perjantai 4. lokakuuta 2019

Tor Des Geants - toinen kierros

Taidan viritellä blogia uudelleen toimintaan, ainakin kisaraporttien muodossa. Kisan seikkaperäinen dokumentointi toimii hyvin seuraavan kerran taktiikkaa hioessa.

Kolme viikkoa sitten olin toistamiseen kilpailemassa piiiitkien vuorijuoksujen klassikossa Tor des Geantsissa. Alla stoori toisesta täydestä kierroksestani Aostanlaakson ympäri.

Kertauksena

Kisan speksit vaihtelevat eri lähteistä riippuen. Käytetään tässä vaikka seuraavaa kuvausta. Kisareitti on  356km ja 27000 nousumetriä sisältävä kierros Italian Aostanlaakson ympäri altavia 1 ja 2 vaellusreittejä myötäillen. Reitti on raskas isoine nousuineen ja teknisine polkuineen. Korkein kohta on Col du Loson lähes 3300 metrissä ja matalimmillaan käydään Donnasissa n. 300 metrin korkeudella. Lumihuippuiset 4000m massiivit reunustavat polkua ja kauniita vuorenhuippuja on silmän kantamattomiin. Tor des Geants on samalla kilpailullisin n.200 mailin vuoriultrista. Nykyään kilpailuun starttaa reilu 900 juoksijaa. Kärki on todella kova mutta mukaan mahtuu myös paljon rennommalla otteella eteneviä. Kenellekään TOR ei silti ole helppo. Jokainen maaliin asti selvinnyt muistanee seikkailun koko loppuelämän. Laakson reilu 1000 vapaaehtoista pitävät huolen, että jokainen kilpailija saa parhaan mahdollisen avun ja tämän huomaa matkan aikana. Kaikki ymmärtävät mitä urakka vaatii ja kuinka paljon itsestä on annettava, jotta pääsee edes maaliin 150 tunnin määräajassa. Ihmisten lämpö ja aito välittäminen huokuu huoltopisteillä. Kilpailua jaksottavat pienemmät 3-16 km välein olevat huoltopisteet ja n.50 km välein olevat Life Baset. Life Baseissa on mahdollisuus pidempään lepoon, kunnon ruokailuun ja niissä pääsee käsiksi myös omaan 60l huoltokassiin. Lisäksi oma crew saa huoltaa juoksijaa. Itse ole kisannut yleensä ilman ulkopuolista huoltoa.

Lähtökohdat

Vuonna 2014 loppuaikani oli n.99 tuntia ja sijoitus 35. reilun 400 maaliintulijan joukossa. Silloin juoksin lähes koko matkan Jussi Kallioniemen kanssa. Nyt tarkoitus oli juosta soolona. Olin tehnyt jo keväällä aikataulun tätä vuotta varten, jossa tavoite oli 90-91 tuntia. Ajalla olisi jo top 15 juoksijoiden joukkossa. Kisan lähestyessä realismi kuitenkin alkoi iskeä tajuntaan ja otin edellisen 99h aikataulun kovemman rinnalle. Tavoite muovautui juosta näiden aikataulujen väliin. Fyysinen kunto ei riittäisi vielä 90h aikoihin ja suorituskyky olikin reilusti huonompi lyhyemmillä matkoilla kuin esimerkiksi 2014. Lisäksi kärsin koko kesän erilaisista vammoista. Lonkka oli kipeytynyt vedoissa, kantapää ihan perusjuoksussa ja kaksi viikkoa ennen kisaa oikean nilkan nivelsiteetkin repeytyivät hieman. Tiukasta arkiaikataulusta ja vammoista johtuen en meinannut päästä oikein kisamoodiin, vaikka vuoriparta muistutti peilistä kisan lähestymisestä. Vasta kun asettelin kisa-aamuna numerolappua reppuun, alkoi itsevarmuus nousta fiiliksen mukana. Startin nostatus sai tipan linssiin ja tunsin olevani valmis haasteeseen. Yhteinen matka satojen juoksijoiden kanssa alkoi. 


Courmayeur – Valgrisenche 51km 3900m+ 9:39h

Lähdin liikkeelle rauhassa. Syke pysytteli alle aerobisen kynnyksen. Vauhti oli naurettavan hidas sykkeisiin nähden. Ensimmäisellä harjanteella tuprutti lunta ja viima iski kasvoihin. Sopiva keli pohjoiseurooppalaisille, kuten joku mainitsi juostessamme lumessa. Etukäteen ajattelin, että ensimmäinen päivä menisi helposti. Valgrisenchen Life Basessa alkoi kuitenkin tulla jo ensimmäiset uupumisen merkit pimeän mukana. Olin aikataulussa mutta matkanteko tuntui kovemmalta mitä odotin. Koitin syödä hyvin, että jaksaisin seuraavat koko kisan isoimmat mäet. 34 minuutin tauko hujahti nopeasti.


