Transpyrenea - osa III

...Jatkuu!

Olin ohittanut aamulla espanjalaisen parivaljakon vähän piristyttyäni rymyämisen seurauksena. Ilmeisesti kylällä nautitun brunssin aikana he olivat menneet ohi korttelin väärää reittiä. Ylämäessä näin heidän selät kauempana ja otin ne tavoitteeksi. Pian saavutinkin rauhallisesti nousevan parin. Vaikka samaa kieltä ei edelleenkään ollut ymmärsin, että he odottivat järjestäjien huoltopistettä. Järkytys oli suuri kun viitoin, että neljä tuntia vielä. Oli jotenkin outoa, etteivät jätkät oikein tienneet missä on seuraava huolto tai edes sitä, missä kohtaan reittiä tarkalleen oltiin. Mulla oli koko ajan kartta kädessä tai vyöllä. Lisäksi tarkastin GPS:stä reitin kahteen kertaan ennen risteystä ja muutama sata metriä sen jälkeen, etten vain pummaisi. Henkisiä koettelemuksia alkoi olla muutenkin jo ihan tarpeeksi. Samoihin aikoihin tuli vastaan myös ensimmäinen koko reitin vaeltava tyyppi. Juteltiin ison vaellusrinkan kanssa kulkevan Brittimiehen kanssa jonkin aikaa ja hän olikin vaeltanut GR10:n jo neljä kertaa. Normaali suunta oli juuri meidän reittiä vastaan. Hän todella ihmetteli miten aioimme selvitä yli kuukauden reitistä reilussa 16 päivässä.

Brunssin voima tuntui ylämäessä ja nousinkin sen aika hyvää vauhtia. Alamäkeen kääntyessäni alkoi jalkateriä ensimmäistä kertaa särkeä. Yritin juosta rinnettä mahdollisimman rennosti mutta jalat olivat kuin tulessa. Tiesin, että kivut tulevat jossain vaiheessa mutta että jo nyt! Matkaa oli kartan mukaan mennyt vasta 215km. Oma mittari näytti 234km. Tämä ero ei sentään tullut yllätyksenä. Alusta pitäen ilmoitettuihin lukuihin oli voinut laskea 10% extramatkaa. Järjestäjän GPS-jäljen analysointi oli osoittanut jo ennen kisaa, että siinä on vähän reittipisteitä. Se yleensä tarkoittaa, että todellinen matka olisi ilmoitettua pidempi. Niin se vain tuntuu näissä kisoissa olevan, joiden mitta ei perustu kuljettuun jälkeen vaan piirrettyyn tai muuten muokattuun dataan.

Tiputtelin alas huoltopisteelle minkä kipeillä jaloillani saatoin. välillä juosten ja välillä kävellen. Näin Portugalin Oliveiran heti huollossa. Hänen jalkateriin oltiin laittamassa todella massiivisia teippauksia. Etukäteen hänen piti juosta reitti 7-8 päivässä. Näytti siltä, että kova alkuvauhti ja isot mäet olivat lähes tuhonneet miehen jalat jo. Kävin kyselemässä järjestäjien kuulumiset ja sain tietää, etten nyt sentään ihan toisena ollut kisassa. Viidentenä kuitenkin Tilanne ei sinänsä juuri kiinnostanut. Olin niin poikki. Olin ollut jo yli 12 tuntia baanalla sinä päivänä, eikä vointi ollut vahvin. Mietin jo, että jäisin nukkumaan keskellä päivää. Huolto oli hyvässä majatalossa, jossa oli lämpimät ja pehmeät sängyt. Ruotsin Steenekin oli kuulemma kuorsaamassa sisällä. Hain myöhäisen lounaan ja jäin miettimään. Soitin kotiin saadakseni myötätuntoa ja vahvistusta ajatuksilleni. Vahva suositus oli jatkaa matkaa jos vain suinkin pystyin. Ensin ajattelin, etten pystyisi ja sanoin jo kaikille huollossa jääväni nukkumaan. Toisen ja kolmannen mietinnän jälkeen tajusin, ettei suunnitelmassa ollut mitään järkeä ja voisin ihan hyvin jatkaa, kunhan vain vähän ryhdistäytyisin. Lähdinkin kahvien jälkeen kohti seuraavaa nousua.

Sekoilin reitin kanssa ensin pienessä kylässä ja lopulta turhauduin pyörimiseen ja puskin isojen pensaikkojen läpi löytäen oikean polun. Polku nousi kohti sivulaaksoa, jonka seinä oli aivan mielettömän jyrkkä. Polku oli verrattain kapea ja jyrkkä rotko alkoi heti polun vierestä. Välissä hieman jopa huimasi. Aloin arpoa reittiä. Järjestäjän kartassa oli kaksi reittivaihtoehtoa. Toinen oli pitkä laakson perillä käyvä ja toinen todella jyrkän näköinen suoraan alas. Päättelin Variante Autoriseen tarkoittavan, että lyhyen ja jyrkän oikoreitin voisi hyvillä mielin ottaa, mutta ajattelin tarkistaa vielä tilanteen eteen ilmestyneeltä Oliveiralta. Hän hiippaili kuin pappa vahvasti topatuilla jaloillaan, askel kerrallaan etanan vauhtia. Oliveira puhui lähinnä Portugalia mutta sen ymmärsin, ettei hän voisi ottaa jyrkkää reittiä kipujen vuoksi ja oli pakotettu tekemään pitkä lenkki. Toivotin voimia ja käännyin oikoreitille. Oliveira oli ollut tämän jälkeen lähes vuorokauden ”hukassa”. Moni kyseli myöhemmin missä olin nähnyt hänet viimeksi. Mietin aika dramaattisiakin vaihtoehtoja hänen kohtalolleen, enkä ollut uskoa silmiä, kun näin hänet seuraavan kerran.

Tiputin luultua helpomman jyrkän laskun alas laaksoon ja menin suoraan tien yli polulle. Juoksin takaisin samaan suuntaan mistä olin tullut, nyt vaan paljon alempana ja toista puolta laaksoa. Yhtäkkiä parin kilometrin jälkeen näin ruotsalaiset huoltajat, jotka olivat reitillä tien vieressä. Kyselivät, että miksi tulen polkua, kun olisin saanut juosta suoraan tietäkin pitkin. Tuumailin, että ehkä olisin tiennytkin jos olisin ollut briefingissä ennen kisaa. Ja olisi ollut myös kiva, jos edellisessä huollossa joku olisi viitsinyt muistuttaa. Sain heiltä vähän geeliä ja jutusteltiin muutenkin hetki. Ruotsalaisia oli mukava nähdä. He olivat jo hoitaneet meidän varustetarkastukset ennen kisaa ja muutenkin olleet erittäin avuliaita. 

Kun olin jatkanut hieman seuraavaa nousua, tein epähuomiossa pienen suunnistuspummin. Olin juuri palaamassa oikealle reitille ja Steene tuli vastaan samaa pummia tehden. Oli hienoa nähdä ystävä, vaikka pienet reitinhaut ärsyttikin. Yhdessä on kivampi pummata. Tunkattiin reipasta vauhtia ylämäkeä hien virratessa noroina nyt oikealla reitillä ja heitettiin läppää. Sain todella paljon energiaa hänen läsnäolostaan. Yhteinen sävel löytyi heti. Molempia painoi väsy mutta ilo sävytti menoa. Jalkoihinkaan ei enää sattunut. Välissä keskustelu oli puuskutusten lomassa kevyttä ja välissä syvällistä. Ympäröivät vuoret vahvistivat sanomaa. Tämä oli sitä miksi tätä tehdään. Tunteet, kokemus, seikkailu, solidaarisuus!

Alamäessä jäin yksin mutta seuraavassa ylämäessä näin taas tutun hahmon edessä. Olin todella väsynyt ja yritin puskea eteenpäin kohti vuoristomajaa ja mahdollista pehmeää petiä. Edellisessä pikkukylässä olin jo toivonut löytäväni yöpaikan mutta se oli ollut tyhjä arpa. Alkoi taas satamaan. En jaksanut pukea sadehousuja jalkaan. Yritin puskea kovempaa vauhtia eteenpäin etten paleltuisi. Sain Steenen kiinni mutta ruotsalainen tipahti heti peesistä. Ilta pimeni ja viileni entisestään. Kengän kokoisia sammakoita alkoi näkyä polulla ja oli hetkittäin todella vaikeaa olla astumatta niiden päälle. Matka majalle oli jälleen pidempi mitä luulin ja oli pakko juosta kovaa, etten paleltuisi sateessa.

Tihkusadepilvessä löysin vain koiran haukun avulla vuoristomajan. Usvassa ei nähnyt montaa metriä eteenpäin kerrallaan. Onneksi pääsin sisälle lämpimään. Yöpaikan toive loisti silmissä. Anoin emännältä ruokaa ja petiä. Olin taas myöhässä normaaliin standardiin. Palvelu oli kuitenkin huikea. Sain kolme ruokalajia ja täydellisen sängyn. Steenekin saapui syönnille. Jaoimme illallisen ja juttelimme pitkään henkeviä. Eron hetki oli raskas. Jäin nukkumaan mutta naapuri tuumasi, että tämä on ehkä hänen elämänsä huonoin päätös. Hän silti jatkaisi läpi yön sateessa ja viimassa. Raasun näköinen rätti lähti ovesta pimeään yöhön, kun itse sujahdin lämpimään punkkaan nauttimaan kolmatta unijaksoa. Matkaa oli takana kartan mukaan 255km. Enää siis kaksi kertaa sama matka ja vielä satanen päälle. En kuitenkaan miettinyt mitään, vaan nautin hetkestä, lämpimästä sängystä ja täydestä vatsasta.

Jatkuu...