4-5h unien jälkeen heräsin puhelimen herätykseen ja kömmin lämpimän peiton alta. Nappasin otsalampun valossa kaikki kamat kantoon ja hiippailin ruokasaliin. Oli vielä pimeää. Tuuli vinkui ja sade piiskasi vuoristomajan ikkunoita. Tungin silkkipussin ja kuivan tupakerraston minigrippeihin. Otin vielä märät juoksuvaatteet ja hytisten puin ne päälleni. Tarkistin, että kaikki muutkin tavarat olivat mukana. Tärkeimmät, eli karttapussi ja GPS olivat pysyvästi narulla repun viillekkeissä. Eli kunhan muistin repun, olisi navigointikin varmistettu. Söin tutun leipä/marmeladiaamiaisen, jonka huuhdoin mustalla kahvilla alas. Märät kengät ja sauvat odottivat eteisessä. Eteisessä odotti myös jo aiemmin tutuksi tullut espanjalaisnuorukainen. Hän viittoili, että pääsisikö mukaan. Viittoilin myöntymisen merkiksi. Ilmeisesti hän oli tullut vuoristomajalle vähän meidän jälkeen yöllä. Olisi kuitenkin paljon mukavampaa lähteä viimaan ja sateeseen yhdessä. Oletin hänen kaverinsa jo keskeyttäneen.
Kiristin tahtia enkä juuri katsonut taakse. Noin tunnin nousun jälkeen hiljensin hieman ja katsoin alaspäin. Luulin tiputtaneeni hänet mutta tuttu hahmo saavutti pikkuhiljaa ja jatkoin eteenpäin. Tiesin jo etukäteen, että osa porukasta käyttää varmasti epämääräisiä keinoja mutta sen näkeminen ei suoranaisesti ilahduta. Yritin kuitenkin karistaa negatiiviset ajatukset. Tein tätä kuitenkin vain itselleni. Ei muiden tekemisten pitäisi haitata.
Pian olimme espanjalaisen kanssa yhdessä. Polku tiputti ja nousi sitten taas uudelleen. Kysely ja pummaus jatkuivat. Aloin ärsyyntyä uudelleen. Jokaiselta isolta huoltopisteeltä lähdettäessä piti olla kiinteää ravintoa repussa 6000kcal ja 1000kcal vielä varalla Vararavinnon sai syödä vain hätätapauksessa. Aloin syödä salaa tätä omaa hätäreserviäni. Muuten en selviäisi. En voinut jakaa enää. Ihmettelin todella missä kaverin safkat olivat. Myöhemmin selvisi, että hän otti omalta huollolta vain niukasti ruokaa kantoon reppuunsa.
Tultiin seuraavaan huoltoon yhdessä pitkän ja jyrkän laskun jälkeen. Yritin esittää kuin kaikki olisi OK. Poikanen alkoi käydä todella hermoilleni. Ostin huollosta 20kpl twixiä, koska energiani olivat lähes loppuneet. Varastoni olivat ehtyneet ylimääräisen suun ruokkimisesta. Onneksi huollossa sain ensin keiton eteen ja sitten vielä ison lautasellisen herkullista pastaa. Alhaalla laaksossa oli lämmin ja fiilis alkoi nousta samaa vauhtia verensokerin kanssa. Annoin lyhyen haastattelun TV-ryhmällekin. Espanjalaisen ympärillä hääräsi hänen isä ja äiti tarjoillen ruokaa ja hieroen jalkoja. Päätin lähteä. Sain kuitenkin heti seuraa. Kävelimme tasaista asvalttitietä mahat täynnä. Jalkani olivat olleet jo monta päivää märät. Kengät alkoivat mystisesti hiertää. Lisäsin teippauksia ja hieroin jalkateriini ranskalaista ihmerasvaa NOK:ia. Ei auttanut. Säädin nauhoitusta. Ei auttanut. Oli pakko ottaa linkkari. Leikkasin lenkkariin jalkapöydän kohdalle ison reiän ja operaation jälkeen paine helpotti heti. Kaveri odotti kiltisti vieressä vaikka säädin pitkään.
Parin kilometrin tasaisen jälkeen lähdettiin nousemaan. Ruoka painoi vatsassa sen verran, että alkoi nukuttamaan. Eikä ihme, olimmehan olleet liikkeellä jo yli 9 tuntia. Edelleen minulla oli samanlainen fiilis kuin ennen huoltoa. Tämä jätkä syö minun energiaa. Nyt ei enää fyysisesti vaan henkisesti. Kiristin nousussa vauhtia ja yritin tiputtaa hänet. Onnistuin! Hiki lensi ja ruoasta saatu energia virtasi nyt suoraan lihaksiin. Uni karisi silmistä ja nautin matkasta jälleen. Nousun taituttua jatkoin reipasta vauhtia ja juoksin kovaa jyrkkään laaksoon, jossa sain täyttää vesipullot lähteestä. Vilkuttelin iloisena mummoille ja papparaisille lähtiessäni seuraavaan nousuun. Laaksot olivat reilusti alle tonnissa ja harjanteen lähelle kahta tonnia. Ei siis mitään kovin korkeata vuoristoa mutta mäet olivat pitkiä.
