin ympärilleni. Erotuin lievästi sanottuna joukosta. Tilasin normiaamiaisen kun en muuta keksinyt. Tuore leipä, marmeladi, voi ja mehu maistuivatkin yllättävän hyvälle. Join kahvinkin. En välittänyt. Tilanne ei voisi enää pahentua. Olin edellisinä päivinä nappaillut jonkin verran kofeiinia tabletteina. Mutta vain silloin, kun en kerta kaikkiaan meinannut pysyä hereillä. Kofeiini ei varsinaisesti helli vatsaa.

Maksoin ja tempasin repun mukaan. Karttapussi ja GPS raahautuivat naruissa perässäni. Nostin ne muutaman metrin jälkeen. Kaikki tärkeä oli mukana. Liikkeelle lähdettyäni olo oli ensin parempi, mutta aika pian paljon pahempi. Alkoi oksettamaan todella paljon. Hidastin kävelyä ylämäkeen. Edelleen oksetti. En halunnut oksentaa vähiä energioitani pusikko, joten asetuin makaamaan polun viereen. Havahduin 5-10 minuutin päästä. Olin nukahtanut. Nostin itseni sauvojen avulla pystyy ja jatkoin matkaa. Nyt oli jo vähän parempi, vaikka edelleen oksetti. Koko jutussa ei ollut enää mitään järkeä mutta sama se, nyt vain eteenpäin.

Nousin neljä sataa ja tiputin saman verran. Juoksinkin vähän. Jatkoin loivaa tietä alas kohti isompaa kyllä tai oikeastaan kaupunkia. Yritin pinnistellä edelleen juoksua mutta vasemman nilkan ulkosyrjää alkoi särkeä pahan tuntuisesti. Kipu ei ollut mitään normaalia särkyä, jota oli ollut enemmän tai vähemmän jo 600km ajan. Saisinko vielä rasitusvamman? Vanhastaan tiesin, että paheneva tulehdus nilkassa voisi jopa katkaista matkan. Toisaalta voisin kävellä vaikka vain 20-30km päivässä ja pääsisin vielä maaliin mutta oli hankala motivoitua useampaan kun kahteen päivään. Mitä jos se olisikin rasitusmurtuma? Tokihan se paranisi sitten kotona mutta miten nopeasti sellainen pahenisi todella pahaksi juostessa tai kävellessä. Enää tosin oli ”vain” sata kilometriä ja tunsin juoksijoita, jotka olivat juosseet kuukausia pienien rasitusmurtumien kanssa. Ehkä siitäkin selviäisin. Ei auttanut muuta kuin seurailla tilannetta ja jatkaa kävelyä. Juosta ei voinut enää monestakaan syystä.


Kaupunki oli hieno ja vanha. Löysin helposti järjestäjien huoltopisteen. Se oli vain pieni huone. Epätoivo valtasi kun minulle tarjottiin lidlin raviolia. Minulla ei ollut kuitenkaan voimia lähteä etsimään muuta ruokaa, joten otin avun vastaan. Asetuin makaamaan lattialle ja nostin jalat ylös. Söin makuuasennossa. Samalla huoltoon tulivat myös Uusi-Seelantilaiset Keri ja Rob. Heilläkin oli hankalat ajat ruoan suhteen. Vaikka keskustelusta muodostui lähes pelkästään valitusvirsi puolin ja toisin, oli upea saada jakaa tuskaa muiden kanssa. Ruoan jälkeen ei enää onneksi oksettanut niin pahasti. Toki vierailin posliinilla ennen matkan jatkamista.

Mentiin alkuun yhdessä mutta huomasin, etten jaksaisi heidän vauhtia. Jäin tarpomaan yksin 800m+ nousua. Pääsin ylös ja pääsin myös saman alas. Huoltoväli oli tässä vajaa 20km, joka kelpasi hyvin. Tiputellessa Baigorryn kylään, kuulin jo kaukaa musiikin raikuvan. Siellä olisi juhlat. Mietin jo mielessäni, että kansa ottaa meitä juoksijoita vastaan mutta luulo oli turha. Kyselin ihmisisiltä ja ilmeni, että festarit olivat jotkut kylien väliset peijaiset. Miehet ottivat mittaa toisistaan kaikenlaisissa lajeissa. Oli suuri kiusaus jäädä hetkeksi turisteilemaan ja nauttimaan meiningistä. Istuinkin ravintolaan aukion laidalla ja tilasin maissilättyä pekonilla. Kylässä oli jossain edessä huoltopistekin mutta en söisi enää raviolia. En sitten millään.

Ruoka upposi upeasti ja jatkoin vastentahtoisesti matkaa. Oli jo iltapäivä, eikä valoa ollut enää montaa tuntia. Olisi pakko kiirehtiä. Jos jäisin Baigorryyn nukkumaan, joutuisin viimeisenä päivänä urakoimaan liian pitkän matkan. Olisi pakko mennä vielä vajaa 20km seuraavaan kylään, jossa sijaitsi seuraava huolto. 20km ei kuulostanut kovin pahalta mutta siinä oli välissä reilu 1000+ nousua ja tietysti sama laskettaisiin alas. Oli parempi rientää.

Odotin Baigorryn huoltopistetta, jotta voisin leimata ja jatkaa matkaa. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Muutama nuoli oli ollut matkan varrella ilmoittamassa, että se olisi vielä edessäpäin. Epävarmuus kasvoi kun kilometrejä tuli mittariin. Oli jo aivan varma, että huolto oli mennyt ohi. En aikonut silti palata vaan jatkaisin eteenpäin. Huolto kuitenkin ilmestyi yhtäkkiä mutkan takaa. Kylän viimeisen omakotitalon pihalla oli teltta, jossa olivat myös Rob ja Keri. Hekin olivat odottaneet huoltoa, jopa paniikkiin asti. Vaikka merkinnät olisivat voineet olla parempiakin, niin ihminen ei enää ajattele kovin selkeästi tai rationaalisesti uupumuksen vuoksi. Pää on jo melko pehmeä. Järjestäjät lupasivat kuitenkin käydä lisäämässä merkintöjä.

Leimasin ja jatkoin heti matkaa. En edes ottanut nestettä. Ilma ei onneksi ollut kovin lämmin, joten juodakaan ei tarvinnut kovin paljon. Rob ja Keri lähtivät samalla. Alkuun nousu oli todella helppo. Jäin heistä. Mitä lähemmäs pääsimme huippua, alkoi kivikkoa ja teknisyyttä olemaan. Korkeutta oli parhaimmillaan vain 1000m mutta harjanne oli ikävää kivikko ja se poimutteli loputtoman tuntoisesti. Aina kun luulin, että se loppuu ja reitti lähtisi alas, se vain jatkui. Olin ajatellut pätkän olevan helppo, koska lähes koko päivä oli ollut tietä. Pimeys laskeutui ja kivikko vain jatkui. Rakkoja vähän viilsi mutta jalat muuten tuntuivat paljon paremmalta teknisessä maastossa. Ajattelinkin nilkkakipuni johtuva pitkistä helpoista pätkistä ja monotonisesta askeleesta. Silloin se todennäköisesti olisi vain tulehdus. Tulehduksen kanssa kyllä selviäisin. Rymysin eteenpäin ja kaksi lamppua alkoi lähestyä. Olo oli jotenkin mystisesti kohentunut. En tiedä miksi. Oli ehkä syönyt paremmin ja energia virtasi tai sitten viimeisen yön läheisyys antoi voimaa.

Sain Kerin ja Robin jälleen kiinni vaikeassa kivikossa. Heidän kiroilunsa kuului jo kauas. Tiputeltiin loppu yhdessä. Loin positiivista henkeä ja samalla uskottelin itsellenikin, että kaikki oli hyvin. Huoltopisteessä oli kauhea mekkala. Muutaman talon rykelmässä oli onneksi oma asumuksensa meluavalle nuorisojengille. Meidän huolto oli pelkkä autiohko huone, jossa oli pöytä ja muutama tuoli. Sisälle päästyämme muuta alkoivat ahmia ruokaa mutta oma oloni romahti. Sain syötyä hieman nuudelikeittoa, joka oli mukavaa vaihtelua pastalle. En kuitenkaan saanut rauhallisesta ruokailuhetkestä kun saniteettitilat kutsuivat. Päässä humisi ja olo oli todella tukala. Otin panadolin ja rojahdin laattalattialle nukkumaan. Nippa nappa sain vedettyä makuupussia vähän päälle. Keri ja Rob nukkuisivat vain muutaman tunnin. Minun olisi pakko vetää unta aamuun asti, en selviäisi muuten. Päivän pituus oli lopulta lähes 19h, josta taukoja 2,5h. Kilometrejä kertyi 71,1km. Nousua lähes 3600m ja laskuakin 4700m-. Viimeiselle päivälle jäi lähes saman verran. 


Vaivuin horrokseen miettien miten selviäisin siitä.

Jatkuu...

1 kommentti:

  1. Aikamoinen reissu. Tässä tulee lukijakin myötäelämisestä huonovointiseksi..

    -- X.

    VastaaPoista