Valgrisenche – Cogne 56km 4450m+ 23:15h

Illan tullen moni alkaa hidastamaan, tai niin käy oikeastaan kaikille. Olin kuitenkin suhteellisen nopea väsymisestä huolimatta. Yritin ottaa ylämäet mahdollisimman rauhassa ja laskea alamäet reippaammin. Näin jälkikäteen ajateltuna juoksin jopa liian reippaasti isot mäet alas. Jalkateriä alkoi jo vähän särkeä loputtoman iskutuksen seurauksena. Noustessani yön viimeistä mäkeä Col Entrelorille en enää meinannut jaksaa pysyä hereillä. Alamäki helpotti mutta Col du Losonin pitkän nousun alku oli jälleen kovaa hoipertelua väsyksissä. Aamun tullen pakkanen kiristyi ja oli varmasti -10 asteen tienoilla huipun lähestyessä. Alipuin tarkoituksellisesti, jotta pysyisin paremmin hereillä. Aamuaurinko ja henkeäsalpaava maisema Losonilla lumisten vuorten yli helpotti. Juoksu lähti jälleen rullaamaan alamäkeen. Sykettä oli hankala saada enää yli 130, joka on noin 20 pykälää alle aerobisen kynnyksen. Toiseen Life Baseen lasketellessa koin jo aiemmista pitkistä kisoista pahoja merkkejä. Alkoi yskittämään ja puuroa kertyi kurkkuun. Sain hieman voimaa muutaman tutun juoksijan näkemisestä. He joutuivat tosin keskeyttämään Cogneen. En halunnut samaa kohtaloa, joten koitin jälleen syödä hyvin, jottei juoksu tyssäisi. 48 minuuttia tankkasin ja taisin vaihtaa sukatkin jalkoja rasvatessa. Jätin Cognessa sykevyön poissa, sillä enää ei ollut tarvetta rajoittaa tehoa. Enemmän joutui taistelemaan sen kanssa, että syke pysyisi edes peruskuntoalueella. Huoltopisteeltä lähtöä tehdessä huomasin unohtaneeni aurinkorasvan. Sen hankkimiseen meni vähän ylimääräistä aikaa mutta päivästä oli tulossa niin lämmin, että säätäminen oli lähes pakollista.



Cogne – Donnas 45km 1800m+ 32:45h

Olin jäänyt omasta aikataulustani vartin hitaiden nousujen vuoksi. Cognen jälkeen reitti helpottuu huomattavasti mutta oma meno sen sijaan hankaloitui. Koko päivä meni nihkeissä tunnelmissa ja mietin hetken jopa keskeytystä. Motivaatio tuntui olevan tiessään. Kun huomasin, ettei ympärillä olevat juoksijatkaan hurjastelleet, jatkoin rauhassa odottaen parempaa virettä. Koitin tankata mahdollisimman hyvin, koska yleensä energiavaje on syynä nihkeydelle. Olin suhteellisen nopea alamäissä vaikka vauhti tuntui naurettavan hitaalta. Illan tullen aloin saamaan energiatasot kohdalleen ja meno maistui jälleen. -2500m ja yli 25km lähes yhtämittaista alamäkeä voi tuntua etukäteen miellyttävältä mutta kyllä sekin jaloissa alkaa tuntumaan. Tarkastelin aikataulua ja yritin kiristää tahtiani hieman kipeistä jaloista huolimatta, jotta ehtisin 2014 aikaan Donnasiin. Täysstoppi ja deja vu tuli, kun junaradan tasoristeyksen puomit olivat laskeutuneet alas. Jussin kanssa notkuimme 2014 saman puomin takana. Hetken odottelun jälkeen pääsin jatkamaan matkaa ja olin Life Basessa lopulta 13min 2014 aikaa ja 15min aikatauluani myöhemmin. Olin suunnitellut ensimmäiset torkut 165-170km kohdalle vähän ylemmäs. Mietin kuitenkin tosissaan vaihtoehtoista nukkumista Donnasissa, koska se oli alempana ja korkeus tuntui korostavan keuhko-ongelmiani. Alempana ne tuntui lievittyvän. Söin hyvin Donnasin kolmannessa life basessa ja join yhteen menoon 1l omenamehua. Ruokaövereissä olisi helpompi nukkua. Syödessä tein lopulta päätöksen ja koitin nukkua hieman. Laittaessani korvatulpat korviin ja maatessani liikkumatta, sydämen syke jyskytti päässäni. 10 minuutin päänsisäinen disko riitti ja nousin jatkamaan matkaa ilman unta. 1:19 tauossa oli turhaa säätöä ainakin 30 minuuttia. Ehdin toisaalta hieman ladata kelloa virtapankista.