Olin nauttinut iltapäivästä ylhäisessä yksinäisyydessä. Passailin ylämäessä kuitenkin sillä seuraamuksella, että kohta sain taas seuraa. Olin ollut jo varma, että tiputin Ärsyttävän Espanjalaisen lopullisesti. Harjanteella olimme taas kuitenkin yhdessä. ÄE ehdotti taukoa majalla. En kuitenkaan aikonut jäädä tauolle ja sanoin, että jää vaan minä menen. Jatkoimme kuitenkin yhdessä suoraan. Hän ei suostunut eroamaan.
Seuraavassa alamäessä saimme ranskalaisen 6-päivänjuoksun erikoismiehen kiinni. Didier Sessegolo näytti ihan samalta kuin Portugalin Oliveira oli näyttänyt vain vuorokausi aiemmin. Hänen jalkansa olivat niin romuna, ettei alamäkeenkään ollut mitään mahdollisuutta juosta. Toivotin onnea ja voimia jäljellä olevaan todella pitkään laskuun ja lähdettiin ÄE:n kanssa jatkamaan juosten. Omiinkin jalkoihin oli kehittynyt jo hieman rakkoja. Pikkuvarpaiden sivut ja kantapäät oli pakko teipata uudelleen aina kun otti kengät poissa jaloista. Rakkoihin hieman sattui mutta olin avannut ne jo ja nyt odottelinkin niiden kuivumista ja paranemista. Ne ehtisivät hyvinkin parantua ennen kuin pääsisin perille. Rakkojen kanssa operointi oli jo sen verran tuttua aiemmista kisoista, ettei siinä mitään ihmeellistä ole.
Pitkän ja helpon laskun aikana alkoi hämärtää. Samalla jalkojani alkoi taas särkeä. Jokainen askel sattui. Juoksu ei enää maistunut. Kannustin ÄE:tä menemään, koska hänellä juoksu näytti maistuvan mutta yhdessä jatkettiin. Odoteltiin seuraavaa huoltoa. Siellä toivottavasti olisi lämmin yöpaikka ja hyvä ruoka. Aikaa kului vielä kolmisen tuntia kunnes vihdoin olimme n. puolenyön aikaan retkeilymajalla. Ruoka oltiin ensin tarjoilemassa ulos. Vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin, oli energiani niin vähissä, että pientä horkkaa alkoi kehittymään. Päästiin onneksi sisälle syömään. ÄE:n ympärillä kävi taas kova kuhina ja hänen äitinsä tarjoili ruokaa minullekin. Hänellä oli kolmea erilaista ruokalajia mukana. Tyydyin kuitenkin järjestäjän hyvää tarjoiluun. Kun olin saanut syötyä, aloin kysellä nukkumispaikkaa. ÄE:n äiti pyysi minua herättämään myös poikansa sitten kun lähtisin. Väsymyksestä huolimatta alkoi taas ärsyttämään. Minun piti suunnistaa, kantaa hänen ruokansa ja sitten vielä varmistaa, että hän heräisi. Mumisin jotain ja painuin järjestäjän perään kohti makuusijoja.
Paikka missä sai nukkua, ei sijainnutkaan siinä rakennuksessa. Minut ohjattiin n. 500m eteenpäin reittiä pitkin kohteeseen. Paikka näytti lähinnä heinäladolta tai ehkä karjasuojalta. Ilahduin suunnattomasti kun huomasin, että Ruotsin Steene oli juuri keräilemässä itseään ladon lattialta. Paikka oli kuulemma upea nukkua. Nauroin! Ohut makuupussi ja avaruuslakana vaan kiepiksi, lämpö pysyisi kyllä. Selitin seuralaisongelmani hänelle. Johan pyysi minua mukaan. Espanjalainen ei ollut vielä tullut latoon ja ehtisimme hyvin lähteä. Hän lupasi pitää minut hereillä koko yön ja päivällä sitten erottaisiin. Puntaroin hetken houkuttelevaa vaihtoehtoa mutta onneksi järki pelasi. En jaksaisi yötä ja olisi liian hidas juuri heränneelle ja tuoreelle miehelle. Toivotin hyvät jatkot ja Johan katosi yöhön. Itse kääriydyin kieppiin ladon lattialle heiteltyjen heinien päällä ja päätin ratkaista ongelmani heti seuraavana aamuna. Laitoin herätyksen vain kahden tunnin päähän, jotta Espanjalainen saisi vain niukasti unta. Mietin motiivejani. Olinko liian tyly toista kilpailijaa kohtaan? Solidaarisuus oli osa kilpailun luonnetta. Samalla tajusin ajatuksen täysin absurdiksi. En todellakaan voisi huolehtia kahdesta. Omien perustarpeiden ja liikkeen ylläpitämiseen meni kaikki voimat. Olin ollut huonolla tuulella lähes koko päivän ja nautinto oli kadoksissa. Ehdin miettiä myös koko homman järkevyyttä. Olisin ehkä ylihuomenna puolessa välissä. Takana oli jo 4,5 päivää. Näihin aatoksiin oli hyvä nukahtaa.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti