lauantai 20. syyskuuta 2014

Tor des Geants nro.754 part.2/2



Gressoney S.J. 202km +13627m 52:25h




Pastaa ja muuta evästä tungin taas naamariin. Jalkojen rasvaus ja muut rutiinit sujui nopeasti. Jussikin pärähti paikalle. Samoin hetken päästä muut n. puolen tusinan juoksijan ryhmästä. Oma huolto viipyi jälleen vähän ylipitkäksi 50 min pituudellaan. Mutta tässä vaiheessa oli jo sellainen fiilis, että isoin kiire oli poissa. Jussi jäi syömään ja säätämään vielä kun lähdin. Sanoin juovani Spriten hissukseen ja käveleväni, joten hän saisi minut nopeasti kiinni. Muutama meni ensin ohi ja pian Jussikin tuli takaa. Tasaisen käveleskelyn jälkeen lähdettiin tunkaamaan tosi jyrkkää rinnettä kohti seuraavaa isoa harjannetta. Epämääräinen ”helppo” osuus oli ohi. Profiilissa edellinen osuus näytti helpolta mutta pätkä oli maineensa veroinen, hidas. Alpenzun majalle nousu sujui vielä ihan hyvin mutta lyhyen kokisbreikin jälkeen loppumäki ei mennytkään ihan niin helposti. Muutama ryhmästä jatkoi nousua reippaasti mutta me noustiin aika rauhassa helppoa baanaa Col Pinterille 2776m. Pinteriltä laskettiin alkuun jyrkästi mutta sitten lasku taittui hitaasti laskevaksi. Crestin majaa odoteltiin pitkään ja hartaasti. Pitkään samoja matkoja tullut ranskis oli ihan muusina ja kyseli useasti koska maja tulee. Vähän yllärinä vastaan tuli valemaja, jossa olisi ollut lämmintä juomaa tarjolla. Usea juoksija hairahtuikin tälle valemajalle ilmeisesti luullen sen olevan Crest. Sanoin Jussille, että mennään ihan perille asti. Juuri ennen Crestiä alkoi taas satamaan rankasti. En viittinyt enää vetää takkia päälle ja tunkkasin nopean nousun vielä nopsaan. Maja oli heikosti merkattu ja yksi juoksija pyhkäisikin siitä ohi. Ilmoitin sisällä, että yksi meni ohi hirveetä vauhtia. Onneksi huhuilivat perään ja saivat väliajan otettua, ettei käynyt Canepoja. Harmi, että isäntä Giacomo oli juuri toisella majalla illallista valmistamassa. Toivottavasti terveiset menivät perille. Nautiskeltiin jälleen keittoa ja uutuutena vastapuristettua appelsiinimehua. Toinen tuttu ranskis oli juuri heräilemässä majalta ja jatkamassa matkaa. Hänen loppumatka sujuikin hyvin ja eipä taidettu enää tavatakaan, vaikka tuohon asti oltiin tultu aika samoja matkoja.

Aateltiin että vedetään Saint Jacquesissa tirsat johon olisi noin ”tunnin” matka. Kesti todellisuudessa ”vähän” pidempään. Vesisateessa tultiin tasaista rauhassa. Muistin jotenkin tämän pätkän ihan väärin ja matka oli paljon pidempi. Giacomon toisen majan Belvederen auto ajoi ohi ja tarjosi kyytiäkin läpällä, kohteliaasti torjuttiin kyyditys rankkasateesta huolimatta. Vihdoin tupla rifugio tuli vastaan ja niiden pihalta alkoi lasku. Lyhyt tiputus oli kivinen ja sateesta todella liukas. Jussin vauhti alamäessä oli olosuhteistakin huolimatta hidas. Taisi mies vinkata, että menehän ohi mutta eipä tässä mitään kiirettä ollut. Varmasti tulimme vain mäen alas ilman havereita. Mitään tuossa kiirehtimällä ei olisi voittanut ja Jussi olisi kuitenkin taas tullut kohta tuulispäänä takaa. Yhdessä parempi.
Kylässä oli pieni tupa, jossa päästiin syömään. Pimeä oli tuonut jo väsymyksenkin. Ihan paha tilanne ei ollut mutta päätettiin rankkasateen vuoksi jäädä silti nukkumaan. Päätöstä helpotti vielä se, että parin tunnin päästä sade loppuisi. Nukuimme kylmässä huoneessa hieman märissä kamoissa. Peittoja sai kasata päällekäin useita. Onneksi mieli painui horrokseen osin buranan voimalla. Lonkkia särki, jalkateriä särki, koko kroppaa särki. Unen jälkeen kun pääsin taas liikkeelle, kroppa tuntui jälleen hyvältä ja matka jatkui nopean tankkauksen jälkeen.Muutaman tunnin uni tekee ihmeitä! Tuvassa oli vielä vaihtamassa kamoja naisten kolmanneksi sijoittunut nainen, joka oli tullut samoja tahteja Gressoneystä asti. Nähtiinpä jotain hieman hämmentävääkin sen lisäksi, että vähän kateellisena katseltiin märissä varusteissa, kun Sveitsitär laittoi huoltajan kera uutta kuivaa kamaa ylle. Samoja tahteja eteneviä juoksijoita yhdisti huoltoporukan läsnäolo. Vitsailtiin Jussin kanssa, että olihan meilläkin huoltajat, toisemme. Valintojen maailma.

Seuraavan mäen nousun katkaisi Grand Tournalinin maja, jossa nautittiin aamuyöpala ja jatkettiin Col di Nanalle 2770m. Tähtitaivas ja täysikuu valaisi otsalamppujen lisäksi matkaa. Harmittelin jo Jussille, ettei hän näe isoja vuoria pilvien seasta. Takana kuitenkin hohti Monte Rosan luminen massiivi. Helpon nousun jälkeen ja pienen laskun jälkeen tuli toinen pieni harjanne ja sieltä näkyi vielä Monte Cervino aka Matterhorn, joten mitään ei jäänyt näkemättä. Alkumatkasta keli oli niin hyvä, että Gran Paradisokin näytti lumiset seinänsä. Huikeaa!

Lasku kohti seuraavaa life basea tuntui pitkältä. Helppo lasku muuttui kiviseksi ja vähän liukkaaksi mutta tultiin silti nyt vähän reippaammin alas. Laskun loppuosa on ”hauska” ja tämän muistinkin lasketellessamme kohti Cretazia. Laakso viettää ylöspäin ja näyttää kokoajan, varsinkin pimeässä, että on ihan kylillä jo mutta lasku sen kuin jatkuu ja jatkuu, kunnes pisimmänkin pinnan omaava meinaa menettää hermon. Noh, vihdoin Valtournencen kylä ja muutaman kulman jälkeen huoltoteltta tulivat näkyviin. Sairaan lämmin paikka koneellisen puhalluksen myötä. Huoltorytmi oli muista life baseista tuttu, ei mitään ihmeellistä. Safka, jalat ja pihalle.

Valtournence 241km +16228m 66:23h


Tauolla vietettiin aikaa n.40min ja lähdössä saatiin paikallinen kylän mies hetkeksi saattelemaan. Lyhyt tiputus ja sitten lähdettiin tunkkaamaan n.+800m Barmassen majalle. Energiajuomaa, geeliä ja muutkaan suplementit ei saaneet pidettyä unta poissa ja jätkät horjahteli nousussa puolelta toiselle. Majalle päästyä oli taas pakko vetää aamun tutut tunnin tirsat. Jussi vaikutti välissä vähän virkeämmältä mutta kyllä se kuorsaus kuului siitäkin punkasta. Majalta lähdettiin jälleen uuteen aamuun ja nyt vuorossa olevalla pätkällä oli tosi epämääräistä rypytystä. Ei siis isoa nousua vaan loivia polveilevia harjanteita. Saatiin toki tunkkailla ihan kunnollakin välissä. Mulle sattui hieman hankalia pätkiä tähän väliin. Jussille tuumailin, että tämä on soolokisa ja maali häämöttää nopeammin ilman minua. Pysyttiin kuitenkin yhdessä. Pitkä villi osuus, jossa mentiin pitkään yli 2500m korkeudessa oli jälleen vuoden jälkeen hieno mennä, vaikka meno olikin vähän nihkeää. Keskityin upottamaan vähän enemmän tavaraa suun kautta sisään ja osa nousuista sujuikin sitten sen mukaan. Lento ei yleensä tosin kovin kauaa kestänyt. Sveitsiläisen naisen ja ranskismiehen kanssa tultiin taas aika samoja vauhteja. Pari bivaccoa oli matkan varrella. Niillä oli huoltopisteet ja lisäksi yksi maja. Cuneyn majalla oltiin Jannen kanssa Aostan kierroksella yötäkin. Jälkimmäisen Bivacco Clearmontin ja sveitsiläis-suomalaisen kahvihetken jälkeen noustiin vielä Col Vessonazille 2788m. Siitä lähtikin tosi pitkä lasku kohti Oyancea. Alku oli tosi jyrkkä mutta helppo hyvässä kelissä. Jannelta olin kuullut kauhutarinoita edellisiltä vuosilta, kun rinne oli jäässä ja jätkät liukastelleet tosissaan. Nyt tiputusta tuli nopeasti ja pian oltiin ns. paskalaaksossa. Pusikkoinen ja jonkin ihmeellisen kivikkoisen tienpohjan ”kaunistama” laakso hölkkäiltiin rauhassa alas. -1500m tiputus jatkui puuston suojassa vähän hienommalla polulla Oyancen isomman laakson laitaa. Päivän lämpö nousi mitä alemmas tultiin. Dippaus joen uoman yli ja lähdettiin taas nousemaan vaihteeksi. Huoltopisteelle tuli pieni mutka vielä alaspäin. Tässä soittelin kotimaahan terveiset. Edellisestä puhelusta olikin jo aikaa. Voimia ei tahdo välissä löytyä mihinkään ylimääräiseen. Eikä tämäkään kisa tuonut poikkeusta. Perustoiminnot ensin ja sitten extraa jos vielä kiinnostaa.

Huollossa nähtiin muutamat tutut juoksijat mutta ensimmäinen mikä pisti silmiin oli lasagne! Huh, olin tullut tähän asti vain yhdellä pasta-annoksella ja keitolla. Muuten oli uponnut lähinnä kaikenlaista snäksiä. Samantien annos ja heti perään toinen lautasellinen. Jussin vielä evästäessä nautiskelin italialaiseen tyyliin espresson. Kahviakin oli tullut kohtuullisen vähän nautittua. Enemmän kofeiinin saanti oli ollut energiajuoma, geeli ja tablettipohjaista. Aika vähänä senkin saanti oli ollut ja ehkä yön väsymykset olisi voinut ainakin osaksi välttää vähän runsaammalla kofeiinin saannilla. Ruoka piristi ihan älyttömästi. Se olikin tarpeen, kun vuorossa oli reilu tonnin nousu Col Brisonille 2492m. Helteessä otettiin Jussin kanssa sellainen sopiva rytmi. Fiilis oli, että aika hyvin meillä nousee mäki vielä loppupuolellakin kisaa. Enemmän keskivauhtia rajoitti ”hitaus” tasaisilla ja alamäissä. Taukoa ei tarvinnut pitää, vaikka yhtä yritin ehdottaakin. Juuri silloin saatiin näkyviin edellä menevä tunkkaaja. Hyvin lyhyt breikki vedettiin vähän ennen harjannetta huoltopisteellä ja heti collilla saatiin taas lisää kokista. Harjanteelta alamäki näytti lyhyeltä, kun Ollomont näkyi laakson pohjalla. Optinen harha. Polku vei meidät kauempaa idän kautta laakson pohjalle. Jussi piiskaili meikäläistä hölkkään, ettei ihan laiskotteluksi mennyt. Joku treenaaja pisteli kadehdittavaa vauhtia hokissaan ohi. Itellä oli täysi työ pysyä edes hieman hölkkää muistuttavassa liikkeessä. Pikku koukku kylän läpi ja tiesiirtymä tuntuivat turhilta. Huoltoteltta tuli kuitenkin vihdoin vastaan. Toistamiseen tuli törmättyä älyttömään sääntöön, ruokailua ja huoltoa ei saanut tehdä samassa tilassa. Tästä selvisin nyt vähemmällä avautumisella. Onneksi muilla life baseilla ei näitä järjettömiä sääntöjä ollut.

Ollomont 285km +18930m 82:04h


Lähdetiin tunkkaamaan Ollomontista taas 40min tauon jälkeen. Alku jyrkästä noususta meni hyvin pimenevässä illassa lampun valossa. Tavoite oli vetää Champillonin majalle tonnin nousu ja nukkua siellä viimeinen unipätkä. Mielessä oli pyörinyt 100h raja maalissa mutta se tuntui tuolla hetkellä täysin mahdottomalta. Kun olimme nousseet joku +500m, alkoi jo vähän aikaa vaivannut yskä pahenemaan. Nenää olin niistänyt jo vähän aikaa. Keuhkoista alkoi nousta tiivistä puuromaista limaa. Viime vuonna Janne veti samanlaisilla oireilla PTL:ssä 3 päivää, joten en ollut hirveän huolestunut maaliin pääsystä. Vauhdista sen sijaan olin. Vauhtia piti ottaa vähän poissa, ettei keuhkoihin sattunut niin paljoa, eikä varsinkaan yskittänyt niin paljoa. Tämä ei lisännyt uskoa 100h alituksesta. Päästiin majalle ihan kohtuudella kuitenkin. Vastaanotto oli todella lämmin. Lämpimät poskisuudelmat vaihdoin tutun emännän kanssa. Tilasin keittoa pöytään ja se hujahtikin hyvin leivän kera. Aika pian livahdettiin nukkumaan kylmään huoneeseen. Pari peittoa päälle ja johan helpotti. Uni tuli nopeasti. Heräsin n.40min päästä hirveään hikeen ja todella sairaaseen oloon. Pari vuotta sitten PTL:ssä oli vähän vastaava olo, joten yritin hakea unta uudelleen. Lepo on kuitenkin kaiken avain. Pyörin ehkä 15min sängyssä, eikä tunnelma muuttunut tai uni tullut uudelleen. Jätin Jussin nukkumaan ja lompsin tupaan. Kyselin muita kokeilemaan otsaani ja sain konsultaatiota tilaani. Kuumemittari ei näyttänyt kuin 37. Lämpöä, normaalia tällaisessa kisassa? Ehkä, mutta olo oli ihan paska. Otin aikalisän arpomiseen ja söin vähän ja join aamuyön kahvit. Olo alkoi vähän parantua. Juttelin emännän ja Sveitsittären kanssa, joka oli tankkailemassa kanssa. Tunti hujahti nopeasti ja Jussikin heräsi, vai herätinköhän hänet? Muistikuvat alkavat vähän heikkenemään. Joka tapauksessa olin todella lähellä heittää hanskat tiskiin, vaikka maaliin oli vain vähän matkaa, maraton. Pystyisinkö tekemään jotain pysyvää harmia keholleni, jäisikö tästä koko elämän kestävät arvet? Missä raja menee? Onneksi Jussi oli mukana ja uskaltauduin jatkamaan matkaa. Selitin tilanteen Jussille ja sovittiin, että tulen ainakin vähän matkaa mukana ja teen ratkaisut sitten lennosta. Jussi veti vähän vauhtia poissa, kun lähdettiin majalta nousemaan loppuosa Col Champillonin 2709m noususta. Yskin keuhkoja alkuun reilummin mutta ulkoilman myötä olo parantui vähän lisää.

Kun käännyttiin alaspäin, meno tuntui jo aika normaalilta. Sama kuin Jannella, alamäki hyvä ja ylämäki huono. Saatiin Sveitsiläisnainen jälleen kiinni, kun hän vietti pimeää hetkeä ilman lamppua vuorenrinteellä. Tiputeltiin jälleen pitkään sivuun välilaaksoon. Reitti teki tässä vaiheessa jälleen vähän ihmeellisen luupin. Huoltopiste tuli laakson pohjalla vastaan ja meininki oli hieno. Syötiin itse tehtyä suklaakakkua. Ei ollut vähään aikaan mikään maistunut niin hyvälle (jos ei lasagnea lasketa)!
Ihme luuppien jälkeen lähdettiin tarpomaan tasaista hiekkatietä kohti St.Rhemyä. Joku olisi voinut juostakin tässä mutta otimme aika rauhassa. Jussi ehkä vähän turhautui vauhtiimme. Itelläkään ei tasainen oikein maistunut ja väsy alkoi hiipimään puseroon. 40min unta ei oikein kantanut koko yötä. Juteltiin hetki takaa tulleen juoksijan kanssa ja hilputeltiin juoksun tapaistakin läpi yhden nukkuvan kylän. Toiveista huolimatta huoltoa ei näkynyt ja jatkettiin viettävää alamäkeä kohti seuraavia valoja. Vaikka aamu oli vain tunnin parin päässä, minun oli pakko vetää tirsat selvitäkseni eteenpäin. Jussi vaikutti pirteämmältä. Breikin jälkeen söin vähän ja ihmettelin holtopisteen meininkiä. Vanha mies sääti jotain ihan omiansa. Kun lähdettiin tarpomaan tietä eteenpäin, vähän sekava espanjalainen juoksija tuli samoja matkoja välissä auton puskuria sauvalla paukuttaen. Aamun valjetessa aloin arpomaan mihin väliin noustaan. Viimeinen nousu. Olin näkevinäni Malatran nousun joka välissä. Laakson toisella rinteellä näkyi vanha PTL-reitti ja muutenkin paikat näytti tutuilta. Onneksi viitat oli koko matkan todella hyvät, eikä eksymisen mahdollisuuksia ollut.



Nousu sujui olosuhteisiin nähden todella hyvin. Espanjan mies sinnitteli jonku kymmenen metrin päässä takana. Keuhkoja yskin välissä pihalle ja nenä valu mutta muuten olo oli kohtuullisen ok. Ensin tultiin tutulle maatalolle ja siitä vedettiin samalla höökillä ylös Frassatin majalle. Tällä majalla oltiin Jannen kanssa jo ekana PTL-vuonna sen vielä ollessa rakenteilla. Opiskelijat majoittivat meidät silloin ukkosella ja tarjosivat vielä ruoat. Ensimmäiset turistit majalla. Muutenkin tuolla on tullut viihdyttyä reissuilla. Olipahan yllätys, kun makuukamareiden ovesta tuli Oscar Perez meidän vielä nauttiessa evästä. Pakkohan se oli käydä heittämässä vähän himmeetä läppää staran kanssa. Saatiin vielä kunnon tsempit, kun lähdettiin jatkamaan matkaa. Ovesta päästyä Jussi ihmetteli, että taisi olla joku sun tuttu. Aitoa ja lämmintä meininkiä riitti eliitilläkin tavallisen tallaajan kannustamiseksi.
Nousu ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Hetki ja Malatra 2936m oli silmien edessä. En edes muistanut kuinka jyrkkä collin ihan loppu oli. Nopeasti se tuli kuitenkin vastaan. Fiilis oli upea. Tippa ei tullut linssiin mutta näin jälkeenpäin on hankala kuvata tunnetta, kun on enää 330km vuoristoultrasta viimeinen alamäki jäljellä. Malatrassa on jotain maagista.





Alamäkeen lompsoteltiin taas vähän reilummin. Jalat tuntuivat olevan ihan kohtuulliset juoksuun. Meno parani vielä kun pitkästä aikaa kattelin kelloa ja tajusin, ettei 100h aikarajaan edes tarvitse puskea loppua. Tultiin silti kohtuu reippaasti. Oli jotenkin hienoa tiputella sitä samaa polkua maaliin, mitä olin tullut toiseen suuntaan ensimmäisellä ihan oikealla vuoristoreissulla 2011. Jussin kanssa olimme jo alkumatkasta sopineet, että jos ollaan lopussa vielä yhdessä, niin vedetään bisset Bonatin majalla. Saatiin tingattua vain yhden ilmaiseksi mutta se maistui sitäkin paremmalle! Eipä juuri tehnyt mieli tankkailla sitä perusmättöä ja oluesta sai ihan tarpeeksi energiaa viimeiseen reiluun kymppiin. Majalta lähdettäessä jalat tuntui pienen alkoholirelaksoinnin vuoksi tosi hyviltä ja meno lennokkaalta. Olisi ehkä kannattanut ottaa jo aiemmin? Ihmeellisesti kuitenkin pikkuvarpaan rakko alkoi vaivata. Jouduin säätämään muutamaan otteeseen kenkää mutta sitten meni hermo ja annoin asian olla. Ei sen enää ollut väliä. Oli fiilis, että voisi juosta vaikka koko matkan maaliin. Jengiä tuli vastaan, nyt enemmän turisteja kuin paikallisia. Oltiinhan TMB perusreitillä. Silti tutut bravo, bravi, forza, complimenti –huudot kuuluivat edestä ja takaa. Tasainen osuus aina Bertonen majalle asti tultiin vielä hyvää vauhtia mutta mitä lähemmäs maalia päästiin, sitä huonompaan kuntoon Jussin jalat meni. Mies tuskaili, että 325km jalat ovat ok mutta viimeistä vitosta ne eivät kestä. Lasku Bertonelta oli ihan sairaan hidas. Meillä ei tosin ollut mitään kiirettä. Aikaa oli yllin kyllin alittaa 100h, eikä sijoituksilla ollut sen kummempaa väliä. Jos joku tulisi ohi, niin ihan sama. Tai ennemminkin, toivottavasti jää juttelemaan ja tultaisiin isommassa porukassa maaliin. Nautiskelin hitaasta laskusta ja auringon paisteesta. Otin vähän kuvia, joita tuli tosi vähän muutenkin otettua, ja fiilistelin omaa ensimmäisen PTL:n viimeistä laskua. Täysin samanlainen tilanne, 330km jalat ok ja sitten viimeinen lasku ihan tuskaa.



Asvaltille tullessa Jussikin intoutui jälleen juoksuun. Kun kirkko näkyi, alkoi matka olemaan jo lähes loppu. Maalialueella oli jonkin verran porukkaa ja toki meitä kannustettiin mutta ei siinä ihan vastaavaan tunnelmaan päässyt kuin ison vuoren toisella puolella. Fiilis oli toki hieno ja olo helpottunut. Ei maaliin tulo kaikkien kesän vaikeuksien jälkeen mikään itsestään selvyys ollut. Lämmittävä oli nähdä hotellin emäntäkin maalin tuntumassa meitä kannustamassa. Aika nopeiden pousailujen jälkeen hiihdettiin lähimmälle terassille nostamaan tuopit reissulle. Maksimiajasta jäi käyttämättä lopulta 51h ja kärkeen jäätiin about 27h. Sijoitukset sen sijaan olivat hyvät 34-35/739. Ihmeen paljon starttaajista TOR:ssa tulee maaliin. Tänä vuonna 444/739. Ehkä pitkä maksimiaika on sen verran ”lempeä”. Mitään karsintaa kisaan ei kuitenkaan ole vaan pelkkä italialainen arvonta. Omasta suorituksesta taas jäi jossiteltavaa ja vähän hampaankin koloon, mutta ei näin pitkiä kisoja vedetä kai koskaan ihan optimaalisesti. Fiilikset olivat joka tapauksessa aidot koko kisan ajan ja ne notkot ja huiput tuli koettua pään sisällä. Nämä tunnelmat on mulle se syy tehdä näitä. Jussista oli todella iso apu, erityisesti viimeisen yö aikana. Vuoroin vedettiin toisiamme ja eiköhän siitä hyötynyt kumpikin. Soolokisa mutta duona mentiin. Kannatti lähteä!








Grazie! Nyt on molemmat ~300km/+24000m spekseillä olevat kisat, eli maailman kovimmat vuoristoultrat vedetty! Mitähän sitä sitten alkaisi tekemään?

perjantai 19. syyskuuta 2014

Tor des Geants nro.754 part.1



Tor des Geants – Torjuntavoitto









Ajasta ennen kisaa kertoilen joskus jossain toisessa jutussa, joten tässä keskityn ”olennaiseen”. Hyvin nukutun yön jälkeen viivalle ehdittiin Jussin kanssa reilu vartti ennen starttia. Ihmeellisesti kurkussa tuntui olevan pala, josta niin usein on flunssa kehittynyt. Nyt en antanut sille ajatustakaan. Olo oli muuten normaali. Kiipesimme aidan yli, ettei olisi tarvitun ihan pakan viimeiseksi jäädä hengailemaan. Samalla iskin yhtä kaveria sauvalla! Fiilis oli silti todella hieno. Koko vuoden hankala odotus olisi ohi.

Kisa lähti liikkeelle juoksulla kylän läpi. Kansan joukon hurratessa atleeteille pidin sellaista sopivaa rentoa juoksurytmiä. Reitti tiputti asvalttia hieman ja lähti nousemaan. Saman tien sai alkaa ohittelemaan liian kovaa aloittaneita juoksijoita. Pian huomasin Laurentin, Jannen hyviä kavereita kävelevän ylämäkeen. Jäimme hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan. Laurent liputti rauhallisen alun puolesta. Hirveä kusihätä helpotti juuri ennen kuin reitti lähti nousemaan metsäpolkua. Eka nousu otettiin passaillen seuraten Jussin sykkeitä. Tavoite oli pysyä alle 150b/min mutta välissä mittari näytteli yli 160 lukemiakin. Jono veti tasaisesti sopivaa vauhtia. Kun joku jäi, niin väli vedettiin muiden toimesta heti kiinni. Col Arp 2571m tuli aika nopeasti ilman ihmettelyjä. Vielä kulki kun reilu tonni vertikaalia meni ilman isompia ponnisteluja.







Lasku otettiin passaillen ja ihasteltiin auringon paisteessa edessä siintävää Rutorin jäätikköä. Hokasin laskun puolessa välissä kaiken hikoilun myötä, että suolaa saa helteisenä päivänä nauttia suunniteltua enemmän. La Thuilessa oli jälleen paljon porukkaan kannustamassa. Edellisellä collillakin sitä oli riittänyt. Jussin mittari näytti 170 sykkeitäkin välissä, kun meinattiin innostua kannustuksen saattelemana liikaa. Pakollinen kävely tästä rangaistuksena palautteli sopivasti. Huollossa tuli viime vuoden PTL:stä tuttu rankalainen ohitettua ja hieman läppääkin ehti heittää. Huollossa pyrin tällä kertaa tekemään vain pakollisen ja lähtemään muuten nopeasti poissa. Jussi tottui aika nopeasti nopeaan rytmitykseen. Muistettiin kuitenkin olla ystävällisiä ja heittää hyvää juttua aina kun siihen sauma tuli. PTL:stä tuttua yhteisöllisyyttä TOR:ssa ei tule huoltojen kanssa, kun porukka on aina eri, mutta hauskoja ihmisiä ja hyvää mieltä riitti. Pienimmät huoltopisteet olivat usein niitä tunnelmaisimpia.



Seuraava nousu Passo Altolle 2857m huilasi hyvin ja edelleen passailtiin mäessä. PTL:n organisaatiosta tuttu Guy istuskeli mäessä kivellä kannustamassa porukoita. Aina on aikaa heittää muutama sana ja läpsyt. Rifugio Deffeyksellä vedin taas pikatankkaukset ja kastelin buffin. Lämpöä oli vähintäänkin riittämiin. Rutorin jäätikkö kimmelsi upeasti majalle. Lasku sujui vielä hienosti. Isoon kivikkoon oli pyöritelty hyvä väylä TOR:ia varten. Viimeksi siitä mennessä kivikko oli vielä talven jäljiltä luonnon tilassa. Siitäkin on tosin vuosi aikaa. Promoudin bivacilla jälleen nopea huolto ja tunkkaamaan kohti Col de la Crosatieta 2829m. Ensin maltillisempaa nousua joka koko ajan jyrkkeni. Lopun kivikkoinen ridge oli jo ihan kunnon tekemistä. Tässä vaiheessa alkoi päivän nousut jo vähän tuntumaan helteisessä säässä. Liian vähän suolaa ja nestettä. Kusikaan ei ollut lentänyt ihan toivottuun malliin. Vähän jopa jännitti, miten alun hölmöily vaikuttaa tulevaan kisaan. Lasku Planavaliin joutui nopeasti. Pian Collin jälkeen oli viime vuonna kisassa kuolleen kiinalaisen muistomerkki. RIP ja lyhyt hiljainen hetki. Ensimmäisen vuorokauden sateet olivat viime vuonna liukastaneet maaston ja inhimilliset erehdykset ovat mahdollisia. Kompastelut näillä reiteillä voi olla fataaleja. Asia, mikä kannattaa kaikkien pitää mielessä. Planavalista lähdimme Jussin kanssa hölkkäilemään rauhallisesti loivaan ylämäkeen kohti ensimmäistä Life Basea Valgrisenchea. Hieman saavutettiin jälleen edessä olevia vaikka välissä soittelin kuulumiset Jannelle. 



Valgrisenche 49km +3996m 9:36h


Life basen meininki oli hieman perseestä. Drop bagin kanssa piti mennä ”vaihtamaan” yläkertaan. Sanoin, etten vaihda mitään, joten voinen tässä käytävällä vähän rasvailla paikkoja ja ottaa energiaa. Tämä ei käynyt ja yläkertaan kävi tie. Ihmeellinen säännöstö aiheutti vähän tuskaa, mutta hetken kiukuttelun jälkeen painuin nopean säädön kautta syömään. Oli aika ihmeellistä nähdä japanilainen Ono samassa pöydässä, viime vuoden kasi. Keittoa ja leipää tungettiin naamariin ja paineltiin jälleen baanalle noin 30min tauon jälkeen. Huollon jälkeen alkoi jyrkempi nousu Chalee Epeelle ja pimeä saapui. Pieniä selkänumeroita alkoi näkymään polulla ja selkää tuli edelleen jonkin verran vastaan. Huoltojen aikana tuntui sijoitus nousevan aina hyvin. Epeellä nopea huolto jossa taakse jäi taas muutama kahvia pöydässä nauttiva juoksija. Majoilla sai aina ihmisten aikaan raikuvan vastaanoton sekä tullessa, että lähtiessä. Upea tunnelma! Nousu jatkui maltillisena kohti Col Fenetreä 2854m, joka tuli lopulta aika nopeasti vastaan. Viime kesänä meidän piti Jannen kanssa mennä Fenetre toisesta suunnasta yli mutta maanvyörymien vuoksi colli oli suljettu ja mentiin toista reittiä. Kun lähdimme Jussin kanssa alaspäin rinnettä, selkeni vielä lisää miksi harjanne oli suljettu viime vuonna. Lasku oli todella jyrkkä ja polku mutkitteli tiukkaa serpentiiniä. Mitään kovin vaarallista hyvällä kelillä tuossa ei ollut mutta voin kuvitella toisen tyyppisetkin olosuhteet. Lisää selkiä tuli vastaan. Rhemes Notre Damille tullessa. Janne oli muistutellut syömisestä ja juomisesta, sillä seuraavat isot harjanteet tulisivat olemaan rankkoja. Lisäksi huoltovälit olisivat aika pitkiä. Pieni ruoka ja vessa tauko sisätiloissa ja lähdettiin takaisin baanalle.

Seuraava nousu Col Entrelorille 3002m oli ihan maineensa veroinen. Jätkien tunkkaus alkoi yön pimeydessä hidastumaan mutta niin muidenkin. Hiipuvan nousun huipun lähellä ei enää lähdetty ohittelemaan muita vaan hiihdettiin hoipertelevien hahmojen perässä. Collilla istuttiin hetkeksi ja nautittiin energiaa ja nestettä. Oli lisäksi suuri nautinto sammuttaa hetkeksi lamppu ja nauttia kirkkaasta tähtitaivasta. Aivan upea tunne! Muutaman minuutin jälkeen kevyt horkka alkoi painaa päälle, kun irtohihat ja t-paita ei enää riittänyt lämmittämään. Nopeasti alaspäin hölkkä lämmitti taas kropan. Lasku kohti Eaux Roussesia on aivan järjettömän pitkä ja loivaa hyvin juostavaa serpentiiniä riittää loputtomiin. Selkää alkoi loppulaskusta jälleen tulemaan vastaan. Huollossa pyrittiin jälleen tankkaamaan seuraavaa isointa nousua varten hyvin. Suola ja kofeiinia meni mausteena alas. Oli jännä huomata, että geeleissä oleva 50mg kofeiinia toimi parhaiten unihiekan karkottajana. Kahvi tai muut tuotteet ei oikein tahtoneet viedä unta pois. Jussin tankkaus ei mennyt ihan putkeen ja laatta lensikin heti huoltoteltan ulkopuolelle. 

Col Losonille 3299m matka on pitkä. Kuun valossa miellyttävän jyrkkää polkua se kuitenkin vihdoin tuli vastaan. Muistin aiemmilta kerroilta, että pätkä olisi ollut vieläkin loivempi. Tällä kertaa vaeltavat otsalamput tuntuivat ottavan meitä enemmän kiinni takaa ja kaikkoavan edestä. Jussilla taisi hieman painaa nousu oksun myötä. Oma fiilis oli ihan ok, eikä väsymyskään hirveästi hiipinyt puseroon. Col Loson on silti yksi väsyttävimmistä kaikin puolin. Vähän ennen harjannetta aurinko nousi ja se viimeistään karkoitti viimeisetkin unihiekat. Nautimme teet collin jälkeen heti turvakopissa ennen kuin lähdettiin laskeskeleen Sellan majalle. Ajatus oli, että nukutaan siellä jos tarvitsee. Nousussa oli välissä fiilis, että pikku tirsat tekisivät poikaa mutta eipä majalle tullessa enää yhtään väsyttänyt. Vähän evästä naamariin ja kohti Cognea. Nuori tyttökin jatkoi matkaa kahden huoltajan kanssa, jotka kohteliaasti kantoivat pulloja hänelle mäessä. Täyden palvelun huoltajat!





 



Cogne 105km +8137m 22:45h


Cognen isoin ihmetys oli kun viereisessä pöydässä istuskeli rauhassa Joe Grant. Häntä haastateltiin paikalliseen televisioon. Kunnon ruokaa, pastaa meni eka kertaa vasta tässä vaiheessa. Muuten olin mennyt keitto, leipä ja herkkulinjalla. Palautusjuoman ja energiajuoman nautin joka life basessa ja kaikenlaista sekalaista muuta sälää. Peruskitti matkan varrella oli 150g irkkareita, 3 geeliä ja 3 patukkaa. Patukat jäivät aina oikeastaan syömättä. Koko matkan aikana niitä meni ehkä 5kpl. Geelit sen sijaan upposi yllättävän hyvin. Toki niitäkin aina välissä vähän jäi ja irkkarit olivatkin pääenergianlähteeni huoltojen väleissä. Jalkojen rasvailujen ja sukkien vaihdon jälkeen pääsin itsekin samaisen TV:n haastatteluun. Haastiksen buustaamana fiilis oli hieno, kun jatkettiin matkaa reilun tunnin tauon jälkeen. Oli muuten ihan liian pitkä breikki. 0,5h olisi helposti otettavissa poissa tuosta yhdestä tauosta.

Hölkkäiltiin rennosti tasaista baanaa kohti kaukana olevaa seuraavaa collia. Grant käveleskeli meidän edellä ja pakko oli heittää muutama läppä. Mies osoittautuikin oikein avoimeksi ja leppoiseksi kaveriksi. Kisa ei ollut mennyt putkeen ja kroppa ei ollut suostuvainen kilpailemiseen, joten tavoite oli vain päästä maaliin ja ottaa rennosti. Tästä eteenpäin mentiinkin varmaan pari tuntia kimpassa niitä näitä jutustellen kunnes Jussilla alkoi jalkavaivat tosissaan ja Grant hävisi horisonttiin. Tässä välissä oli myös kuuluisa Canepan huolto, jota ei voi kyllä missata. Vanha mies ja toinen sälli toki kai voisi periaatteessa olla just jossain muualla ja leima jäisi tekemättä mutta jotain tosi hämärää koko Canepan keississä on. Huijari? Ehkä, mutta jotenkin kaikkien osapuolien viralliset selitykset ontuvat.

 
Jussi oli jättämässä nilkan vuoksi koko leikkiä kesken. Yritin houkata miestä mukaan ja tarjoilin pahimpaan vähän särkylääkettä. Olin jo lähdössä omille teilleni, kun Jussi keräsi mielensä ja jatkoi kanssani eteenpäin. Sogno di Berdzen majalla nautittiin vähän evästä ja minä rasvailin vähän lisää jalkoja, joissa alkoi jo matka tuntumaan. Nopee nousu Fenetre di Champorchelle 2827m ja yhtä nopee lasku Miserinin kiinni olevan majan ohi Dondenan majalle nauttimaan hieman evästä. Vähän huonosti teki enää mieli vetää mitään huoltopöydistä. Keksi ei maistunut ja muu säläkin oli lähinnä vastenmielistä. Pakko olisi vaan yrittää upottaa jotain. Veikka Gustafssonin sanat ”kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa” kaikui mielessä ja vähiten oksettava vaihtoehto jugurtti olikin oiva ratkaisu. Pari livahti hetkessä kitusiin ja jatkoimme Jussin kanssa matkaa kansan hurratessa. Jussilla ei edelleenkään ollut jalat ok, joten tässä kohtaan lähdin lompsimaan alamäkeen yksikseni. Luulin, etten näkisi häntä enää. Juoksin nyt vähän kovempaa alamäkeen. Selkää tuli vastaan reilusti. Alamäki oli pitkä ja vaihteleva aina Donnasiin asti. Tie menee kokoajan reitin vieressä ja Janne oli varoitellut ihmeellisistä sijoitusvaihteluista tässä kohtaan kun paikalliset ottavat autokyytejä alas. Vaikka vähän olikin tullut sijoituksia katseltua, en tässä kohtaan viitsinyt niitä juuri seurata. Turhaa stressiä vain. Jos jengi ottaa oikoja, en sille voi mitään ja parempi olla vain tietämättä. 

Chardonneyn jälkeen takaa hilputteli taas Japanin Ono, kisan viides ja mietin hetken, että tuossapa olisi hyvä selkä mutta voimia siihen vauhtiin ei ollut. Reitti muuttui vähän teknisemmäksi ja omakin meno vähän tasottui. Yhtäkkiä kuulin takaa selväksi suomeksi ”vittu mä oon nopee” –huudon ja Jussihan se sieltä paineli voimiensa tunnossa. Oli hakenut voimia puhelimen kautta kotimaasta ja ilmeisesti korvien välissä oli loksahtanut palaset myös kohdilleen. Vauhti kiihtyi ja nyt taas mentiin hyvää tahtia. Pontbosetin jälkeinen paskapusikkokaan ei hirvesti haitannut kun yhdessä taas mentiin. Paikallisen staran Crew oli jännä katsella ohitettaessa. Luultiin, että nyt tuli monta ”päänahkaa” mutta eihän siinä ollut kuin yksi numerolappu, 32. Eipä se pacerikielto näemmä paikallista koske.
Bardiin tultiin hyvissä voimissa vielä vaikka vähän painoikin. Harmiksi tuttu Italialaisjuoksija tuli keskeyttäneenä vastaan. Chiara, joka oli joutunut tänä vuonna keskeyttämään myös PTL:n. Kova mimmi! Edellisinä vuosina Jannen tapaan hän on juossut molemmat pitkät vuoristoultrat viikon-parin välillä. Bardissa tuli taas urbaanin alueen ongelmat kun jouduttiin odottelemaan junaa puomin takana viitisen minuuttia. Pitkä asvaltti vietti Donnasin huoltoon.


Donnas 149km +9520m 32:32h


Donnasissa arvottiin ihan helvetin kauan mitä tehdään. Vähän painoi mutta vielä voisi mennä eteenpäin. Järjestäjiltä ei saanut tinkaamisesta huolimatta tietoa missä voisi nukkua edessäpäin. Coda olisi ehkä seuraava. Syötiin, laitettiin jalat ja Jussi haki vielä vähän konsultaatiota omiin jalkaongelmiin. Turhaa empimistä ja säätämistä valtavasti. Kaikki oli silti kovin ystävällisiä. Oltiin kuultu pelkkää huonoa nukkumisesta Donnasista, emme silti uskaltaneet jatkaa matkaa vaan päätettiin ottaa 3h unet. Kuuma, hikinen mutta muuten hyvä makuusali oli lähes tyhjä vielä. Nukahtamisen kanssa oli hankaluuksia. Burana vähän auttoi tuttujen lonkkasärkyjen kanssa, jotka ilmaantuvat heti kun yrittää olla vaakatasossa. 2h levotonta pyöriskelyä kietoutuneena hikisiin lakanoihin riitti ja nousin ylös. Jussilla oli sama meininki ja päätettiin jatkaa matkaa. Myöhemmin kuultiin, että Sassassa olisi voinut nukkua ja paikka oli muutoinkin hyvä paikka siihen. Se olisikin ollut optimi. Nyt jäi fiilis, että tästä lähes 4h tauosta ei juuri ollut hyötyä.



Tunkattiin hämäriä mestoja alkuyöstä. Ihmeelliset koukut pikkukylässä ja taas noustiin. Perloz tuli kuin yllättäin. Taivaalla välähteli vähän kauempana vuorien takana salamat. Codan majalle oli semmonen mojova reilun 1500 nousumetrin lähestyminen ja aikaa Donnasista menikin sen reilu 5h, jonka etukäteen arvelinkin. Pusikkoista ja ei niin hienoa vuoristomaisemaa mutta onneksi tämä pätkä mentiin pimeässä. Coda sinänsä on hienossa paikassa viimeisellä nyppylällä ennen tasaista Italiaa. Meidän noustessa harjanteelle 2224m alkoi sadella ja takit piti vetää niskaan. Coda on myös siksi merkittävä paikka, että siitä lähtee reitti takaisin päin kilometreissä ja ihan kartallakin. En muista ihan tarkkaa aikaa mutta aika lähdellä se oli 41h – 165,8km +11500m karkeasti, joka oli vähän niin kuin leikkimielisenä tavoitteena. Osa lukijoista varmasti ymmärtää mistä on kysymys. Majalla söimme jälleen hieman keittoa ja riennettiin sadekamat päällä yöhön. Pusikkoinen pieni polku ei vuoriston parasta antia ollut. Aamulla ennen sarastusta alkoi jälleen väsyttämään ja ainoana vaihtoehtona tuntui olevan pikku tirsat Lago Vargnolla. Tunti uinuttiin ja uni oli nyt hyvää ja syvää. Silti mieltä kaivelee näin jälkikäteen, olisiko pitänyt vain sinnitellä valo ja olisiko päivä karistanut unihiekat tullessaan?

Tunkkailtiin aamua ylös ja alas. Omat fiilikset olivat ekaa kertaa kisan aikana täysin tapissa. Tippa linssissä iso mies, fiilistelin ja ennen kaikkea nautin täysin siemauksin kisan rasituksista ja kaikesta mitä sillä oli antaa. Pienet huollot olivat rauhallista ja positiivista tunnelmaa täynnä. Kuivatut lihat, juustot ja piirakat aamukahveineen maistuivat. Ihmiset olivat aitoja ja kiinnostuneita juoksijoista. Lähdin yhden pienen välicollin alamäessä vähän ottamaan eroa Jussiin. Tiesin nyt kuitenkin, että jos mies pitää korvienvälin kohdillaan ja jalkavaivat hanskassa niin kohta se tulee takaa, ja kovaa. Huikkasin, että nähdään Gressoneyssä ja painelin omille teilleni. Tiesin edelläni menevän muutamien juoksijoiden ryhmän ja otin tavoitteeksi heidän saavuttamisen ennen Nieliä. Sateesta liukkaassa mäessä rikoin toisen sauvani vähän kompuroidessani. Kaaduin ehkä kolme kertaa kilometrin matkalla. Purkkapaikkaus sai sauvan toimimaan huonosti, mutta jotain tukea siitä koin saavani. Hilputtelin kohtuu vauhtia rasituksiin nähden ja saavutin ensimmäisen näistä juoksijoista just ennen Nielin huoltoa. Huollossa notkuivat sitten muut ryhmästä. Grantin kanssa läpsyt, nopea huolto ja jatkoin yksikseni ennen muita seuraavaan +700m nousuun. Näin ohi mennen Jussinkin tulevan hyvää vauhtia huoltoon. Yritin heilutella, mutta mies oli liian keskittynyt huomatakseen minut ylempänä. Nousu tuntui alkuun raskaalta. Odottelin, että jätkät pyhkäisevät kohta ohi, ketään ei kuitenkaan kuulunut. 

Nousu siis meni aika ok mutta laskussa taas matkan rasitus tuntui jaloissa. Taitoin paskan nilkkani mutta 5 minuutin kävely auttoi ja pystyin taas juoksemaan. Kinesioteippaukseni auttoi hieman välttämään taittumista, enkä pyöräyttänyt nilkkaa tämän lisäksi kuin ehkä pari kertaa kevyesti. Pieni kuuro ilmestyi jostain heti alamäen alettua ja väänsin vauhdissa sadetakin ylleni. Alamäessä oli huolto jossa vain pikaisesti pistäydyin ja jatkoin matkaa nyt ilman takkia. Eipä aikaakaan ja alkoi kunnon kivikkoalamäki. Samaan aikaa alkoi jälleen satamaan, nyt tosi rankasti. Alaspäin meno oli tosi hidasta ja kivet todella liukkaita. Aikansahan se otti mutta Gressoney tuli kuitenkin lopulta vastaan turvallisesti...

Jatkunee joskus.