Donnas – Gressoney 55km 5000m+ 51:36h

Lähdimme nousemaan jälkeen ylemmäs vuorille toisen yön saapuessa. Sain kiinalaisen ystävän mäkeen. Hän oli vahvempi ylämäissä ja minä puolestaan alamäissä. Teimme yhdessä matkaa kun huomasimme, että siten oli mukavampaa. Hän puhui minulle kiinaa ja minä vastasin suomeksi. Pohdin nukkumista jälleen Sassassa 165km kohdalla. Istuin jopa hetken makuuteltassa mutta riensin jälleen kiinalaisen perään. En ollut vielä riittävän uninen, väsynyt kylläkin.  Muutaman tunnin nousun jälkeen Rifugio Codan lähestyessä alkoi unettaa toden teolla. Havahduin horroksesta siihen, että rinteessä istui mies valkoinen takki päällä kyykyssä pää painettuna polvien väliin. Katsoin uudestaan ja mies pysyi kyykyssä liikkumatta. Eroa oli vain 5 metriä, eikä hän havahtunut vieläkään. Tilanne oli outo ja jostain syystä pelottavakin. Kohdalla tajusin mieleni tekevän kepposia ja räpytellessä silmiä miehen sijoilla törrötti vain iso kanto. Väsymys kaikkosi.

Kiihdytin vähän vauhtia, jotten vajoaisi taas unen ja valveen rajamaille. Se tepsikin hyvin ja sykkeen kohoamisen vuoksi olo piristyi. Codalla n. 170km kohdalla tulee vastaan kisan puoliväli. Nyt olin valmis sänkyyn, kuten olin paperilla suunnitellutkin. Pasta pomodoron jälkeen pyysin herättämään 2h päästä. 40h etenemistä samoilla silmillä teki tehtävänsä ja simahdin heti. Olin aivan sekaisin, kun huoltopisteen vapaaehtoinen herätti minut vuoristomajan sängystä. Kysyin olinko todella nukkunut 2 tuntia, sillä minusta tuntui kuin olisin juuri ummistanut silmäni. En itse tajunnut kellosta sillä hetkellä mitään, tuijotin vain siinä olevia numeroita otsalampun valossa. Mies selitti hetken jotain ja katosi. Jäin miettimään hetkeksi sänkyyn nukkuisinko vielä mutta uni ei enää tullut. Tuvassa selvisi, että hän oli erehtynyt henkilöstä ja olin nukkunut vain 15 minuuttia. Söin hieman lisää ja jatkoin matkaani. En millään olisi saanut uudestaan unen päästä kiinni.

Sain useita juoksijoita kiinni teknisellä polulla. Otsalampussa riitti tehoa ja kengässä pitoa lipsutella kosteaa kivikkoa. Ylämäessä uni alkoi kuitenkin jälleen iskemään päälle. Silmäkulmissa vilisi mitä oudoimpia hahmoja ja koitin hoiperrella heidän välistä polkua pitkin. Onneksi lähellä oli Barman vuoristomaja. En pystynyt jatkamaan läpi yötä, kuten olin toivonut. Olin budjetoinut tälle toiselle yölle 2h unta, joten nukuin vielä 1,5h Barmalla, jotta pysyisin kutakuinkin suunnitelmassani. Sammuin sänkyyn heti. Herättyäni olin jälleen pihalla kuin lumiukko. Kovat yskänpuuskat herättelivät mukavasti ja aamupalakahvittelut hätistivät loput unen rippeet silmistä. Alkuun tuntui rankalta jatkaa eteenpäin viileässä aamussa. Olin pukenut kaikki vaatteeni päälle ja palelin silti. Kun kroppa hiljalleen lämpeni liikkeestä, alkoi mäen tunkkaus tuntua helpommalta. Koitin juosta tasaiset pätkät alamäkien lisäksi ottaen mallia edellä menevästä Spine-voittaja Tom Hollinsista. Kurkku tyhjeni puurosta ensimmäisissä mäissä ja hengitys helpottui.

Tämä kierroksen takaosa 150km -> 200km, on aika kivikkoista ja teknistä. Olin yllättävän nopea suhteessa muihin, jotka könysivät kivikossa hitaasti. Ohittelu piristi mukavasti ja päivän lämmetessä fiilis nousi lisää. Nautin huolloissa aina jotain oikeaa suolasta syötävää. Oman repun karkit tai suklaapatukat eivät juuri maistuneet enää. Niitä oli kuitenkin pakko tunkea suuhun. Neljänteen Life Baseen Gressoneyhyn tullessa olin tunnin aikatauluani jäljessä, mutta 2014 aikaani saman verran edellä lähinnä lyhyempien unien vuoksi. Olin etukäteen ajatellutkin voivani nipistää tauoista ja saavuttaa paremman ajan, vaikka polulla olisinkin hieman hitaampi. Pastan ja keiton vaihteluksi söin riisiä ja tonnikalaa, jotka maistuivat taivaalliselta. Muuten perusjalkahuollon lisäksi soittelin kotiin ja kyselin kuulumiset samalla syöden. 45 minuuttia nautin huollon antimista.


Gressoney – Valtournenche 33km – 2700m+ 64:02

Jos maraton alkaa 30km:n jälkeen, niin TOR alkaa 200km:n jälkeen. 2014 vuonna lähtö Gressoneystä oli hankala ja sitä se oli nytkin. Köpöttelin hokihölkkää alun tasaista vatsa täynnä. Mäen alkaessa otin rauhallisesti mutta silti kroppa tuntui voimattomalta. Yskä ei helpottanut menoa. Rifugio Alpenzulla pidin kahvitauon ja nuokuin pöydässä keräten sääliviä katseita muilta vaeltajilta, jotka sattuivat osumaan vuoristomajalle. Col Pinter tuli hitaasta vauhdista huolimatta vastaan. Jouduin pitkästä aikaa ohitetuksi. Lasku oli taas onneksi vähän helpompi. Sijoitus ja aikataulu tuntui joka askeleelta enemmän samantekevältä. Minusta ei ollut enää kilpailemaan. Tuntui, että pelkkä eteenpäin meno vaatii enemmän resursseja kuin minulla oli enää jäljellä. Intohimo edes pieneen kilpailemiseen oli mennyt.


Hämärä saapui laskiessani Champolucin huoltoon. Koitin juosta pitkän alamäen vähän reippaammin, jotta matka joutuisi ja ehtisin seuraavan harjanteen yli vielä kutakuinkin tolpillani. Yö saapuisi kohta ja pimeällä olisi hankala pysyä hereillä. Huollossa olikin mahtava yllätys, kun tunnistin Teemu Hostikan hahmon. Hetken tankkaus ja rupattelu tuntui nostavan energiatasoja. Huollosta lähtiessäni illan viileys ja kropan jäähtyminen veti kuitenkin kunnon horkan päälle. Yritin juosta reippaasti ja nostaa lämmöt takaisin päälle. Tarkoitus oli päästä vielä 17km ja +1300m Valtournencen Life Baseen mutta seuraavaa helppoa nousua tehdessäni aloin tuntea kovaa heikotusta. Yskin keuhkojani pihalle ja hoipertelin eteenpäin. Tämä oli ehkä koko reissun hankalin hetki. Jälleen pimeässä tunkatessa pienet hallut höysti nousua. Hetkellisestä epäuskosta huolimatta pääsin huipun tuntumassa olevalle Tournalinin vuoristomajalle. Vaikka etukäteen en olisi halunnut nukkua 2500m korkeudella, nyt olo ei antanut mahdollisuuksia valita.

Onneksi majalla oli lämmin peti ja siirsin 2 tunnin unet vähän suunniteltua aikaisemmaksi. Simahdin sekunnissa. Sikeän unen jäljiltä voimat olivat vähän palautuneet, mutta pää oli entistä enemmän sekaisin. Nautin rauhassa yökahvit yrittäen selventää ajatuksia samalla muiden säntäilyä katsellen. Olin sen verran sijoituksistani ja aikataulusta tietoinen, että ihmettelin suuresti kisailijoiden määrää huoltopisteellä. Tuvassa kävi kauhea kuhina. Juoksijoita tuntui olevan ainakin sata. Lähdin jatkamaan osana valomatoa tähtikirkkaaseen yöhön. Täysikuu valaisi menoa ja tunnelma oli maaginen. Laskeutuessa Valtournencheen loputtoman pitkää laskua mietin, että on kyllä vähän kuntoilijan oloistakin porukkaa mukana letkoissa, mutta en vieläkään tajunnut mistä oli kyse. Vasta Life Basessa hokasin, kun minut ohjattiin erilleen muista juoksijoista toiseen telttaan, että suurin osa oli 130km kilpailijoita. He olivat lähteneet illalla Gressoneystä tavoitteena sama maali Courmayeurissa. Huollossa kesti 49 minuuttia vaikken jaksanut edes jalkoja hoitaa. Olin jäänyt jo useamman tunnin 91h aikataulusta mutta olin edelleen ilahduttavasti pari tuntia 2014 vuoden aikaani edellä.

Valtournenche - Ollomont 48km – 4200m+ 79:57

Huollonkaan jälkeen ei tarvinnut olla yksin. Menin lyhyen matkan juoksijoiden kanssa porukoissa. Toisaalta oli mukavaa kun ei tarvinnut edetä yksin. Järjestelyn huono puoli näkyi seuraavassa huollossa Barmassen majalla. Sisään ei mahtunut, porukkaa oli kuin pipoa. Sain vaivoin tungettua itseni huoltopöydän läheisyyteen ja kaivoin sieltä jotain suuhun. Olin jälleen nousussa hoippunut unen rajamailla ja päätin ottaa 20 minuutin extratorkut vuoristomajan sängyssä. Vuoteet oli suojattu, eikä kenkiäkään tarvinnut ottaa onneksi poissa. 2014 nukuttiin samalla majalla aamun sarastaessa tunti. Olotilojen vaihtelut ja rytmitys noudattelivat ällistyttävän paljon 2014 kaavaa. Samat kohdat tuntuivat olevan vaikeita ja lähes samoissa paikoissa tunsin oloni vahvaksi.

Jatkaessani matkaa lyhyiden unien jälkeen, olo oli kammottava. Taivalsin ilman kiirettä miten vain taisin. Vuoret näytti kauniilta aamuauringossa ja koitin nauttia maisemista. Matterhorn ja Monte Rosan jäätiköt kimmelsivät selän takana. Yhtäkkiä näin edessä tutun hahmon. Jenkkikoutsi asteli rytmikkäästi mäkeä ylös ja olin todella yllättynyt hänet nähdessäni. En ollut vielä avannut hänen kirjoittamaansa valmennusopasta, jonka olin lainannut keväällä kaverilta. Hauskuutin itseäni ja pohdin, että en lukisikaan kirjaa jos olisin ennen häntä maalissa. En ollut ainoa, joka oli aivan poikki kisan rasituksista. Koop istui naama käsiin painettuna lopen uupuneena kivellä, kun ohitin hänet. Kyselin vointia vaikka tiesin, että se ei enää kenelläkään olisi hyvä. Olin ohittanut jo muutamia muitakin nimimiehiä kisan aikana ja on pakko myöntää, että se tuntui hyvältä ja hetken aikaa askel oli kevyempi. TOR ei ole kenellekään helppo. Suurin odotuksin lähtevät joutuvat usein pettymään. Ero satamailisiin on suuri. 350km opettaa nöyryyttä.

Rifugio Magialle tiputtelin minulle uutta polkua pitkin. Reittimuutos sisälsi teknisen laskun, joka oli hidas tuossa vaiheessa kisaa. Laskun jälkeen noustiin aiempaa isompi nousu. Magialla oleva juoksijoiden ruuhka oli niin iso, etten saanut syötyä ja mäki tuntui todella hankalalta nousta energiavajeesta johtuen. Pientä vaihtelua nousuun tuli, kun 130km kisassa ollut nainen tuupertui edessäni maahan. Hän ei voinut jatkaa ja pyysi apua. Seuraavat kilpailijat jäivät pitämään hänelle seuraa ja pyysin lähellä olevalta Cuneyn majalta järjestäjää hänen avukseen. Happipullo nousi miehen selkään ja hän lähti juoksujalkaa alas polkua. Jatkoin syönnin jälkeen matkaa vaihteeksi alaspäin. Näin tuupertuneen naisen jo kävelevän omin avuin ilmeisesti happikäsittelyn jäljiltä. Yskin edelleen ja henkeäkin ahdisti. En voinut olla miettimättä, että pienet savut happipullosta varmasti helpottaisi.


Juttelin hetken Italialaisen juoksijan kanssa yskästäni ja hän oli vahvasti sitä mieltä, että se johtuu kylmän ja kuuman ilman vaihtelusta. Maalissa saman totesi Luca Papi. Parempi kaulan suojaaminen estäisi tai ainakin vähentäisi vastaavat ongelmat. Olen kuvitellut, että oireet ovat pelkästään korkeudesta johtuvia, sillä ne helpottuvat aina alaspäin mennessä. Tykkään mennä vähillä vaatteilla ja viilennän kroppaa usein siten, että pidän takkia auki ja kaulaa paljaana. Tässä kisassa tilanteelle ei enää ollut juuri mitään tehtävissä. Yritin silti suojata kaulani paremmin jatkossa. Pidin Bivacco Clearmontilla pastatauon, jonka jälkeen lähdin nousemaan Col Vessonazille. Lyhyen nousun aikana oli vuorotellen horkka ja tukahduttavan kuuma. Yskin samalla kun tunkkasin. Alamäki oli aina helpottanut mutta nyt sekin tuntui hankalalta. Jalkaterät olivat kipeät ja kroppa muutenkin viestitti, että nyt saisi riittää. Muistelin 2014 Oyancen huollossa olleen koko kisan parasta ruokaa ja sen voimalla hipsuttelin pitkän laskun. 130km:n kisassa olevat juoksijat tuntuivat olevan osaksi huonommassa kunnossa kuin itse ja yksi makoili keskellä polkua. Sen verran potkaisin uupunutta juoksijaa jalkaan, että hän havahtui ja väitti olevansa ihan kunnossa. Ei auttanut valittaa kun pystyin kuitenkin hyvin hölkkäilemään alamäkeen.


Oyancessa oli 2014 vuodesta poiketen hirveä ryysis, sillä 130km juoksijoiden Drop Bägit sijaitsivat siellä. Ruoka ei tällä kertaa oikein osunut maaliinsa. Söin kylmää riisiä ja muutaman kananmunan. Yritin jatkaa mahdollisimman pian matkaa, jotta ehtisin ennen pimeää mahdollisimman pitkälle. Enää olisi yksi yö ennen maalia. Kisan tutui kestäneen ainakin viikon ja oli helpottava ajatella taipaleen olevan kohta ohi. Otin repun selkään ja työnnyin ryysiksen ohi tielle. Kovat yskänpuuskat katkoi menoa kun yritin kiihdyttää sauvomista. Koitin hakea sopivaa tehoa, jolla pääsisin mahdollisimman joutuisasti mäen ylös siten ettei yskittäisi. Henki pihisi mutta rytmi löytyi ja olin jopa suhteellisen nopea ohitellen muita. Col Brisonille päästyä viimeiset auringonsäteet värjäsivät vuorten huiput. Maisema oli kaunis mutta tuleva yö pelotti kumuloituneen väsymyksen ja keuhkojen vuoksi. Alkuperäinen ajatus oli vetää viimeinen yö samoilla silmillä ja olla aikaisin aamulla maalissa. Nyt laskin ajan menevän päivään, ehkä jopa iltapäivään. Aloin miettiä sopivaa nukkumispaikkaa, sillä en uskonut selviäväni viimeistä yötä ilman unta.

Laskeutuessa Ollomontiin jalat tuntuivat entistä kipeämmiltä. 2014 oltiin Ollomontissa samoihin vuorokaudenaikaan. Silloin lähdettiin jatkamaan matkaa Ollomontista. Päädyimme nukkumaan mäen yläosaan Champillonin majalle, jossa sain kuumetuntemuksia enkä pystynyt juurikaan nukkumaan. Nyt ajattelin olla viisaampi ja ottaa torkut jo Ollomontin viimeisessä Life Basessa vaikka ilta vasta hämärsi ja joutuisin sinnittelemään koko yön pimeässä sinnitellen. Ensin kuitenkin tankkasin. Tilasin sekä riisiä tomaattikastikkeessa, että paistettuja perunoita kinkulla. Söin lähes kaiken ja join niin paljon kuin vielä sain vatsani vetämään. Parempi överit kuin vajarit. Vauhtini oli hiipunut sen verran, että Koop oli myös huollossa. Hän oli juuri jatkamassa matkaa ja näytti vahvalta. Samoin tuttu italialainen, jolta olin saanut vinkit yskääni. Sanoin heille, etten voinut jatkaa enää ennen kuin otan tirsat ja toivotin onnea loppumatkalle. Kiipesin yläkertaan nukkumaan. Makasin pimenevässä illassa pehmeässä sängyssä korvatulpat korvissa. Tuttu disko jyskytti päässä. Yritin hengittää syvään ja rauhoittaa sykettä siinä kuitenkaan onnistumatta. Samaa vauhtia puolet kisasta mennyt kiinalainen Chen Bo tuli kolistellen nukkumaan pieneen huoneeseen. Samalla totesin, ettei makaamisesta ollut hyötyä. En saisi unta. Ainoa mahdollisuus olisi jatkaa matkaa. Champillonin maja olisi verttitonnin päässä ja laskun jälkeen olisi toinen huolto, jossa ehkä voisin nukkua jos matkanteko ei onnistuisikaan. Aikaa kaikkeen säätöön meni 1:07h, jossa turha nukkumisyritys vei n. 20-25 minuuttia. Olin silti 2014 aikaa noin 2 tuntia edellä. 91 tunnin aikatauluun eroa oli 2,5 tuntia toiseen suuntaan.


Ollomont – Courmayeur 51km 3600m+ 94:51h

Pikakahvien jälkeen lähdin täysvarustus päällä nousemaan toiseksi viimeistä mäkeä viilenevään yöhön. Epäilin noususta tulevan erittäin hankalan, enkä uskonut onnistuvani vetämään loppua kunnialla. Kroppa tuntui olevan hajoamispisteessä ja keuhkoista tuleva tavara oli jo lähes kiinteää koostumukseltaan. Olin kuitenkin väärässä. Ilmeisesti tupla-annos ruokaa ja pieni lepo antoi lisävoimia. Nousin rauhassa, vaikka olo tuntui yllättäen suhteellisen voimakkaalta. Yritin säästellä hieman voimia, jotta jaksaisin koko yön. Yllättäen edes unimörkö ei kolkutellut kannoilla. Kofeiini teki tehtävänsä, vaikka pisti närästämään. Piipahdin tankkaamassa lisää Champillonilla. Tupa oli täynnä porukkaa ja sisällä oli tukahduttavan kuuma. Koitin päästä pian eteenpäin, vielä kun tunsin oloni hyväksi ja nautinkin vain nopeat kahvit. Loppunousukin tuli helposti. Päälläni oli kaikki vaatteet repusta ja se riitti juuri ja juuri pitämään kylmän viiman loitolla. Täysikuu oli kohonnut taivaalle ja valonauha kiemurteli edelliseltä harjanteelta. Näkymä oli maaginen ja päästin pienet onnenitkut samalla toivoen hyvän olon kestävän maaliin asti.

Laskussa tuli taas kuuma, vaikka vauhti oli hidas. Kropan termostaatti ei enää toiminut kunnolla. Lämmönsäätely näissä pitkissä kisoissa vaatii jatkuvaa vaatteiden säätämistä. Itse olen pyrkinyt optimoimaan extrasäätöä ja olikin mukava hölkkäillä penkalla repun kanssa venkslaavien kisaajien ohi. Repun takaosaan en laita mitään mitä tarvitsen säännöllisesti. Uudessa repussa mahtuu käden ulottuville kaikki tarvittava, jottei reppua tarvitse ottaa selästä. Puhelin, kamera, energiat, nesteet, elektrolyytit ja kofeiini, hanskat, sadehousut ja takki, buffit, otsalamppu ja vessapaperikin. Takin sujautan repun päälle, eikä sen säätämiseen tarvitse edes pysähtyä. Pieniä juttuja mutta näin pitkässä kisassa kaikki säätö on hyvä minimoida, sillä väsyksissä operoiminen on erittäin hidasta.

Pidin jälleen hyvin lyhyen tankkaustauon laskun jälkeisessä huollossa. Eräs 130km:n kisaaja sanoi, että hänen pitää joutua, koska vaimo odotti maalissa. Lähdin hänen kanssaan, sillä tiesin seuraavan 12km:n tasaisen pätkän olevan hankala pysyä yksin hereillä. Epäonnistuin surkeasti hänen perässä roikkumisessa sekä hereillä pysymisessä. Yritin nostaa kierroksia juosten ja lapoin lisää kofeiinia suuhun. Yritin löytää työkaluja väsymystä vastaan mutta vasta kilometrin pummi herätti minut juoksutorkuilta. Olin vihainen virheelleni, vaikka vähän myös nauratti. Pummin jälkeen juoksin reippaammin kohti Bossesin huoltoa. Muistin pitkät poimuttelevat pätkät, jotka tuntuivat kestävän ikuisuuden. Sain lyhyellä matkalla olevan huoltoa epätoivoisesti odettelevan kiinalaisen juoksijan kiinni, joka väliin huokaili ja väliin huusi, jotta pysyisi hereillä. 


Huollossa sain jälleen pastaa eteen ja mietin nukkuisinko. 2014 olimme ottaneet Jussi kanssa minun väsymyksen vuoksi vielä tunnin tirsat, vaikka maaliin oli vain yksi nousu ja 30 kilometriä. Koomasin pää pöydällä minuutin ja päätin jatkaa. Vielä olisi mahdollisuus tehdä parin tunnin ero 2014 aikaan. Enemmän silti motivoi se, että kohta urakka olisi ohi. Vaikka nautinkin kisassa olemisesta, nyt olin niin rajoilla, että nautintoa oli vaikea löytää. Lähdin yhdessä kiinalaisen kanssa eteenpäin. Edessä ei näkynyt juurikaan otsalamppuja ja taaksekin päin oli aika isot erot. Ylämäen alussa kaikki meni hyvin. Huomasin kiinalaisen hoipertelevan edessä. Kello oli 5 aamulla ja edellisestä 20 minuutin nukkumisestani oli kulunut lähes 24 tuntia. Edellisen 90 tunnin aikana olin nukkunut kokonaisuudessaan 4 tuntia pienissä pätkissä. Yritin tsempata kovasti, sillä tiesin aamun valkenevan parin tunnin päästä ja helpotuksen tulevan valon kanssa.


Menin enemmän sivusuunnassa kuin suoraan. Vedin hupun päähän ja kippasin kyljelleni polun viereen. Havahduin, kun vierestä meni otsalamppu. Nousin ja jatkoin. Pääsin ehkä viisi minuuttia ja sama tilanne toistui. En pysynyt hereillä. Kompuroin ja horjahtelin, vaikka välissä huusin ja lauloin jopa lastenlauluja kovaan ääneen. Mikään ei auttanut. Nukuin taas polun vieressä. Rinne oli täynnä valoja, jotka ohittivat uupuneen kilpailijan. Horjahtelin taas hetken eteenpäin kunnes oli pakko taas makoilla hetki. Uni tunki väkisin päälle. Kerran nukahdin kesken askeleen. Heräsin jalan iskeytyvän taas maahan. Koko pimeä nousu oli pelkkää horrosta. Havahduin jälleen polun vierestä pieneen horkkaan. Nyt taivaanrannassa oli jo merkkejä päivän valkenemisesta. Pakottauduin liikkeelle. Olin pettynyt omaan kykyyn pysyä hereillä. Jengiä painoi ohi ja pudisteli päätään. Ärsytti, mutta samalla adrenaliini alkoi virrata suonissa. Piristyin ja tunkkaus tuntui helpommalta. Koitin lisätä vauhtia, jotta kroppa heräsi. Räjähdin äänekkääseen nauruun, kun huomasin hetken päästä saman kiinalaisen, jonka kanssa olimme lähteneen kapuamaan nousua kaksi tuntia aiemmin, nukkuvan polun vieressä. Tönin kaverin ylös ja pyysin mukaan. Hän ei tosin edelleenkään pysynyt suoralla polulla.



Aurinko värjäsi vuorten huiput. Aamu oli kaunein mitä olen koskaan kokenut. Viimeisen harjanteen lähellä oleva Rifugio Frassati läheni. Tältä vuoristomajalta on monta muistoa ja nyt tulisi yksi lisää. Kävin nauttimassa viimeisen pastalautasen. En jäänyt pitkäksi aikaa porisemaan, vaan hotkin pastat ja kiirehdin eteenpäin, ettei aamun myötä hieman virkistynyt vointini jäisi käyttämättä. Enää ei tarvinnut säästellä. Viimeinen korkea harjanne Col de Malatra oli vain 400m nousumetrin päässä. Mitä ylemmäs pääsin, sitä vaikeammaksi hengittäminen muuttui. Yskin hetken tunkkauksen jälkeen keuhkoja pihalle. Sitten taas tunkkasin vähän ja jälleen yskin. Malatra on portti maaliin. Viimeksi koin siellä maaliintulon isommat tunteet. Nyt ylitys oli hieman erilainen. Moni 130km:n juoksija oli samaan aikaan jonottamassa kapeaan väliin, josta polku meni yli. Harjanteella oli kaksi kuvaajaa ja omaa kuvaushetkeä piti odottaa. Olo oli kuin huvipuistolaitteessa. Kokemus oli valju. Vähän matkaa alaspäin juostessa alkoi fiilis paranemaan. Vaikka jalat olivat ihan romuna, juoksu onnistui. Mont Blanc hohti aamuauringossa massiivisena edessä ja Courmayeur odotti sen juuressa.



Ohitin muutaman juoksijan ja huolsin pikaisesti toiseksi viimeisessä huollossa. Tunkkasin reippaasti viimeisen lyhyen mäen. Juoksin kohti UTMB reittiä ja ohitin taas muutaman lyhyen matkalaisen. Isolle baanalle tullessa alkoi tulla myös turisteja vastaan. Matka Bertonen majalle tuntui pitkältä mutta turistien kannustukset tuntuivat hyvältä ja siivittivät menoa. Joka paikkaan sattui mutta enää se ei haitannut. Kantapään sivuun oli tullut rakko. Suu ja kieli oli täynnä pieniä haavaumia. Kynsinauhat olivat repeytyneet ja tulehtuneet mutta teippasin ne piiloon, jotten tökkisi kipeitä sormenpäitä mihinkään. Olkapää tuntui tulehtuneelta sauvomisen vuoksi, samoin kämmenet. Pieniä mustelmia ja naarmuja oli joka paikassa. Jalkateriin sattui ja keuhkot vetelivät viimeisiään. Siitäkin huolimatta olo oli hyvä ja siemaisin vain hieman kokista Bertonen viimeisessä huollossa. Otin tavoitteeksi juosta viimeisen alamäen koko joukon nopeimmin. Ihan tähän en pysytynyt mutta olin nopeimpien joukossa. Tulin maaliin erittäin hyvissä voimissa. Yllättäen voimavaroja löytyykin, kunhan vain keksii keinot saada ne esiin.


Maaliintulo oli hieno mutten kokenut mitään suurta tunnemyrskyä. Eniten koin tyytyväisyyttä sijoituksesta ja ajastakin. 23. sija ajalla 94:51 maistui erittäin hyvälle 565 maaliintulijan joukossa. Etukäteen ajateltuna tuo oli juurikin se mihin uskoin parhaimmillani yltäväni. Kisan aikana usko alle 100 tunnin aikaa meni monta kertaa mutta loppuveto varmisti sen reilun alituksen. Viimeisellä 50km:lla voi tulla useita tunteja vielä suuntaan tai toiseen ja nytkin nähtiin isoja romahtamisia. Ero kärkeen on iso, lähes vuorokausi. Top 5 sijoihin matkaa jäi enää 10 tuntia. Top 10 n. 8h ja top 15 reilu 2h. Tätä kisaa en jossittele mutta uskon vielä joku päivä palaavani ja silloin toivottavasti kisaan kymppisakkiin pääsemisestä. En pidä sitä tämän vuoden kokemuksella mitenkään epärealistiselta. Se tulee todennäköisesti vaatimaan treenimäärän ja eritysesti vuoripäivien lisäämistä. Perusvauhdin pitää myös nousta. Tämän lisäksi kisassa pitää onnistua lähellä omaa optimia.


Kokonaisuutena reissu oli unohtumaton. Kiitos Ilkka Lassila ja Jukka Kukkonen reissuseurasta ja onnittelut vielä maaliintulosta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti